22. huhtikuuta 2017

Ikivihreä Irlanti, kostean makea kakku - rosoinen reunoilta, poimuilla sieltä täältä

vaiko jotain muuta?



Irlanti tunnetaan lempinimellä Vihreä saari, oliko se sitä sen sain omin silmin todeta kun lensimme kuuden päivän lomalle saarelle. Dublinista vuokrasimme auton ja suuntasimme saman tien saaren länsiosaan Dinglen niemimaalle. Tämä osa Irlantia on Euroopan läntisin osa ja toisella puolella merta siintää iso Ameriikan maa. Suuri osa Irlannin keskiosista on maatalousvaltaista ja vehreää alankoa, josta ei puutu soita eikä järviäkään. Länsiosissa kohoavat rosoiset rannikkovuoret, jotka ovat paikoitellen yli 1 000 metriä korkeita. Ja kuten aina, näitä kohti mekin kurkoitimme. 
Vaikka Irlannin maaseutu on kaunis ja vehreä, irlantilaiset itse ovat nykyisin kaupungistunutta väkeä, joista lähes kolmannes asuu Dublinissa.
Maan historiaan on vuosisatojen saatossa sisältynyt myllerryksiä ja vaikeita aikoja, mutta paikalliset tunnetaan leppoisina tarinankertojina ja musiikin ystävinä. Kaikkihan ovat kuulleet irkkumusiikista. Valitettavasti olimme tälläkin reissulla kaikki päivät tiiviisti ulkona ja vain parina iltana jaksoimme lähteä paikalliseen kyläbaariin, ei siis varsinaiseen pubiin syömään ja tutustumaan perinteisiin irlantilaisiin juomiin kuten Guinnessiin ja whiskiin. Paikka oli todella suosittu ja ruokakin piti syödä baaritiskillä kun ei ollut pöytävarausta. Lomailijoita suurin osa, itse Castlegregoryn kylään oli matkaa seitsemän kilometriä ja siellä olisi ollut perinteisempiä paikkoja.

Dinglen kaupunki sijaitsee Kerryn kreivikunnassa suojaisassa poukamassa meren äärellä ja on samannimisen niemimaan ainut kaupunki. Tässä osassa Irlantia puhutaan iirin kieltä, mutta tulimme alkukankeudesta päästyämme toimeen hyvin ihan omalla rallienglannillamme.  Meidän majoituksemme  oli pienen pienen kylän nimeltä Castlegregory laidalla. Ja liki majapaikkamme vierestä alkoi peräti 16 kilometriä pitkä hiekkaranta.

Olin selaillut muutamaa kirjastosta lainaamaani Irlantia käsittelevää kirjaa ja opasta ja sieltä hahmottelimme, kuitenkin hyvin löysästi - muutaman paikan mitä halusimme nähdä ja missä käydä.


Torstai 13.4. 


Saavuimme Dublinin lentokentälle Finnairin koneella hieman myöhässä. Lento lähti Helsinki-Vantaalta iltapäivällä, mutta koska kello on täällä kaksi tuntia vähemmän kuin meillä kotosuomessa niin olimme perillä jo ennen kuutta illalla. Olimme varanneet auton, tälläkin kertaa hyväksi kokemaltamme paikalliselta vuokraamolta, joka kuitenkin operoi Europcar:n kautta  ja pikkubussi vei meidät auton vuokrauspaikalle. Matkustamme tällä kertaa vain pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa, joten siirtyminen oli nopeaa ja helppoa kentältä suoraan reissunpäälle. Toki isännälle, joka toimii aina kuskina - toi vasemmanpuoleinen liikenne hieman lisäjännitystä... puhumattakaan siitä, mitä myöhemmin viikon aikana saimme huomata. Hyvinkin kapeilla, juuri ja juuri kahden kaistan tiellä oli jopa 100 km:n nopeusrajoitus ja paikalliset tuntuivat myös noudattavan sitä. Oli hieman jänniä hetkiä kun autoja pyyhälsi ohi mutkaisilla teillä. Kapeutta teille toi lisää se, että kaikki tiet oli reunustettu kiviaidoilla, paitsi ihan isoimmat moottori- tai ohituskaistaiset tiet. 

Auton lämpömittari näytti +11, mutta ei keli nyt kovin lämpimältä tuntunut. 

