14. maaliskuuta 2016

Gran Canaria: päivä 10: tunkkivapaa päivä rannoilla rällästäen

12.3.2016

Haikein mielin rannalla ruikuttaa


Auri sanoi edellisenä päivänä kotimatkalla, että meille Tomin kanssa olisi parasta yksi oikea lomapäivä altaalla riekkuen. 

Otimme tietysti neuvosta vaarin ja aamupalan jälkeen lähdimme vaan kävelylle rantahietikolle. Ajoimme auton Maspalomasin dyynien viereen ja siitä kävellen aaltoja ihmetellen.





Loma oli lopuillaan. Seuraavana aamuna varhain klo 9 jo lähtö kentälle ja se olisi siinä.

Mitä jäi mieleen. 

Kaikki. Ne kaikki olen nyt kirjoittanut tähän ylös. On taas mitä kiikkustuolissa muistella, vaikka eivät ne muorit ja vaarit - ikätoverit taida minua uskoa kun näistä seikkailuista kerron. Luulevat, että huijaan, kun ovat itse käyneet Kanarialla viisitoista kertaa ja mitään näistä maisemista eivät ole yhdelläkään matkalla nähneet.


Hienot 11 yötä, 10 päivää. noin 28 tuntia voi hyvällä omallatunnolla laittaa liikuntaa harjoituspäiväkirjaan. Kilometrejä 112 ja nousumetrejä n. 4100.  





Sunnuntai aamuna isäntä oli vielä reipas ja nousi ennen auringonnousua lenkille.



Päivän liikunnat: 7 km, 2 h ja nousumetrejä 0 :D 

Gran Canaria - päivä 9: Inaguan luonnonsuojelualueen syrjäisillä poluilla

11.3.2016

Rosoisen vuoriston ja harvan mäntymetsän halki


"Kun lähtöpisteessä katsoo ylhäällä kohoavia jyrkänteitä, on vaikea uskoa, että niille pääsee paitsi polkua myös tietä pitkin. Se kulkee ensin leveää vuoristopolkua ja sitten sivurotkon poikki valtavan pöytävuoren ylätasanteelle. Ylhäällä levittäytyvät kumpuilevat mäntyrinteet - katse kantaa kauas kaikkiin ilmansuuntiin. Juuri Inaguan tiukasti suojeltu alue joutui vuonna 2007 metsäpalon uhriksi. Tulenkestävät kanarianmännyt ovat jo toipuneet siitä ja näyttäytyvät entisessä loistossaan."

Me emme käyttäneet kuitenkaan tietä, vaan erittäin jännittävää paikoin "varmajalkaisuutta" vaativaa kapeaa kalliopolkua, jossa oppaan mukaan "ei saa kärsiä huimauksesta tai korkeanpaikankammosta. 

Jälleen haimme Aurin kyytiin ja suunnistimme lähtöpaikalle. Näillä kapeilla vuoristoteillä on joskus vaikea havaita parkkipaikkoja tai ylipäätään paikkoja mihin saa yksi tai kaksi pienikokoista autoa parkkiin patikkaretken ajaksi. Ja jos ajaa tämmöisen ohi, voi olla vaikea kääntyä takaisin tai löytää toista paikkaa. Nyt näkyi tien varrella jo pari reittiopastettakin. Aika huiman näköisiin paikkoihin polku osoitti, tai no ei edes mikään polku vaan jonkinlainen osittain kalliopohjainen ja risukkoinen väylä.

Tomin kartan avulla löysimme kuitenkin oikealta näyttävän lähtöpaikan, joka oli nimetty oppaaseen Degollada de la Aldea ja lähdimme tunkkaamaan ylöspäin 642 metristä nousten aina 1200 metriä korkealle tasanteelle nimeltä Degollada de las Brujas. 



Ylöspäin meno onnistui sataprosenttisesti, meillä oli periaatteessa neljä eri tietolähdettä miten reitti jatkuu sen jälkeen, ettei tarvitse tulla samaa polkua takaisin eli tarkoituksena oli tehdä pienempi osittainen ympyräreitti. Isännän mobiilikarttasovelluksessa näkyi erittäin jyrkkä alastulo ja lähdimme etsimään sitä.

Lopulta jäimme Aurin kanssa päivystämään kuivahtaneiden puskien sekaan ja odottamaan isäntää, joka teki tiedusteluretkiä lähimaaston polun päätä etsien. Reittimerkintöjä näimme tällä koko liki kuusi tuntia kestäneellä retkellä vain kaksi varsinaista tolppaa, pari sinistä nuolta ja muutaman kivikeon, joiden tekijöinä taisi olla olleet toiset retkeilijät. Isäntäkin niitä paluumatkalla kohenteli, etteivät toiset eksyisi ja turhaa reittejä etsiskelisi kuten me.


Teknistä taitoa vaativa polku...



Polun etsiskelyä...



Tomi ei koskaan löytänyt oikein minkäänlaista kulkukelpoista reittiä alas, joten me jouduimme uudelleen raivaamaan tiemme sääriä ja käsivarsiakin repivien kuivanneiden pensaiden seassa. Tuntuikin mahdottomalta, että juuri siitä kohtaa olisi mitenkään alas päässyt. Aika jyrkkää oli.

Oli todella lämmin ja jopa kuuma keli!

Päätimme alasmenon sijaan kiertää sitten vähän pitemmältä kuten oppaassakin oli mainittu. Tosin reitin pituudeksi oli Aurilla olleen kirjan (Korpelan) mukaan 14,5 kilometriä, mutta lopulta onnistuimme saamaan gps mittareihimme n. 19 kilometriä. Ja tonni nousuakin.

Toisenkin kerran vielä metsänvartijan tieltä lähtevä polku oli kateissa, mutta tiedustelijamme löysi senkin, joten ei hätää. Pikkuisen alkoi olla juotavatkin vähissä ja Tomi otti kokeeksi purosta, joita ei paljoa kyllä missään näkynyt, sen verran kuiva kevät taisi Kanarialla olla - vettä pulloon. Ihan puhtaaltahan se näytti, maistoikin sitä. 

Palaneita kanarianmäntyjä näkyi vielä





Lopulta pääsimme siihen kohtaan mistä polku nousi tasanteelle ja siitä sitten alas takaisin. En muistanutkaan miten kapea se polku oli... liekö sitten se, että oli jo vähän väsy, tehnyt siitä entistä jännittävämmän.





