Reetta rymyää etelän auringossa!
Olimme viime keväänä maaliskuussa Teneriffalla, elämäni ensimmäisellä "rantalomalla". Kyllähän sitä voi rantalomaksi kutsua, jos makaa hiekkarannalla 10 päivän aikana yhteensä peräti 15 minuuttia.
Olin yllättynyt siitä, miten upeita trekkipolkuja ja kauniita maisemia, vuoria ja notkelmia, miten korkealla oli sininen taivas ja on se merikin aina oma elementtinsä. Kaikkia noita Reetta rakastaa.
Ja niinpä olin niin myyty, että päätin jo keväällä mielessäni, että ensi talvena taas vietämme talvilomamme Kanarian saarilla. Nyt paikaksi valikoitui Gran Canaria, koska emme mielellämme käy samassa paikassa kahta kertaa.
Jostain, mitä en enää muista, sain myös päähäni, että vielä kerran yritän jotain polkujuoksukisaa vähän korkeammalla ja niin päätin ilmoittautua Transgrancanaria maratonille.
Jostain olin kuullut hieman halveksivaan sävyyn toteamuksia, että "sehän on pelkkää alamäkeä", mutta ei se minun suoritustani yhtään omasta näkökulmastani huonontanut. Päinvastoin!
Ennakkotunnelmat
Saavuimme San Agustiniin, lähelle Maspalomasia vasta torstaina aamupäivästä, koska emme halunneet menettää liikaa päiviä himmailuun, olihan lomamme päätarkoitus kuitenkin viettää monta päivää vuorilla vaellellen ja juoksu oli vain pieni - toki pippurinen lisämauste talvilomaan. Haimme numerolaput kisakeskuksesta jo torstaina ja tunnelma oli siellä lievästi sanoen latteahko. Mitään suuren urheilujuhlan tuntua ei ollut ilmassa, ainakaan jos vertaa esim. Chamonix:in kisaviikkoon tai Lavaredoon, jossa ollaan käyty - minä haistelemassa ja isäntä juoksemassa.
Jälleen kävi niin kuten viime vuosina ennenkin, että tunsin olevani jo ikäni takia ja muutenkin aivan väärässä paikassa ja väärään aikaan. Muut olivat oikean urheilijan näköisiä, kokoisia ja hajuisia. Minä en. Mutta, mikä tärkeintä tällä kertaa en jännittänyt, itse asiassa arvoin vielä siinäkin vaiheessa starttaanko lauantai aamuna vai en. Olin nimittäin ollut ihan viime päiviin asti flunssassa ja yskä ei meinannut parantua ollenkaan. JOS olisin ollut kuumeessa yhtään enempää kuin mitä olin, en missään tapauksessa olisi edes harkinnut matkaan lähtöä, mutta sopivasti jo maanantai oli kuumeeton päivä. Eikä kuume missään vaiheessa noussut korkeaksi vaan oli lähinnä lievää lämpöilyä.
Start
Lauantai aamuna klo 8 lähti bussi lähtöpaikalle Expomeloneras:ista ja me sen mukana. Toki busseja oli monta, koska olihan juoksijoitakin peräti 815 tällä lyhyellä matkalla. Bussimatkakin oli elämys kun iso bussi yritti punnata itseään ylämäkeen serpentiinitietä ja kävi välillä viivytystaisteluja vastaantulevien autojen kanssa kumpi menee mutkasta ensin.
Lähtöpaikkana oli Garanon leirintäalue, jota ei sillä nimellä kartasta, jonka olimme ostaneet ensi töiksemme pienestä kirjakaupasta - löytynyt. Paikka oli n. 1600 metrin korkeudessa ja aamu voisi olla hyvinkin kylmä, riippuen auringonpaisteesta ja tuulesta. Olin varustautunut lähtöpaikalla ulkosalla odotteluun (n. tunti) laittamalla pitkät trikoot lyhyiden päälle ja varustautumalla extra takilla ja parilla buffilla ja hanskoilla. Yllätyksekseni olikin melko lämmin. Tai no ei ainakaan liian kylmä, lämpötila ehkä kymmenen paikkeilla. Vaikka sormeni olivatkin ensimmäisen tunnin ajan vielä lähdön jälkeenkin täysin tunnottomat niin sain muuten riisua pitkät housut ja takin pois jo heti paikalle saavuttuamme. Olen erittäin kova palelemaan, mutta nyt kaikki tuntui hyvältä. Irtohihatkin kääriytyi pois heti ensimmäisen nousun jälkeen.
Sijoittauduin oman surkean tasoni mukaan melkein peräriviin ja startista matkaan hiljalleen kävellen.