Edessä oli pitkä - noin neljän tunnin ajomatka, mutta epäonneksemme juutuimme heti kehätielle päästyämme  ruuhkaan ja liikenne mateli todella hitaasti. Majapaikkamme vastaanotto oli auki vain puoleenyöhön, joten hieman jännitti ehdimmekö ajoissa perille. 

Ajomatkalla ihmettelimme, miten ihmeessä ennen oli tultu toimeen kun ei ollut navigaattoreita, nimittäin oli sen verran vinkeitä paikkoja, varsinkin lähestyessämme matkan määränpäätä  kun tie kapeni aina vaan kapenemistaan ja silti vastaankin tuli isoja rekkoja. Mieleen tuli tämän tästä onko sitä ollenkaan oikealla reitillä... Tosin täytyy myös kehaista miten loistavia tienviittoja ja -kylttejä siellä on, selkeitä - vaikkakin kaikki nimet on aina kirjoitettu sekä iirin että englanninkielellä.


Olimme perillä lopulta muutamaa minuuttia vailla iltayhdeltätoista. Uni tulikin nopeasti pitkän päivän päätteeksi.

Perjantai 14.4.


Aamulla heräsimme melko myöhäiselle aamupalalle lämpimien peittojen alta jääkylmään huoneeseen. Isännän Garminin lämpömittari näytti  huoneen lämpötilaksi raikkaat 16 astetta! Ja kuten aina meren rannalla oli myös kosteaa. Kylppärin lattia oli niin kylmä, että varpaisiin koski! Aamupalakin tuotti itselleni pettymyksen, vaikka Booking comissa kovasti sitä kehuttiin. Se piti tilata hyvin vaatimattomalta listalta ja en keksinyt siitä muuta kuin munakkaan tyyppisen ja leipää, itse sai ottaa jogurttia ja mysliä ja tuoremehua. Kahviakin tuli vain yksi kupillinen. Lopputulemana voisi mainita, että hyvää majapaikassamme Harbour Housessa oli se, että siellä oli sauna ja sijainti oli oikein kiva - meren äärellä.  


Brandon Mountain


Nyt pääsimme näkemään ihan päivänvalossa missä sitä oikein ollaan herätty! Paikka oli siis aivan niemen kärjessä ja huomasimme, että tämä Harbour House on nimenomaan sukellusharrastajien suosiossa. Sukelluskouluttajat valmistautuivat valtaamaan uima-altaan :D

Ajoimme noin 15 kilometrin päähän Viewrangerin ohjaamaan paikkaan Mount Brandonin vaelluspolun lähtöpaikalle, jossa piti olla parkkipaikka. Tie, jota lopulta ajoimme kohti määränpäätä kapeni kapenimistaan ja oli lopulta vain yhden auton ajettava lammaslaitumille johtava tie. Perillä oli kuitenkin ihan parkkipaikka ja jopa yksi autokin. Sekä kiinni oleva pieni kivinen hostelli. Liki kaikki rakennukset Irlannissa olivat kivestä tehty. Kylmiä ja jotenkin luotaantyöntävän näköisiä.



Koko ajomatkankin ajan satoi, joten katsoimme parhaaksi vaihtaa sadevaatteet päälle samantien. 

Alkumatka mentiin ehkä puolisen tuntia lampaiden laitumella nurmikkoisella polulla ja ylitettiin pari aitaa. Koko ajan sateli ja ylempänä oli täysin sumuista eikä vuorten lakia   tai rinteitäkään nähnyt.



Kun olimme edenneet tunnin verran eikä patikoiminen puolisokeana silmälaseihin höyrystyneen veden takia oikein innostanut kysyin, että palataanko takaisin. Päätin, että jos matkaa on edetty vain vajaa kolmannes niin käännytään, mutta jos enemmän niin jatketaan vielä. Ei ollut kovin kylmä - vielä, mutta hanskat alkoivat olla jo aika märät. Lisäksi polku vettyi koko ajan enemmän ja enemmän ja se oli todella kivinen. Mitä ylemmäs mentiin sen suuremmaksi kivet muuttuivat ja lopulta ne olivatkin sitten sellaisia henkilöauton kokoisia ja niiden välissä jonkinlainen ura tai paremminkin keltainen nuoli maalattu kivien kylkiin. Päätettiin jatkaa ylös asti.