Ja täältäkin näkyi naapurisaarelle asti ja Teidelle 




"Matkalla voi käydä niin, että metsänvartija teroittaa vaeltajalle hänen kulkevan tiukasti suojellulla alueella. Alueella ei ole varsinaista vaelluskieltoa, mutta kesäkuusta lokakuuhun luonnonsuojelualueella liikkuminen on kielletty. Siihen aikaan siellä pesii sukupuuton uhkaama koroperäinen kanarianpeippo. Silloin vartija Senor Roque kiertää alueella erityisen tiuhaan."


Me emme kuitenkaan nähneet retkellämme yhtään ainoaa muuta ihmistä. Hiljaiset polut. <3 





Koko päivän ajan isäntä oli etsiskellyt paikkaa missä voi hypätä Teiden yli, tästä se löytyi :) 





Päivän liikunnat: 19 km, 5 h ja nousua 940 m.




Gran Canaria - päivä 8: nousu Taurolle

10.3.2016

Alkuasukkaiden pyhä vuori


"Taurolla, 1214 m. Kanarian alkuasukkaat ennen palvoivat jumalaansa Alcorania. Vuori muistuttaa katkaistua pyramidia, joka nousee kuin linnoitus ympäröivästä vuoristomaisemasta. Sieltä näkee harjanteiden ja rotkojen yli rannikolle. Vielä vaikuttavampi näköala avautuu vuoren juuressa olevalta tasanteelta, missä jyrkänteet putoavat 800 metrin matkan pystysuoraan alas Barranco de Moganiin."

Saimme tänään retkiseuraksemme kaverini Lempisen Aurin, jonka kanssa olimme eräänä vuonna yhteismatkalla Kolin maastomaratonilla. Auri tunnetaan varsinaisena polkujuoksuexperttinä, mutta tänään hän tyytyi vain meidän kanssa patikoimaan, vaikka huomasin kyllä miten juoksujalkaakin hänellä sopivasti vipatti :)





Tämän retken alkupiste oli meillä jo parin päivän takaiselta harharetkeltä tuttu, joten Tomi ajoi liikoja ihmettelemättä suoraan oikealle erittäin mutkaiselle ja kapealle sekä myös huonokuntoiselle vuoristotielle - kunhan oli ensin löytänyt autollemme tien Maspalomasista Aurin majapaikasta moottoritielle.

Lenkin piti olla "lyhyt ongelmaton kierros vanhaa kuninkaantietä pitkin, mutta on sillä kuninkaalla ollut aika kapeat polut ja vaatimatonkin polku, mutta toki vallan hulppeat näköalat kunhan on saanut tunkattua itsensä ensin mäen päälle...









Reisilihani alkoivat jo tässä vaiheessa 5 päivää maratonin jälkeen olla jo siinä kunnossa, ettei jokaista askelta alamäkeen tarvinnut varoa. Varpaani sen sijaan tuntuivat joka toinen suurinpiirtein olevan liki katkipoikki. Teippailin niitä ja laitoin rakkoihin compeedia. Kyllä ne mukana kulki.



Tässä tasanteella kun seisoi niin pikkuisen saattoi jopa huimata
800 metriä pystysuoraa pudostusta alas








Aivan erityisen lämmin päivä, vaikka olimme jo melko korkeallakin. Saattoi jopa rusketusta hieman tarttua.

Iltapäivällä ehdimme olla tunnin tai parikin altaalla ja käytiin uimassakin. Allashan tuossa meidän hotellissa on melkein tyhjä aina. Eläkeläiset käristyvät aurinkotuoleissaan päivät pitkät.





Päivän liikunnat: 6 km, 2 h, nousua 390 m.





Gran Canaria - päivä 7: Bandaman kraatteri, Pico de las Nieves ja Rogue Nublo

9.3.2016

Aamupäivä - Bandaman kraatteri


"Bandaman kraatteri on Gran Canarian kiinnostavin esimerkki nuorimmasta noin 3000 vuoden takaisesta vulkanismista. Mustien laavarinteiden vastakohtana on vihreä kasvimatto, rapautuneisiin jyrkänteisiin on koverrettu luolia, Turistit ajavat useimmiten vain keilanmuotoiselle huipulle ja luovat nopean silmäyksen alapuolellaan olevaan kraatteriin. Kannattaa kuitenkin laskeutua kalderaan ja viettää muutamia tunteja 240 metriä syvän laakson pohjalla syrjäisellä, suojellulla keitaalla, jossa kasvaa palmu- ja öljypuumetsiköitä. Suuri tila kraatterin pohjalla ei enää nykyisin ole asuttu, pienessä sivurakennuksessa asuu erakko Senor Augustin paratiisimaisessa yksinäisyydessä."



Ja mehän laskeuduttiin. Vasta myöhemmin huomattiin, että varsinainen reitti nro 12 oli tarkoitettu kierrettäväksi harjannetta pitkin. Mutta mehän ollaan niin totuttu tunkkaamaan ja laskeutumaan. Mitä sitä nyt näin pari päivää vuoristomaratonin jälkeen viitsii tasaista tallata...

Paratiisiin vertaaminen, kun kuvaillaan tätä kraatterin pohjalla olevaa toki hieman kivierämaasta poiketen vihreämpää aluetta - on kyllä hieman liioittelua. Ja vielä kun oppaassa mainittiin, että ei sinne kannata mennä keskipäivällä kun reitti on silloin todella kuuma niin minusta se oli pikemminkin suojaisa ja varjoisa moneen muuhun reittiin verrattuna. 



Lisäksi retkeämme hieman häiritsi kiljuva ja kirkuva teini ikäisten nuorten koululaisten joukko, joka jätti lyhyen muutaman minuutin vierailustaan muistoksi muovipussillisen roskia polun viereen. Espanjalaisia olivat kuitenkin, joten mikäs siinä jos halusivat roskata luontoaan. Pari pariskuntaa näkyi myös polulla. 

Laskeutuminen oli paikoin aika jyrkkä, mutta ihan mukava kulkuista ja kerrankin oli ihan selkeät reittiopasteetkin eikä tietenkään siellä pohjalla mitään eksymisen vaaraa ollut.

Ja toden totta, kyllä siellä joku asui, oli pieni kasvimaa mutta 
asumus ei ollut hääppöinen...