Ensimmäiset kilometrit
Jotenkin äärettömän epämääräinen homma oli se lähtö. En oikein edes tiennyt mihin tästä lähdettiin, Sivenin Tapanilta kuulin, että ensimmäinen kilometri on tasaista ja sitten mennään jo mäkeen.
Pian porukkaan tuli hieman vauhtia ja minäkin kiihdytin juoksuun. Mäntymetsikössä poukkoiltiin vähän sinne sun tänne, mitään reittimerkintöjä saatikka polkua en nähnyt, menin vaan muiden mukana. Oli kiviä jo siinä sen verran, että katsoin vain tarkasti jalkohini, etten heti tuuskahda kumoon. Vaikka ei se ole mulla kyllä tapanakaan kun olen niin surkea metsässä menijä :D
Sitten alkoi nousu, Otin sauvat kunnolla käteen ja aloin tunkkaamaan. Ihmettelin kun porukat seisoi jonossa ja kun joku lähti puskien kautta kiertämään niin menin perässä. Näin ohittelin siinä vaiheessa jo paljonkin porukkaa, ehkä hieman röyhkeästikin ja aina kiilattiin sitten sopivaan koloon jonoa jos ohi ei päässyt. Mäen päällä - Pico de las Nievesillä olin vähän pettynyt kun se oli niin pikkuruinen tunkkaus vaan - about 350 metriä. Tässä vaiheessa jopa katsoin ylös maasta sekunnin murto-osan verran ja näin jonkun tähtitorninmäen kaltaisen pömpelin vuoren päällä. En tietenkään tässä vaiheessa tiennyt missä oltiin, meillä kun ei ole isännän kanssa hirveästi tapana tutustua reittiin etukäteen - otetaan vastaan se mitä meille annetaa, liikoja murehtimatta.
Näkymä ensimmäisen nousun jälkeen käytiin ihailemassa myöhemmin viikolla:
Helvetin esikartano
alkoi heti mäen jälkeen. Ensin jopa pari sataa metriä jonkinlaista meikäläisenkin juostavaa alamäkeä, sen jälkeen ei senttiäkään! No, kävimme seuraavina päivinä hieman kertaamassa reitin kulkua ja olihan siinä ensimmäiseen huoltoon asti myös välillä jokunen satametriä ihan juostavaakin alustaa - jopa minulle siis :D Myöhemmin katsoin, että olin tuossa Tunteen asti kestäneessä alamäessä - n. 9 km:n matkalla menettänyt liki 200 sijaa. Ja se on paljon se. Niin surkea olin.
Meinasin nimittäin pari kertaa kaatua aika pahasti ja kun näin ensimmäisen vertavaluvan loukkaantuneen polun vieressä hoivattavana kääriytymässä avaruuslakanaan niin päätin, etten ole tullut tänne kallisarvoisia ja jo valmiiksi kronklaavia koipiani, niveliäni, jänteitäni ja luitani rikkomaan vaan tallustan maaliin varovaisesti ja säästellen.
Näin myös tein.
Se alamäki oli kyllä loputon. Meinas jo hermo mennä kun kaikki loikki vaan ohi kuin jotkut keijukaiset.
Tässä kuvassa (kuva käytiin ottamassa parin päivän kuluttua) näkyy tuossa keskivaiheella siksak mäki, joka oli tosi vaativa tällaiselle kompurajalalle.
Ensimmäinen huolto - Tunte 12,5 km
Kylään tultiin todella jyrkkää asfalttitietä pätkä, jonka hölkkäsin sen minkä jo tässä vaiheessa alamäestä herkistyneiltä reisilihoiltani pystyin. Meitä oli muodostunut jo selkeä neljän viiden juoksijan (minä sauvakävelijä) porukka, Kaksi tanskalaista läpikotaisin Salomonin uutuuttaan hehkuviin kompressiovaatteisiin ja tanskan lipun värittämiin säärystimiin puettua nuorehkoa neitoa ja pari tukevamman sorttista nuorta miestä, jotka aina välillä jäivät sitten myöhemmin polun varteen kiven nokkaan keräämään voimia. Maaliin saakka tultiin enemmän tai vähemmän vaihtelevassa järjestyksessä, kuitenkin niin, että viimeisillä kilometreillä lopulta ohitin heidät kaikki.