Kun olimme talsineet puolisen tuntia niin takaa alkoi kuulua ääniä ja pian pari nuorta poikaa ohitti meidät ripein askelin. Taisivat hieman sääliä minua vanhaa ruppanaa kun kovasti kyselivät vointiani. 

Polveni olikin jo muistutellut itsestään liki nousun alusta asti eikä mieliala ollut paras  mahdollinen ollenkaan. Olisihan se varmasti ollut hieno reitti, jos sää olisi ollut kirkas, vaikka olisi sadellutkin. Käsiäkin alkoi jo palelemaan ja tuntui ettei kroppa ollut pysynyt kuivana huolimatta sadevaatteista. 

Pojat istuivat pitämään pientä taukoa ja juteltiin siinä. He sanoivat, kun olivat huipulla ennenkin käyneet, että ylös on matkaa noin puolisen tuntia (ja 200 nousumetriä) ja että "not climbing but like bouldering" . Se olikin minulle avainsana ja päätin lopettaa siihen. Kannustin kyllä isäntää menemään ylös asti, mutta hän ei uskaltanut jättää minua siihen ja olisinhan minä paleltunutkin jos odottelemaan olisin jäänyt. Päätettiin sitten yksissä tuumin palata alas. 

Sillä välin - vain noin tunnin aikana polku joka noustessa oli  kivinen oli nyt kivinen puro !!!

Tämä päivä oli taas muistutus siitä miten nopeasti voi sää vuorilla muuttua. Paluumatkalla tuulikin oli jo aika navakka ja sade tuntui välillä piiskaavan kasvoja oikein kunnolla. Jokaista askelta piti varoa koska oli todella liukasta, vaikkakin Inovit piti kyllä hyvin eikä vahinkoja sattunut. 

Reissumme kesti noin 3 h, aika liikkeellä 2 h 40 min  ja matkaa tuli 8,2 km,  575 m.

Autolle tullessa aurinko jo pilkisti pilvien raosta, mutta kun käännyin katsomaan taakseni pysytteli vuori tiukasti uhkaavan näköisen raskaan usvaverhon alla.



Lopuksi ajoimme vielä Brandon Point näköalapaikalle ja hölkötin pienen nousun nurtsilla siinä ja laskettelin alas. Hienot oli näkymät suoraan jalkojen edessä aukeavalle Atlantille.



Paluumatkalla majapaikkaamme  löysimme kylästä auki olevan Spar kaupan, josta sai jopa noutoruokaa ja aivan mahtavalta maistuvat isot cappuccinot! Onneksi olimme varanneet mukaan koko repertuaarin kuivia vaatteita, niissä märissä olisikin ollut kurjaa ajella takaisin. Söimme hotellimme ravintolassa perinteisen "fish and chips" aterian viineineen, isännän pettymykseksi olutta ei saanut, ilmeisesti koska oli pitkäperjantai?  Näin ainakin ymmärsimme.



Lauantai 15.4.


Isäntä oli löytänyt netistä lähettyviltä Kenmaresta tälle päivää katujuoksukisan. Joten sinne siis lähdimme aamusta heti aamupalan jälkeen ajelemaan. Varasimme tarpeeksi aikaa, jos sattuu olemaan lähtöpaikkakin hukassa.

Ajoimme läpi Killarneyn isomman kaupungin jonka reunoilla on kansallispuisto. Tie puiston läpi oli aivan valtavan kaunis ja teimme sinne vielä myöhemmin varsinaisen retken.

Löysimme heti Kenmaressa kisapaikan, jonkinlainen vanha käytöstä poistettu koulu ja pihassa kävi aikamoinen kuhina. Lasten lähtö oli jo käsillä ja löysimme autolle paikan kirkon parkkipaikalta. Pienen pienessä kaupungissa kävi muutenkin todella kova kuhina ja väkeä oli sankoin joukoin tullut katsomaan kisaa. Isäntä pääsi ilmoittaumaankin, 20 eurolla sai kisan jälkeen syödä sydämensä kyllyydestä voileipiä ja leivonnaisia kahvin tai teen kera. 10 km:n kisa meni hyvin, sijoitus oli 8.. ja aika 39:18 rankalla reitillä, joka sisälsi liki 200 metriä nousuakin.