Mutta ympäristössä oli toki ripaus sitä paratiisiakin



Iltapäivä - Campamento El Caranon leirintäalue - Pico de las Nieves



"Pico de las Nieves on saaren korkein huippu, 1940 metriä. Näköalatasanteelta voi nauttia kirkkaalla säällä yhdestä saaren upeimmista näkymistä. Luoteessa Tejedan rotkon vuorijonot sulautuvat toisiinsa kuin linnoituksen muurit. Lounaassa näkyvät Caldera de Tirajanaa reunustavat rosoiset, pystysuorina putoavat kalliot."

Jatkoimme matkaa autolla pienten idyllisten vuoristokylien läpi ja pysähdyimme lounaalle San Mateon hieman isompaan kylään. Joskus tai aika useinkin on näissä Kanarian saarten pikkukylissä vaikea löytää autolle parkkipaikkaa ja esimerkiksi Agaeten kylässä ovat jotkut paikalliset keksineet rahastaa turisteja tarjoamalla pieniä yksityisiä parkkipaikkoja autoille - ilmeisesti omilta mailtaan. 

Täällä kuitenkin löysimme autolle tilaa bussiaseman kyljestä ja suuntasimme ensimmäiseen Restaurantiin. Paikalliset istuivat baaritiskillä ja me saimme ihan hyvää ruokaa. Grillattua lihaa ja vaikka tilasimme käsittääksemme kahdesta annoskoosta pienemmät niin sitä lihaa oli kyllä runsain mitoin. Perunoita vaan säästelevät täällä, niistä itse tykkään ja olisin syönyt nytkin vähän enemmän kuin pari hassua home made ranskanperunaviipaletta.  Lisäksi monet ravintolat sijaitsevat puoliksi ulkona, niin tämäkin ja koska ulkolämpötila oli auton mittarista katsottuna hulppeat 10 astetta niin palelin kovasti vaikka istuin takki päällä. 

Matka jatkui kohti maratonin lähtöpaikkaa Caranon leirintäaluetta ylhäällä vuorella. Koska alempana oli kylmä ja sateli vettä, päättelin hienosti että tänään ylempänä on sitten aurinkoista.

No ei ollut lähtöpaikalla, vaan oli sumuista ja kylmää. Nyt olimme varautuneet jo runsailla vaatekerroilla, oli merinovillaa ja muuta. Kun tunkkasimme hetken niin jo lämpeni ja sai riisua enimmät vaatteet pois. Aurinkokin paistoi kun usva hälveni matkan edetessä.

Mutta - ennenkuin edes olimme päässeet matkaan, haiskelimme sitä polkua mistä maraton lähti nousemaan noin kilometrin päässä startista ylöspäin. Se ei ollut mikään isossa kartassa eikä edes tuossa retkeilyoppaassa näkyvä iso polku, mutta näkyi epämääräisenä polkuja isännän kännykkään ladatussa gps pohjaisessa karttasovelluksessa.

Etsiskellessämme sen alkulähdettä ajauduimme seuratessamme tietä talon pihaan, joka paikalliseen tapaan oli tietenkin aidattu muuten, paitsi kun tie meni sen läpi niin portti oli auki. Portilla makoili kaksi koiraa, joista toinen ainakin nousi, ryntäsi raivoisasti haukkuen suoraan meitä kohti. Onneksi isäntä meni edellä ja alkoi samantien perääntyä ja minä taisin sanoa hiljaa, että tästähän me ei sitten mennä. Samassa koira teki nopeita syöksyjä isännän jalkoihin ja saikin tarrauduttua kiinni lahkeeseen ja roikkui siinä hetken. Minä peräännyin myös rauhallisesti, mutta laitoin jo sauvat tanaan hätistelläkseni niillä koiraa.

Talon isäntä tuli ulos, vilkaisi vähä meihin päin, sanoi jotain koiralleen ja jatkoi matkaa täysin välinpitämättömänä. 

Onneksi koira oli tietoinen reviiristään niin, ettei sentään lähtenyt peräämme.

Palasimme isommalle tielle takaisin ja lähdimme oikomaan metsän kautta ja pian löydettiinkin polku tai paremminkin löydettiin reittimerkintöinä olleita heijastimia, jotka jostain syystä olivat jääneet jäljelle vaikka varsinaiset reittimerkit olikin kerätty jo pois.



Ylhäällä oli kova tuuli mutta kauniit näkymät. Paikalle pääsee myös autolla, siellä on erikseen näköalapaikka, jonne osui tuona päivänä tosiaankin aivan valtaisa tuuli. Sitä ei voi oikein kuvin kuvailla. 

Oli ihanaa kun sai ihastella näitä maisemia, enhän siis nähnyt mitään itse kisan aikana kun tämmöinen kompurajalka ei uskalla paljoa katsettaan maasta nostaa.

Maratonin ensimmäisen nousun päältä avautui 
upeat näkymät naapurisaarelle ja Teidelle saakka!


ja toiseen suuntaan laskeutui ensimmäinen ja piiiiiitkä 
alamäki Tunten kylään 



Paluumatkan teimme varsinaista reittiviitoituksella varustettua reittiä pitkin takaisin leirintäalueelle. 



Ilta - Rogue Nublo



Aivan JUMALAISEN kaunis myöhäinen iltapäivä. Kylmäähän tuolla ylhäällä oli kuten varmasti useimpina päivinä, mutta aurinko paistoi ja ihmisiä oli paljon liikkeellä. 

"1813-metrinen Rogue Nublo, "pilvikallio" on Gran Canarian tunnus, monien laulujen ylistämä alkuperäisväestön palvontapaikka. Sen kivisormi kohoaa kuin jättimäinen veistos 65 metriä jalustastaan Caldera de Tejedan ylle. Se on muinaisen tulivuoren jäänne, purkausaukkoon jähmettynyt laavatappi. Eroosio on kuluttanut tulivuoren rinteet, vain kova tappi on uhmannut veden ja tuulen voimaa."


Tähän loppuun on turha laittaa sanoja, kuvat puhuvat varmasti puolestaan :)






Päivän liikunnat: 13,6 km, 4 h 50 min, nousua 890 m.



Gran Canaria - päivä 6: vuorilla sää on arvaamaton

8.3.2016


Tutkiskelimme aamulla vuoristosää tiedotteesta, että ylhäällä n. 1700 metrissä sää olisi koko päivän kauniin aurinkoinen ja selkeä. Lämmintä ei tietysti ole kuin kymmenisen astetta korkeintaan, mutta tuo mollukka lämmittää.