Huollossa oli jonkinlaista suuren urheilujuhlan meininkiä, ei kuitenkaan sellaista isompaa koska kylä oli pikkuruinen ja väkeä vähän varmaan muutenkin. Toisin kuin joku muu en kokenut mitään hurjaa kannustusta reitin varrella, vaikka siis tulin maaliinkin suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin muiden, pitempien matkojen ensimmäiset kymmenet maaliintulijat. Ehkä katsojatkin tunsivat että tuo vanhus ei oikein kuulu tänne, mitä sitä kannustamaan, on varmaan vaan päiväkävelyllä :)
Huoltopaikalla viivyin vajaa 5 minuuttia, otin patonginpalan, survaisin sen suuhuni, pyysin huoltopöydän virkailijaa ottamaan mukini repusta ja join nopeasti kaksi mukillista kokista, söin myös yhden banaaninpalan. Ja lähdin jatkamaan matkaa.
Reetta tunkkaa
Matka jatkui ensin vähän katuja pitkin todella jyrkästi ylös, joka tietysti suosiolla käveltiin kaikki läsnäolevat, jopa paremmat ohittelevat pitkänmatkalaiset. Kävelyvauhtini oli vielä ihan kohtalainen saman sarjalaisiin verrattuna. Oltaisko siinä menty ihan useampi kilometri ennenkuin alkoi varsinainen polku ylämäkeen. Tässä ensimmäisen kerran näin porukkaa silloin tällöin huilaamassa kivellä istuksien ja huohottaen. Nämä olivat juuri niitä, jotka ohittivat minut alamäissä. Kaikki miehiä. Kukaan omansarjalainen nainen ei minua enää nähdäkseni ohittanut loppumatkasta, katsoin mielenkiinnosta aina numerolappuja, väristä tiesi millä matkalla kukin oli. Tosin vauhdistakin sen jo tiesi. Pikkasen loppumäki tihkaasi, mutta ylös pääsin tyylillä - pitkä matka pienet askeleet. Välillä pyysin ylhäältä päin "havuja perkele"!
Mutkan takaa alkoihin todellinen valtaväylä. Olin niin iloinen, että aloin juosta ihan ripsakkaa vauhtia, se oli tasainen ja vain vähän kiviäkin hidastamassa. Pari kilsaakohan siinä ehdin ohitella muutaman kun yhtäkkiä havahduin siihen, että ketään ei näykään edessä. Samassa alkoi kuulua huutoa ja vislausta takaa ja kun lopulta ymmärsin katsoa taakseni niin noin sadan metrin päässä näin porukoita huitomassa minulle. Olin juossut risteyksen ohi. En ollut huomannut reittimerkintöjä, jotka ohjasivat jyrkästi alamäkeen tältä valtaväylältä. Myöhemmin on käynyt mielessä mihin olisin päätynyt jos pitkäänkin olisin jatkanut. Ei löydetä kartasta tuota paikkaa, joten se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.
Tästä kahden huoltopaikan välisestä matkasta ei oikein ole muuta muistikuvaa kuin tuo, vaan muistan vain laskeskelleeni kuinka pitkään pitää vielä tätä kivihelvettiä mennä - alaspäin - ennenkuin tullaan seuraavalle huoltopaikalle. En muistanut myöskään tarkkaan missä kohdassa huoltopaikka oli, koska en huononäköisenä nähnyt lukuja numerolapusta missä ne on merkitty pienellä.
Aina kun oli vähänkin juostavaa pätkää, juoksin. Juoksin ja ohittelin harvakseltaan. Loppumatkan kun tultiin alamäkeen, mikä alkoi ensin kupruisena betonitienä ja sitten kapeana huonokuntoisena asfalttina taivalsin hetken matkaa varmaan 70 kymppisen todella rivakkaa tahtia sauvovan miehen kanssa. Mitään ei puhuttu, mitäs sitä seurustelemaan - sauvakävelemäänhän tänne on tultu!
Ayagaures; 24,6 km
Tässä vaiheessa tiesin jo, että pääsen taatusti maaliin. Aikaa oli kulunut 4:40. Olin tosissani valmistautunut ja lähtenyt matkaan siinä uskossa, että tulen maaliin joskus 10 - 12 tuntia lähdöstä, ja ainut pääasiallinen tavoitteeni oli alittaa se kaksitoistatuntia mikä oli kisan enimmäisaika. Laskiskelin, että voisin päästä jopa 7:30 aikaan, joka olisi jo ikäiselleni - juuri sairastamani flunssa ja yleinen treenaamattomuus huomioon ottaen mielestäni ihan erinomainen aika!
Nyt täytin jo toisen pehmeän juomapulloni vajaana, tai ystävällinen huoltohenkilöstä teki sen puolestani. En istunut, söin palan patonkia, kaksi mukia kokista, appelsiinin pala ja banaaninpala. Jatkoin rivakasti matkaa.