Kisan jälkeen iltapäivästä lähdimme kiertämään Ring of Kerry nimisen tien, josta opaskirjani sanoo näin "tie on kertakaikkiaan upein tie mitä koskaan olen ajanut" ja olihan se aika mykistävä - omalla tavallaan. Pituutta sillä on n. 180 km.




Puoli viiden aikaan iltapäivällä katselimme Viewrangerista josko kohdalle osuisi jokin pieni töppyrä, jonne nousu ei veisi liikaa aikaa mutta saisin jaloilleni hommia kuitenkin, Kukkuloita tai vuoria kuten täällä on tapana näitä nimittää on joka puolella liki silmänkantamattomiin, mikäli jollakin puolella ei ole merta. 

Ennen pientä patikointia poikkesimme päätieltä - jälleen kerran erittäin kapeaa sivutietä noin kolme kilometriä ajaen katsomaan 2500 vuotta vanhaa "linnaketta" nimeltään Staigue Fort. Tämä on Irlannin tärkeimpiä argeologisia nähtävyyksiä. 



Koncknadobar 690 m


Poikkesimme päätieltä toisenkin kerran ajaaksemme pientä maataloille johtavaa tietä parkkipaikalle ja kohti Pilgrim path nimistä vaelluspolkua, joka käsittääkseni on jonkinlainen pyhiinvaellusreitti.? http://www.pilgrimpath.ie/  Reitin varrella oli useampi iso valkoiseksi kalkittu risti ja siinä Jeesuksen ristisaattomatkaa kuvaavia pieniä kaiverrettuja tauluja. 

Jälleen kerran annoin huiputtaa itseäni katsomalla aina välillä patikoidessamme ylös ja ajattelemalla, että seuraavan harjanteen takana on jo huippu - ei sitä huippua taaskaan meinannut tulla ollenkaan ja pelkäsin jo, että tulee pimeä ennenkuin pääsemme alas. Ilma oli kuitenkin kaunis ja aurinko alkoi paluumatkalla paistamaan ja näkymät ylhäältä, sinne viimein päästyämme - olivat tietenkin huikaisevan kauniita.


'
















Matkaa taitettiin 9,2 km ajassa 2 h 20 min ja nousua 700 m

Illalla maistuikin kuuma sauna!

Sunnuntai 16.4.


Edellisen päivän pitkästä autoilusta ja fyysisistäkin rasituksista toipuessa päätettiin ajaa Dinglen niemimaa ympäri ja käydä katsomassa paria kuuluisampaa paikkaa. Ensimmäinen tulikin vastaan heti alkuvaiheessa. Monien pyöräilijöiden suosima paikoitellen hyvin hyvin kapea tie Conor Pass:n kautta Dinglen kaupunkiin. Tie käväisi täkäläisittäin korkealla noin 450 metrin korkeudessa.




Paluumatkalla pysähdyimme tässä ja nousimme läheiselle kukkulalle, kahdesta vaihtoehdosta sille, jossa ei ollut ketään muita :D Kukkula oli todella märkä, voisi sanoa että niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin liki suota, ainakin sillä kasvoi ruohomättäiden lisäksi myös sammalta. Ylhäältä oli uskomattoman hienot näkymät - kunnes mereltä lähestyvä usvaverho saavutti meidät...



Dinglen kaupungissa jalkauduimme ja kävelimme hetken pääkatua pitkin ja ihmettelimme valtavaa turistimäärää ja sitä miksi tämä oli niin  tunnettu lomailukaupunki. Ilmeisesti kaikki halusivat tavata kaupungin kuuluisamman asukkaan Fungie delfiinin ja turistit jonottivat veneretkille, joilla näki tämän erikoislaatuisen ja -luonteisen meren asukin. http://www.dinglebaycharters.com/Pages/Fungie.html

Jatkoimme matkaa kohti Euroopan läntisintä kulmaa. Välillä jalkauduimme kuitenkin upealle piitsille, yhdelle niistä monesta joita tämä niemenkärki lomailijoille ja paikallisillekin tarjoaa. Tämä vuodenaika ei tietysti ollut sitä parasta aikaa lomailla Irlannissa, mutta koskas me oltaisiin pahimpaan turistiaikaan missään oltukaan. Monet rannat oli liki autioita, huolimatta pääsiäisenpyhistä. Toki muutamia kävelijöitä ja juoksijoitakin näkyi siellä täällä.