Ei olisi voinut mennä pahemmin homma pieleen. 
Päivän ohjelmassa oli reitti numero 16, Rogue Nublon ympäri.
Automatkalla jo näkyi todella paksu pilviverho vuorten yllä,, mutta alempana paistoi aurinko kauniisti. Mutta ei aikaakaan kun päästiin pilven sisään niin auton tuulilasiin alkoi tulla vesipisaroita ja parkkipaikalla jo ihan enemmänkin. Olimme varustautuneet lyhyillä trikoilla, toki repussa pitkähihaista ja pitkät trikootkin, mutta sadetakit olimme jättäneet hotellille. Niistä olisi nyt ollut kovasti hyötyä!


Avasin auton oven pukeutuakseni pitkiin housuihin ja meinasin lentää takaisin autoon sisälle, hyvä kun ovi jotenkin aukesi. Kova tuulikin vielä. Kitkuttelin itseni pienessä autossa hieman lämpimämpiin pukineisiin ja lähdettiin suoraan suden suuhun. Lämpötila näytti muistaakseni +4-6 astetta. 

Monta muutakin onnettomasti tai vielä huonommin pukeutunutta lähti urhoollisesti katsomaan tätä saaren suurinta nähtävyyttä, kivimötikkää. Mekin liukastelimme maastojuoksukengissämme polkua pitkin ylös vuoren juurelle. Tai jonnekin sinne päin. Nimittäin eihän siitä näkynyt kuin pikkasen juurta. Muu oli pilvien peitossa.
Hieman järkyttyneenä palelevin reisin palasimme takaisin autolle ja kohtasimme joitakin uhkarohkeita shortseissaan ja pienissä topeissaan. Paikalleen jähmettynyt vanhempi nainen pikkuruisissa kangasballerinoissaan jäi jotenkin mieleeni. Toivottavasti hän pääsi sieltä pois ilman helikopteria :D

Alamäessä paistaa aina aurinko


Ajettiin autolla n. 300 metriä vertikaalia alemmas, jätettiin auto parkkiin tien poskeen ja lähdettin muistelemaan lauantaisia kivikkopolkuja tunkkaamalla reittiä ylös. Olikin hyvä tehdä näin, koska enhän minä kisan aikana montaa kertaa katsettani kengän kärjistäni nostanut, nyt sai ihailla maisemia 
ihan rauhassa.

Kisareittiä, tässä tunkataan, mutta kisassa mentiin 
koko matka alas Tunteen alamäkeen!





Päivän liikunnat: 4,7 km, 2 h ja nousua 350 m. 



Gran Canaria - päivä 5: Guayedran rannalle

7.3.2016

Kierros Agaetesta karuja rinteitä pitkin syrjäiselle rannalle




"Valtavien kalliojyrkänteiden juurella monta pienempää rotkoa yhtyy Gayedranlaaksoksi, joka avautuu leveänä koti merta. Sen pohjalla on pieni vihreä keidas. Espanjalaisvalloituksen jälkeen siellä eli vallasta syösty alkuperäisasukkaiden kuningas Galdarin Guanarteme. Nykyäänkin siellä on finca (maatila), joka ulottuu melkein rantaan asti. Syrjäinen ranta on yleinen, mutta kanarialaiset käyvät siellä pääasiallisesti vain viikonloppuisin. "

Koska reisilihani ja isännän pohjelihat olivat edelleen herkistyneessä tilassa, otimme päivän ohjelmaan vain lyhyen n. 3 ja puolentunnin reitin. Luvassa kuitenkin ensin rymyä alas, joka tietenkin oli se pahempi asia koivillemme ja lopuksi samaa reittiä tunkkausta ylös. 500 metriä luvattua vertikaalia. Mikä ei kyllä toteutunut. 

Ajoimme Agaeten isoon satamakylään tai liekö kaupunki, Las Palmasin kautta kiertäen, koska liki perille asti ulottuva uudehko moottoritie oli huomattavasti helpompi ajaa ja vähintään yhtä nopea kuin kiemurteleva tie toista kautta. Tämä mieltä oli myös navigaattorimme.

Reitin lähtöpaikka oli kateissa, etsimme opaskirjan mukaan "kirkkoaukiota, bussilinjojen 101-103 pysäkkiä), ja niinpä kun jokin kirkko löytyi ja sopiva parkkipaikka jostain joutomaalta lähettyviltä jalkauduimme siinä ja aloimme etsimään "ylisuurin munin koristeltua taloa - Casa de los Huevos). Kun emme sitä löytäneet, näin ylempänä ison kalliomuodostelman alla jonkun vaeltajan näköisen ihmisen tulevan huojuen alas, joten suunnistimme sataman liepeiltä talon takaa sinne. Jonkinnäköinen polku siinä meni, mutta heti kun nousimme hädin tuskin 5-10 metriä ylemmäs - raivoisasti haukkuvan ison koiran säestyksellä - tarttui ankarasti puhaltava tuuli meihin niin, että vain lievällä etukenolla pääsi eteenpäin. Se oli hyvin erikoinen ilmiö ja tuntui aika pelottavalta.

Polku oli jyrkkä ja irtokiviä täynnä, eikä päästy siitä oikein puusta pitkälle kun huusin tuuleen, että minä en tästä voi mennä, tuuli vie minusta mehut heti ensimetreillä ja palattiin takaisin.

Tomi yritti katsoa kännykkään ladatusta kartastaan polun lähtökohtaa ja kävelimme sen mukaan vain eteenpäin, kunnes nähtiin reittimerkinnät. Ne olivatkin täällä kunnossa ja polku oli leveä kuin valtatie! Vasta kun olimme kulkeneet talon nurkalta parikymmentä metriä polkua ylöspäin huomasimme sieltä ne "ylisuuret munat" talon katolla. Ei niitä tieltä huomannut :)

Polkuhan oli myös Trangrancanarian 125 km kisan lähtöpaikkana ja löysimme vielä yhden reittimerkinnänkin.

Ensin oli kivipolkua, sitten tulimme tielle, jota pitkin ehkä sata metriä ja kaiteen yli takaisin polulle ja siitä alaspäin niin kauan kuin polkua riitti. Kolme ihmistä tuli tällä reissulla vastaan, yksi perhe Agaeten kylän puolella leveällä polkuosuudella.