Siinä syödessäni, joku istumassa ollut - jälleen kerran ihan urheilijan näköinen nuorukainen - no ehkä noin nelikymppinen mies tavaili numerolapustani M E R J A ja mutisi jotain suomalaisilta kuulostavia ihmisen nimiä. Hän jatkoi matkaa mukanani ja aloimme jutella. Minä tietysti aina yhtä sujuvalla rallienglannillani ja hän vähän enemmän sujuvalla.
Ehkä kokonainen tunti siinä sauvottiin ylämäkeen sujuvasti molemmat samalla jutustellen. Kunnes minusta tuntui hänen vauhti hieman hiipuvalta ja anteeksi pyytelemättä tihensin tahtia ja ohitin. Samalla sain jo kiinni pari muutakin edessä menevää selkää.
Loppuhuipennusta odotellen
Loppumatkasta on liki ainoaksi muistikuvaksi jäänyt loputon kuivunutta joenpohjaa neljämetristen ruokokasvien seassa taivallus. Alusta oli sellaista ylisuurta mukulakivetystä, mutta se oli huomattavasti helpompaa kuin rosoiset kivialamäet. Kaikki vähänkin tasaisemmat kohdat hölkkäsin ja muuten pidin sellaista rivakkaa hieman v-tyylistä tasapainokävelytahtia yllä. Tälläkin tyylillä saa kaikista hitaimmin taivaltajia yksi toisensa jälkeen kiinni. Ei montaa mutta kuitenkin.
Jossain vaiheessa tupsahdettiin pölyävälle tasaiselle hiekkatielle ja siellä oli jo katsojiakin ja kun yhden juoksijan kannustusjoukot kirittivät edellä menevän juoksuun niin minä sinnittelin pitkään heidän kannoillaan. Ja tässäkin muistan ohittaneeni ainakin kaksi.
Lopulta kuivassa ojanuomassa kun jo saattoi haistaa Maspalomasin kuumat aallot ja kuivan hiekan otin kiinni tanskalaisneitosetkin ja eivät he enää loppumatkasta minua ohittaneet.
Omat tuntemukseni olivat hieman ristiriitaiset, ei mitään suurta tunnekuohua ei maaliin saapumisen riemua kuten olin sen kuvitellut. Kaikista reitin alustoista oli tämä maaliin tulo kuivaa joenuomaa ja lopulta asfalttia pitkin äärettömän tylsää ja jotenkin teennäistä. Ohitin tässäkin vielä neljä kanssakilpailijaa kun pidin väkisin yllä jonkinlaista juoksuaskelta.
Kaartuessani maalisuoralle huusi minulle joku suomalainen, "hyvä merja" ja kertoi että Tomi on minua vastassa pian. Olin toki lähettänyt hänelle kaksi tekstaria tyyliin 10 km maaliin jne ja tiesin, että siellä se odottaa. Hän juoksi sitten vierelläni mihin nyt pääsikin ja otti vähän videoo.
Loppumetreillä minulla oli täydellinen Perse Ämpärissä tyyli ja höystin sen vielä erittäin tukevalla Etukenoisella V-tyylillä. Toivottavasti se näyttää hyvältä maalikamerakuvassakin :)
Pikkasen siinä tais kuitenkin liikuttua ja olin sen verran jäykkänä ja kankeana ja kipeänä joka paikasta, että pyysin isäntää pyyhkimään naamaani etten ihan miltään ufolta näytä. Kovasti järjestäjät kyselivät onko kaikki ok.
43,7 km aika 7:46:52
Olin kuitenkin Finisher olueni ansainnut. Enkä minä huonoin ollu :)
Matkalla nautitut eväät: 2 Dexal geeliä, maku kola. Lakupötkö, pieni. Vajaa kourallinen irtokarkkia ja rusinoita ihan jokunen. Muuta en jaksanut, viitsinyt, ehtinyt (heh) kaivaa repustani. En ottanut reppua pois kuin kerran. Omaa juomaa meni litran verran ja järjestäjiltä yhteensä viisi pikku (kokoontaitettava, piti olla omat mukit) mukillista kokista, pari palaa banaania ja patonkia ja appelsiinin lohko.
Sijoitus:
ensimmäisessä väliaikapisteessä heti nousun jälkeen (Pico Nieves) 574.
Alamäen jälkeen Tuntessa 752. Ayagaures 737. Pargue Sur 700. ja maalissa 698. (815).
Omassa ikäsarjassani vanhat tytöt yli 50 v olin sijalla 8. (12 lähti matkaan)