Slea Head


(Kuva lainattu netistä)


Aina kun selailin kuvia Irlannista tuli tämä jännittävä kuva vastaan. Itse paikanpäällä oltuani en oikein käsitä miten tämä kuva syntyy, koska ei se näyttänyt ollenkaan tältä :D Mutta en toisaalta päässyt sitä ilmasta käsin katselemaankaan. Matkalla näimme vilauksen Fahanin alueella olevista mehiläispesää muistuttavista kivimajoista. Iirinkieli oli täällä näyttävästi esillä ja monet tienviitat olivat vain iiriksi. 

Jalkauduimme täällä niemenkärjessä ja laskeuduimme ensin alas pikkuruiselle hiekkarannalle ja nousimme ylös kukkuloille ja kiersimme pienen lenkin. Näkymät olivat henkeäsalpaavia. Rosoisia saaria, dramaattisia jyrkänteitä ja pauhaava valtava Atlantti. 










Jaloittelut 9,6 km 2 h 10 min ja nousuakin päivän kaikille retkille yhteensä 370 m.



Maanantai 17.4.


Killarneyhin (iiriksi Cill Airne) oli majapaikastamme ajomatkaa reippaan tunnin verran. Kun ajoimme sen ohi lauantaina ajattelin heti, että tänne pitää tulla uudelleen ja koko päiväksi. Ja jos vaikka ihan juoksulenkin tekisi poluilla. Irlannin syvin järvi Muckross - tai oikeastaan tuossa oli kaksikin eri järveä - joista sen pienemmän pääsi kiertämään polkua pitkin ympäri. Alue on myös osa Killarneyn suosittua kansanvaelluskohdetta eli kansallispuistoa.



Alku oli lupaavasti ihan leveää tasaista sorapintaista ulkoilutietä, mutta veden äärellä se muuttui nopeasti todella tekniseksi kiviseksi poluksi eikä pieniltä korkeuseroiltakaan vältytty. Piti muuttaa kävelyksi aina välillä, mutta yritin pitää yllä reipasta vauhtia. Mieli oli korkealla ja aivan mahtava ympäristö ympärillä oli mukavaa vaihteeksi juosta. Tämän tästä joutui kuitenkin pysähtymään
ottamaan kuvia.
















ja pojat kiipeää tietysti aina tilaisuuden tullen puuhun :D 



Mukanamme oli nyt vain kännykkäkamerat, ihan ensimmäisenä päivänä Mountain Brandon reissullamme isännän repussa ollut vanha uskollinen järkkärimme kärsi huomattavan vesivahingon, vaikka isännän repun päällä olikin sadesuoja eikä enää suostunut toimimaan sen suhteen että olisi nähnyt mitä kuvassa näkyy - takanäyttö ei toiminut. 

Välillä taas alusta muuttui leveäksi tieksi ja vastaan tuli silloin tällöin pari kävelijää, mutta muuten oli melko hiljaista, toki mitä lähemmäksi isoa, autolla ajettavaa tietä tulimme sitä enemmän oli lapsiperheitä kävelyllä ja maisemia ihailemassa. Juoksu sujui yllättävän hyvin, vaikka en näin pitkiä lenkkejä harrasta juuri ollenkaan.

Kävimme myös kurkkaamassa "kielletyllä polulla" - kuten aina - omat polut on parhaat polut...ja se kannatti, vai mitä olette mieltä!




















ja matkan jatkuessa näkymät vaan parani....





Ylitimme tien ja eteen tuli reitinvalinnan vaikeus. Oli tarjolla joko tietä myötäilevä matalalla oleva polku tai nousu suoraan noin 300 metriä ylös. Isäntä ehdotti matalampaa ja helpompaa, minä sanoin että koko rahalla kun kerran tarjolla on!