Taisi olla nousuveden aika vielä, eikä mukaan ottamallani pyyhkeellä ja uimapuvulla ollut käyttöä. Ranta oli kivikkoinen ja erittäin tuulinen ja tyrskyinen. 

Mutta äärettömän kaunis!







Tunkkasimme takaisin ylös samoja jälkiä ja silloin olikin jo karmaiseva nälkä ja kylmäkin tuli. Oli jo myöhäinen iltapäivä ja söimme sataman ravintolassa ja vaihdoin pitkät housut päälle.

Lopuksi käyskentelimme vielä auton kanssa ja jalkauduimme ihailemaan hienoa auringonlaskua. 

Upea päivä!



   Päivän liikunnat: 10 km, 4 h ja nousua 400 m.  



Gran Canaria - päivä 4: Käyskentelyä Gran Canarian Saharassa ja pikku retki Soriaan.

6.3.2016

Saavuimme siis talvilomallemme Kanarian saarista Gran Canarialle. Ensimmäinen kerta meillä, mutta tulomatkalla lentokoneessa kuulluista eläkeläisikäisten keskusteluista salakuunnellen pääteltynä suurimmalle osalle ties kuinkamones kymmenes matka. VIeläpä niin, että aina sama hotelli ja aina sama saari ja vielä sama ajankohtakin. Minusta kuulostaa tuiki tylsältä, mutta toisaalta myös turvalliselta :)

Viikonpäivä oli torstai. Vuokrasimme auton Teneriffan reissulta tutusta vuokraamosta nimeltä Cicar. Edullinen ja sujuva palvelu. Illalla jo noudimme kisarekvisiitan ja perjantaina himmailimme sopivasti paikkoihin tutustuen. Lauantaina oli kisa, josta löytyy kuvaus alempaa tästä blogista. Sunnuntaina olimme jo maastossa palauttelemassa...

Käyskentelyä rannalla


...isännän kävely muistutti sellaista akuankan tepsutusta, mutta mulla ei ole muita vaikeuksia kuin alamäki astunta.

Missasin jonkun nakuäijä näyn dyyneillä kun keskityin vaan ihailemaan meren aaltoja. Kävelylenkin jälkeen autolla hotellille tänne San Agustiin, joka muuten on täynnä ruotsalaisia eläkeläisiä. Hieman olemme poikkeavia hotellivieraita, mutta ei se mitään, hyvin ollaan toimeen tultu. Nämä eläkeläiset vaan keskittyvät kaiket päivät loikoilemaan aurinkotuoleilla altaalla ja käristävät itseeän. kukaan ei edes ui, vaikka allas on iso ja hieno.

Burger Kingissä mättöö naamaan, en ollutkaan oikein saanut maratonin jälkeen kunnolla syödyksi joten hyvältä maistui. Sitten uinti altaalla ja kohta taas kohti seuraavaa seikkailua..


Tuhannen mutkan kautta


Ajettiin jumalattoman mutkaista ja äärimmäisen kapeaa, yhä kapenevaa tietä ylös n. 900 metrin korkeuteen, josta oli tarkoitus nousta jalkapatikassa Taurolle (1214 m), mutta missattiin pari pikkuruista levennystä tiessä eikä uikkarin tekeminen kesken alamäen ollut minkäänlaiselle kuskille - edes hyvälle sellaiselle joka isäntä kyllä on - mahdollista ja jouduttiin vain jatkamaan matkaa alamäkeen. Oikea käteni oli puristanut ovenkahvaa jännityksestä jo niin kauan että se meni kramppiin. Olemme ajaneet moottoripyörällä useamman kerran Alppien yli ja mutkaisilla alppiteillä sekä myös Norjassa, mutta missään en muista, että olisi ollut näin kiperiä neulansilmämutkia ja kapeita teitä. Teneriffalla oli toki myös. Näin ylempää tieltä alaspäin ajaettaessa, että etäämmällä oli todella iso pato ja siellä padon päällä näkyi autoja, joten päätettiin yrittää sinne.


Kylän nimi oli Soria ja patoa oli rakennettu peräti kymmenen vuoden ajan, nyt se näytti suorastaan hylätyltä. Pikkuruisen kylä ainokaisen kahvilan parkkipaikalle pystyi jättämään auton. Juotiin pikaiset kahvit ja jatkettiin jalan matkaa. Oli todella hieno paikka.

Tunkkaaminen pari sataa metriä ylös polkua oli helppoa, mutta kun arvattiin ettei alastulo ole herkkua niin ei jatkettu sen pitempään.

"Gran Canarian keskustassa on kaksi saaren kauneinta tekojärveä. Ninas ja Soriajärvi. Soriajärvi sijaitsee palmukeitaassa. Polkuja reunustavat tyräkit, viikuna- ja mantelipuut."

Ja kuten aina, kamera kulkee mukana ja joskus täytyy nähdä vaivaa vaihtaa välillä siihen myös makrolinssi :)


Rinteessä näkyi myös pari telttaa ja joku telttailija oli ilmeisesti majoittunut ihan pitemmäksikin aikaa, koska oli rakentanut jonkinlaisen pitempiaikaisen majoitteen. Polut olisivat risteilleet sinne tänne, mutta valittiin vain yksi. Keskellä oli aivan valtavan hieno rotko, ihme ettei opaskirjassamme Gran Canarian retkeilyopas, ollut siitä minkäänlaista mainintaa. Padolla oli hieno iso kivipaasi koristeltuna ilmeisesti padon rakentamiseen myötävaikuttaneiden kuvin ja siitä tekstiä, josta emme tietenkään saaneet muuta selvää, kuin että padon rakentamiseen oli kulunut kymmenen vuotta. Rakennelmat padon seinämillä suoraan alas rotkoon, arvelisin että enemmän kuin satametriä luotisuoraan alas oli aivan mahtavan näköiset!