Sain myöhemmin taas kerran katua päätöstäni ja innokkuuttani - kun ei kunto kestä niin ei kestä. Hiki virtasi suorastaan vuolaina puroina pitkin naamaani, vaikka olin jo alkumatkasta riisunut enimmät vaatteet reppuun ja huolimatta vain noin ehkä 10 asteisesta säästä taivalsin pelkässä lyhythihaisessa juoksupaidassa. No pitkät trikoot oli tietenkin :D Takana tulevat (nuoremmat ihmiset) saivat meidät kiinni, vaikka kaikkeni yritin mutta lopulta, hieman ennen nousun loppua oli liki annettava periksi ja pysähdyttävä huilaamaan ja yritettävä kuivata naamaansa ja pyyhkiä hikeä silmistä ja korvista. Sekä aloitettava se kiukuttelu siitä että kunto on niin huono. Samoin tein jo pyhän lupauksen siitä, ettei minun kuntoisen ihmisen kannata lähteä mihinkään Sveitsiin vuorijuoksukisaan, jossa tätä ihanuutta piisaa useamman tunnin verran yhtäsoittoa!









Lopulta pääsimme ylös ja tankkaustauon jälkeen olikin aika sitten taas ihailla maisemia ja jatkaa tasaista ylhäällä rinteessä kulkevaa polkua. Tosin kiviä ja puiden juuria riitti varottavaksi...

Pian taas pääsin juoksemaan tasaisempaa metsäistä polkua alas laskeutuen. Kävimme kurkkaamassa vesiputousta, mutta siellä oli niin paljon väkeä eikä putous ollut niin mykistävä meidän silmiimme, että jatkoimme matkaa alas juosten nyt reippaammalla vauhdilla. 

Saavuimme vihreän avaran puiston reunaan, jossa oli itse alueen päärakennus eli kartano. Isäntä luki meille aina välillä puhelimen karttasovelluksesta reittiä ja minä juoksin takana.

Kunnes SE  tapahtui!

Tuli äkkipyssäys. Liekö syynä väsymys vai mikä, mutta en ilmeisesti muistanut nostaa jalkoja tarpeeksi ylös. Alusta oli tavallista ulkoilutietä, päällystetty isorakeisella soralla ja minä mätkähdin maahan voimalla.. Saattoi siinä olla pieni kanttarikin, ei ole selvää muistikuvaa enää siitä. Otin oikealla kädellä vastaan, mutta se ei riittänyt vaan löin myös naamani. Sekä vasemman polven.

Säikähdin tietysti kovasti ja isäntä huusi vaan, että nyt kävi pahasti. Hän kannatteli minua kun taisin olla hieman pökerryksissä. Ensimmäinen ajatus oli kuitenkin, että silmälasit meni rikki ja en ollut ottanut matkalle mukaan varalaseja - kuten yleensä. Miten nyt tulisin toimeen loppupäivät???

Lasien sanka sojotti 90 asteen kulmassa, isäntä poimi ne kaulaansa roikkumaan ja piteli minua pystyssä. Seuraava ajatukseni oli, että näkikö kukaan ja katsoin taakseni. Ihminen on sitten omituinen otus :D

Naamastani vuoti verta aika runsaasti, olin likainen ja isäntä huolestui, että pitääkö naamaan laittaa tikkejä. Meillä ei ollut enää paperia millä pyyhkiä enimpiä kun olin käyttänyt ne hikeä pyyhkiessäni. 
Seisoin huterilla jaloillani ja vastaantullut pariskunta pysähtyi kysymään vointiani ja että voivatko auttaa mitenkään. Pyysimme paperia että voisin pyyhkiä enimmät. Taisin olla kamala näky - kaikessa kauneudessani tukka pystyssä törröttäen.

Onneksi matkaa autolle oli enää vajaa kilometri, isäntä oikaisi väkisin vääntäen lasieni sangan ja sain kun sainkin ne päähäni takaisin. Ilman lasejani en nimittäin näe mitään, en edes kunnolla kävellä pysty. Toisessa linssissä oli kaksi isoa naarmua suoraan näkökentässä, mutta niiden kanssa on nyt vaan tultava toimeen kunnes saan uudet lasit. 

Puiston yleisövessassa mentiin invavessaan pesemään yhdessä enimmät liat pois ja päätimme kuitenkin etsiä paikallinen hospitali, kun kerran isommalla paikkakunnalla oltiin. Käsi vähän huoletti, se turposi kämmenestä ja pikkusormi sojotti sinne tänne. Ranteeseen sattui myös. 

Kumma kyllä, kuten aina isomman kriisin sattuessa eteen, olen täysin rauhallinen, en hätäile vaan tiesin että kyllä tästäkin selvitään eikä varmaan käynyt kuitenkaan ensi säikähdyksestä päästyäni kovin pahasti. Jotenkin tiesin, että kun sormikin taipuu normaalisti ei se varmaankaan ole murtunut.