Jos olisi ollut enemmän aikaa ja voimia ja reisilihoissa hieman vähemmän hidastuttavaa herkkyyttä niin tämmöinen reitti löytyisi alueelta, kuvaus lainattu netistä:

"Patikkareitti, joka tutustuttaa sinut Gran Canarian patoihin ja mäntymetsiin


Tämä patikkareitti kulkee Gran Canarian sydämessä sijaitsevan Mogánin läheltä, ja sillä kuljetaan Nublon ja Pilanconesin luonnonpuistojen läpi. Kokeneille patikoitsijoille soveltuvaan 12,2 kilometrin mittaiseen kierrokseen kuuluu maastoteitä, polkuja ja teitä. Reitti lähtee Degollada de Cruz Grandelta, ja se kulkee upean mäntymetsän kautta Sorian padolle, joka on saaren suurin. Reitti kulkee myös Cañada del Almácigonin alueen läpi, ja siellä patikoitsijat voivat tutustua vaikuttaviin tuliperäisiin muodostelmiin."

Päivän liikunnat: 8,2 km 3 h 15 min, nousua 250 m

12. maaliskuuta 2016

Gran Canaria - kisa Transgrancanaria 2016; maraton - Una meta un sueño

Reetta rymyää etelän auringossa!


Olimme viime keväänä maaliskuussa Teneriffalla, elämäni ensimmäisellä "rantalomalla". Kyllähän sitä voi rantalomaksi kutsua, jos makaa hiekkarannalla 10 päivän aikana yhteensä peräti 15 minuuttia.

Olin yllättynyt siitä, miten upeita trekkipolkuja ja kauniita maisemia, vuoria ja notkelmia, miten korkealla oli sininen taivas ja on se merikin aina oma elementtinsä. Kaikkia noita Reetta rakastaa.

Ja niinpä olin niin myyty, että päätin jo keväällä mielessäni, että ensi talvena taas vietämme talvilomamme Kanarian saarilla. Nyt paikaksi valikoitui Gran Canaria, koska emme mielellämme käy samassa paikassa kahta kertaa. 

Jostain, mitä en enää muista, sain myös päähäni, että vielä kerran yritän jotain polkujuoksukisaa vähän korkeammalla ja niin päätin ilmoittautua Transgrancanaria maratonille.

Jostain olin kuullut hieman halveksivaan sävyyn toteamuksia, että "sehän on pelkkää alamäkeä", mutta ei se minun suoritustani yhtään omasta näkökulmastani huonontanut. Päinvastoin! 

Ennakkotunnelmat

Saavuimme San Agustiniin, lähelle Maspalomasia vasta torstaina aamupäivästä, koska emme halunneet menettää liikaa päiviä himmailuun, olihan lomamme päätarkoitus kuitenkin viettää monta päivää vuorilla vaellellen ja juoksu oli vain pieni - toki pippurinen lisämauste talvilomaan. Haimme numerolaput kisakeskuksesta jo torstaina ja tunnelma oli siellä lievästi sanoen latteahko. Mitään suuren urheilujuhlan tuntua ei ollut ilmassa, ainakaan jos vertaa esim. Chamonix:in kisaviikkoon tai Lavaredoon, jossa ollaan käyty - minä haistelemassa ja isäntä juoksemassa.



Jälleen kävi niin kuten viime vuosina ennenkin, että tunsin olevani jo ikäni takia ja muutenkin aivan väärässä paikassa ja väärään aikaan. Muut olivat oikean urheilijan näköisiä, kokoisia ja hajuisia. Minä en. Mutta, mikä tärkeintä tällä kertaa en jännittänyt, itse asiassa arvoin vielä siinäkin vaiheessa starttaanko lauantai aamuna vai en. Olin nimittäin ollut ihan viime päiviin asti flunssassa ja yskä ei meinannut parantua ollenkaan. JOS olisin ollut kuumeessa yhtään enempää kuin mitä olin, en missään tapauksessa olisi edes harkinnut matkaan lähtöä, mutta sopivasti jo maanantai oli kuumeeton päivä. Eikä kuume missään vaiheessa noussut korkeaksi vaan oli lähinnä lievää lämpöilyä.



Start


Lauantai aamuna klo 8 lähti bussi lähtöpaikalle Expomeloneras:ista ja me sen mukana. Toki busseja oli monta, koska olihan juoksijoitakin peräti 815 tällä lyhyellä matkalla. Bussimatkakin oli elämys kun iso bussi yritti punnata itseään ylämäkeen serpentiinitietä ja kävi välillä viivytystaisteluja vastaantulevien autojen kanssa kumpi menee mutkasta ensin.

Lähtöpaikkana oli Garanon leirintäalue, jota ei sillä nimellä kartasta, jonka olimme ostaneet ensi töiksemme pienestä kirjakaupasta - löytynyt. Paikka oli n. 1600 metrin korkeudessa ja aamu voisi olla hyvinkin kylmä, riippuen auringonpaisteesta ja tuulesta. Olin varustautunut lähtöpaikalla ulkosalla odotteluun (n. tunti) laittamalla pitkät trikoot lyhyiden päälle ja varustautumalla extra takilla ja parilla buffilla ja hanskoilla. Yllätyksekseni olikin melko lämmin. Tai no ei ainakaan liian kylmä, lämpötila ehkä kymmenen paikkeilla. Vaikka sormeni olivatkin ensimmäisen tunnin ajan vielä lähdön jälkeenkin täysin tunnottomat niin sain muuten riisua pitkät housut ja takin pois jo heti paikalle saavuttuamme. Olen erittäin kova palelemaan, mutta nyt kaikki tuntui hyvältä. Irtohihatkin kääriytyi pois heti ensimmäisen nousun jälkeen.

Sijoittauduin oman surkean tasoni mukaan melkein peräriviin ja startista matkaan hiljalleen kävellen. 

Ensimmäiset kilometrit


Jotenkin äärettömän epämääräinen homma oli se lähtö. En oikein edes tiennyt mihin tästä lähdettiin, Sivenin Tapanilta kuulin, että ensimmäinen kilometri on tasaista ja sitten mennään jo mäkeen. 

Pian porukkaan tuli hieman vauhtia ja minäkin kiihdytin juoksuun. Mäntymetsikössä poukkoiltiin vähän sinne sun tänne, mitään reittimerkintöjä saatikka polkua en nähnyt, menin vaan muiden mukana. Oli kiviä jo siinä sen verran, että katsoin vain tarkasti jalkohini, etten heti tuuskahda kumoon. Vaikka ei se ole mulla kyllä tapanakaan kun olen niin surkea metsässä menijä :D

Sitten alkoi nousu, Otin sauvat kunnolla käteen ja aloin tunkkaamaan. Ihmettelin kun porukat seisoi jonossa ja kun joku lähti puskien kautta kiertämään niin menin perässä. Näin ohittelin siinä vaiheessa jo paljonkin porukkaa, ehkä hieman röyhkeästikin ja aina kiilattiin sitten sopivaan koloon jonoa jos ohi ei päässyt. Mäen päällä - Pico de las Nievesillä olin vähän pettynyt kun se oli niin pikkuruinen tunkkaus vaan - about 350 metriä. Tässä vaiheessa jopa katsoin ylös maasta sekunnin murto-osan verran ja näin jonkun tähtitorninmäen kaltaisen pömpelin vuoren päällä. En tietenkään tässä vaiheessa tiennyt missä oltiin, meillä kun ei ole isännän kanssa hirveästi tapana tutustua reittiin etukäteen - otetaan vastaan se mitä meille annetaa, liikoja murehtimatta.

Näkymä ensimmäisen nousun jälkeen käytiin ihailemassa myöhemmin viikolla:



Helvetin esikartano


alkoi heti mäen jälkeen. Ensin jopa pari sataa metriä jonkinlaista meikäläisenkin juostavaa alamäkeä, sen jälkeen ei senttiäkään! No, kävimme seuraavina päivinä hieman kertaamassa reitin kulkua ja olihan siinä ensimmäiseen huoltoon asti myös välillä jokunen satametriä ihan juostavaakin alustaa - jopa minulle siis :D Myöhemmin katsoin, että olin tuossa Tunteen asti kestäneessä alamäessä - n. 9 km:n matkalla menettänyt liki 200 sijaa. Ja se on paljon se. Niin surkea olin.



Meinasin nimittäin pari kertaa kaatua aika pahasti ja kun näin ensimmäisen vertavaluvan loukkaantuneen polun vieressä hoivattavana kääriytymässä avaruuslakanaan niin päätin, etten ole tullut tänne kallisarvoisia ja jo valmiiksi kronklaavia koipiani, niveliäni, jänteitäni ja luitani rikkomaan vaan tallustan maaliin varovaisesti ja säästellen.

Näin myös tein.

Se alamäki oli kyllä loputon. Meinas jo hermo mennä kun kaikki loikki vaan ohi kuin jotkut keijukaiset.

Tässä kuvassa (kuva käytiin ottamassa parin päivän kuluttua) näkyy tuossa keskivaiheella siksak mäki, joka oli tosi vaativa tällaiselle kompurajalalle.


Ensimmäinen huolto - Tunte 12,5 km


Kylään tultiin todella jyrkkää asfalttitietä pätkä, jonka hölkkäsin sen minkä jo tässä vaiheessa alamäestä herkistyneiltä reisilihoiltani pystyin. Meitä oli muodostunut jo selkeä neljän viiden juoksijan (minä sauvakävelijä) porukka, Kaksi tanskalaista läpikotaisin Salomonin uutuuttaan hehkuviin kompressiovaatteisiin ja tanskan lipun värittämiin säärystimiin puettua nuorehkoa neitoa ja pari tukevamman sorttista nuorta miestä, jotka aina välillä jäivät sitten myöhemmin polun varteen kiven nokkaan keräämään voimia. Maaliin saakka tultiin enemmän tai vähemmän vaihtelevassa järjestyksessä, kuitenkin niin, että viimeisillä kilometreillä lopulta ohitin heidät kaikki.

Huollossa oli jonkinlaista suuren urheilujuhlan meininkiä, ei kuitenkaan sellaista isompaa koska kylä oli pikkuruinen ja väkeä vähän varmaan muutenkin. Toisin kuin joku muu en kokenut mitään hurjaa kannustusta reitin varrella, vaikka siis tulin maaliinkin suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin muiden, pitempien matkojen ensimmäiset kymmenet maaliintulijat. Ehkä katsojatkin tunsivat että tuo vanhus ei oikein kuulu tänne, mitä sitä kannustamaan, on varmaan vaan päiväkävelyllä :)

Huoltopaikalla viivyin vajaa 5 minuuttia, otin patonginpalan, survaisin sen suuhuni, pyysin huoltopöydän virkailijaa ottamaan mukini repusta ja join nopeasti kaksi mukillista kokista, söin myös yhden banaaninpalan. Ja lähdin jatkamaan matkaa.

Reetta tunkkaa


Matka jatkui ensin vähän katuja pitkin todella jyrkästi ylös, joka tietysti suosiolla käveltiin kaikki läsnäolevat, jopa paremmat ohittelevat pitkänmatkalaiset. Kävelyvauhtini oli vielä ihan kohtalainen saman sarjalaisiin verrattuna. Oltaisko siinä menty ihan useampi kilometri ennenkuin alkoi varsinainen polku ylämäkeen. Tässä ensimmäisen kerran näin porukkaa silloin tällöin huilaamassa kivellä istuksien ja huohottaen. Nämä olivat juuri niitä, jotka ohittivat minut alamäissä. Kaikki miehiä. Kukaan omansarjalainen nainen ei minua enää nähdäkseni ohittanut loppumatkasta, katsoin mielenkiinnosta aina numerolappuja, väristä tiesi millä matkalla kukin oli. Tosin vauhdistakin sen jo tiesi. Pikkasen loppumäki tihkaasi, mutta ylös pääsin tyylillä - pitkä matka pienet askeleet. Välillä pyysin ylhäältä päin "havuja perkele"!

Mutkan takaa alkoihin todellinen valtaväylä. Olin niin iloinen, että aloin juosta ihan ripsakkaa vauhtia, se oli tasainen ja vain vähän kiviäkin hidastamassa. Pari kilsaakohan siinä ehdin ohitella muutaman kun yhtäkkiä havahduin siihen, että ketään ei näykään edessä. Samassa alkoi kuulua huutoa ja vislausta takaa ja kun lopulta ymmärsin katsoa taakseni niin noin sadan metrin päässä näin porukoita huitomassa minulle. Olin juossut risteyksen ohi. En ollut huomannut reittimerkintöjä, jotka ohjasivat jyrkästi alamäkeen tältä valtaväylältä. Myöhemmin on käynyt mielessä mihin olisin päätynyt jos pitkäänkin olisin jatkanut. Ei löydetä kartasta tuota paikkaa, joten se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. 

Tästä kahden huoltopaikan välisestä matkasta ei oikein ole muuta muistikuvaa kuin tuo, vaan muistan vain laskeskelleeni kuinka pitkään pitää vielä tätä kivihelvettiä mennä - alaspäin - ennenkuin tullaan seuraavalle huoltopaikalle. En muistanut myöskään tarkkaan missä kohdassa huoltopaikka oli, koska en huononäköisenä nähnyt lukuja numerolapusta missä ne on merkitty pienellä.



Aina kun oli vähänkin juostavaa pätkää, juoksin. Juoksin ja ohittelin harvakseltaan. Loppumatkan kun tultiin alamäkeen, mikä alkoi ensin kupruisena betonitienä ja sitten kapeana huonokuntoisena asfalttina taivalsin hetken matkaa varmaan 70 kymppisen todella rivakkaa tahtia sauvovan miehen kanssa. Mitään ei puhuttu, mitäs sitä seurustelemaan - sauvakävelemäänhän tänne on tultu!

Ayagaures; 24,6 km

Tässä vaiheessa tiesin jo, että pääsen taatusti maaliin. Aikaa oli kulunut 4:40. Olin tosissani valmistautunut ja lähtenyt matkaan siinä uskossa, että tulen maaliin joskus 10 - 12 tuntia lähdöstä, ja ainut pääasiallinen tavoitteeni oli alittaa se kaksitoistatuntia mikä oli kisan enimmäisaika. Laskiskelin, että voisin päästä jopa 7:30 aikaan, joka olisi jo ikäiselleni - juuri sairastamani flunssa ja yleinen treenaamattomuus huomioon ottaen mielestäni ihan erinomainen aika!

Nyt täytin jo toisen pehmeän juomapulloni vajaana, tai ystävällinen huoltohenkilöstä teki sen puolestani. En istunut, söin palan patonkia, kaksi mukia kokista, appelsiinin pala ja banaaninpala. Jatkoin rivakasti matkaa.

Siinä syödessäni, joku istumassa ollut - jälleen kerran ihan urheilijan näköinen nuorukainen - no ehkä noin nelikymppinen mies tavaili numerolapustani  M E R J A ja mutisi jotain suomalaisilta kuulostavia ihmisen nimiä. Hän jatkoi matkaa mukanani ja aloimme jutella. Minä tietysti aina yhtä sujuvalla rallienglannillani ja hän vähän enemmän sujuvalla. 

Ehkä kokonainen tunti siinä sauvottiin ylämäkeen sujuvasti molemmat samalla jutustellen. Kunnes minusta tuntui hänen vauhti hieman hiipuvalta ja anteeksi pyytelemättä tihensin tahtia ja ohitin. Samalla sain jo kiinni pari muutakin edessä menevää selkää.

Loppuhuipennusta odotellen


Loppumatkasta on liki ainoaksi muistikuvaksi jäänyt loputon kuivunutta joenpohjaa neljämetristen ruokokasvien seassa taivallus. Alusta oli sellaista ylisuurta mukulakivetystä, mutta se oli huomattavasti helpompaa kuin rosoiset kivialamäet. Kaikki vähänkin tasaisemmat kohdat hölkkäsin ja muuten pidin sellaista rivakkaa hieman v-tyylistä tasapainokävelytahtia yllä. Tälläkin tyylillä saa kaikista hitaimmin taivaltajia yksi toisensa jälkeen kiinni. Ei montaa mutta kuitenkin.



Jossain vaiheessa tupsahdettiin pölyävälle tasaiselle hiekkatielle ja siellä oli jo katsojiakin ja kun yhden juoksijan kannustusjoukot kirittivät edellä menevän juoksuun niin minä sinnittelin pitkään heidän kannoillaan. Ja tässäkin muistan ohittaneeni ainakin kaksi.



Lopulta kuivassa ojanuomassa kun jo saattoi haistaa Maspalomasin kuumat aallot ja kuivan hiekan otin kiinni tanskalaisneitosetkin ja eivät he enää loppumatkasta minua ohittaneet.

Omat tuntemukseni olivat hieman ristiriitaiset, ei mitään suurta tunnekuohua ei maaliin saapumisen riemua kuten olin sen kuvitellut. Kaikista reitin alustoista oli tämä maaliin tulo kuivaa joenuomaa ja lopulta asfalttia pitkin äärettömän tylsää ja jotenkin teennäistä. Ohitin tässäkin vielä neljä kanssakilpailijaa kun pidin väkisin yllä jonkinlaista juoksuaskelta.

Kaartuessani maalisuoralle huusi minulle joku suomalainen, "hyvä merja" ja kertoi että Tomi on minua vastassa pian. Olin toki lähettänyt hänelle kaksi tekstaria tyyliin 10 km maaliin jne ja tiesin, että siellä se odottaa. Hän juoksi sitten vierelläni mihin nyt pääsikin ja otti vähän videoo. 

Loppumetreillä minulla oli täydellinen Perse Ämpärissä tyyli ja höystin sen vielä erittäin tukevalla Etukenoisella V-tyylillä. Toivottavasti se näyttää hyvältä maalikamerakuvassakin :)

Pikkasen siinä tais kuitenkin liikuttua ja olin sen verran jäykkänä ja kankeana ja kipeänä joka paikasta, että pyysin isäntää pyyhkimään naamaani etten ihan miltään ufolta näytä. Kovasti järjestäjät kyselivät onko kaikki ok.



 43,7 km aika 7:46:52 

Olin kuitenkin Finisher olueni ansainnut. Enkä minä huonoin ollu :)

Matkalla nautitut eväät: 2 Dexal geeliä, maku kola. Lakupötkö, pieni. Vajaa kourallinen irtokarkkia ja rusinoita ihan jokunen. Muuta en jaksanut, viitsinyt, ehtinyt (heh) kaivaa repustani. En ottanut reppua pois kuin kerran. Omaa juomaa meni litran verran ja järjestäjiltä yhteensä viisi pikku (kokoontaitettava, piti olla omat mukit) mukillista kokista, pari palaa banaania ja patonkia ja appelsiinin lohko. 

Sijoitus:

ensimmäisessä väliaikapisteessä heti nousun jälkeen (Pico Nieves) 574.
Alamäen jälkeen Tuntessa 752. Ayagaures 737. Pargue Sur 700. ja maalissa 698. (815). 

Omassa ikäsarjassani vanhat tytöt yli 50 v olin sijalla 8. (12 lähti matkaan)