Ensimmäinen hospitali osoittautui kuitenkin jonkinlaiseksi hoitolaitokseksi, mutta kuten aina joka paikassa kaikki irlantilaiset ovat todella ystävällisiä ja avuliaita niin neuvoivat mistä löytyy päivystävä lääkäriasema. Siellä odottelin jonkin aikaa pääsyä hoitajan hoiviin ja siinä vaiheessa jo vähän nauratti kun hoitaja reippaana yritti kääntää googlella sanaa DIRT suomeksi ja näytti sitten meille mitä näyttöön tuli - siinä luki SISU ! Haavat puhdistettiin, todettiin ettei mikään ole poikki ja kasvojen ruhjeet eivät tarvi tikkejä ja laitettiin ensiside. Kävin sitten kotiinpalatessa matkavakuutuksen piirissä olevana OP:n sairaalassa vielä kuvauttamassa käden ja selvisin siis säikähdyksellä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Jolkottelumme 14,9 km 2 h 20 min ja 400 nousumetriä kaikenkaikkiaan.

Tämä oli niitä päiviä, jotka jäävät taas muistojeni helminauhaan, aina kun sattuu ja tapahtuu.



Tiistai 18.4.


Yön nukuin kipulääkkeen voimin  hyvin ja rauhallisesti. Muutenkin tämä meri-ilma sopii minulle, koska kotona kärsin aika-ajoin huomattavastikin unettomuudesta ja erittäin katkonainesta yöunesta, mutta täällä nukuin liki kuin tukki. Huolimatta siitä, että majapaikkamme rakennustekniset ratkaisut eivät yllä lähellekään edes isännän vanhempien kesämökin, jolla saamme aika-ajoin viettää talvisia viikonloppuja - tasolle. Lattiat narisi todella äänekkäästi ja isäntäväen pikkukoira otti öisin vetoja yläkerrassa...

Päätimme ajella vaan hieman päämäärättömästi autolla, tällä kertaa toista tietä pitkin kohti Dinglen puoleista rantaviivaa. Ensin etsimme kuitenkin yhtä polun alkulähdettä lähikukkulalle, mutta sitä ei koskaan löytynyt vaan tielle oli asetettu ajokielto. 

Löysimme yhden hienon rannan taas - Inch Beach, joka näytti olevankin kovin suosittu, mutta koska sillä oli mittaa peräti 6 kilometriä niin mitä kauemmaksi käveli sen hiljaisemmaksi kävi ranta. Rannalle sai ajaa myös autolla ja yksi auto olikin jäänyt kiinni hiekkaan ja traktori kävi sen sieltä pois vetämässä. Oli kaunis aamupäivä ja aurinkokin pilkisteli välillä. Lämmintä kuitenkin vain sen noin 12 astetta ja tuulihan puhaltelee rannikolla aina.










Paluumatkalla isäntä löysi karttasovelluksestaan pienen tien, joka vei  Glandeenaig forest  nimiseen paikkaan, jossa oli kaksi järveä. Tuntui taas uskomattomalta niitä teitä ajaessa, että siellä voi olla jotain missä ihmiset käyvät viettämässä aikaansa, vähän niinkuin meillä Nuuksiossa, mutta niin vaan eteen tuli lopulta opastauluja ja piknikpaikka ja siitä kun vielä tie jatkui eteenpäin niin mekin sitä ajoimme. Samalla sai koko ajan jännittää, että kun autoja tulee vastaan - ja niitä tuli - että kumpi väistää ja mihin puskaan. Onneksi oli täysvakuutus meidän autolle, saimme olla huoletta kuten autoa vuokratessa sanottiin "nothing to worry about" :D 

Osa hienosta, ilmeisesti osittain myös istutetusta metsästä oli tuhottu rumasti, siitä en viitsinyt edes ottaa kuvia, mutta itse järven (järvien) ympäri menevä polku oli aivan ihanan metsän keskellä ympäröivien vuorien syleilyssä. Polku oli liki kokonaan pitkospuita, jotka oli päällystetty metalliristikkoverkoilla.











Päivän kävelyt 10,9 km, aika liikkeellä 2 h 20 min ja nousuakin tuli vähän...

Illalla kävelimme taas sen vajaan kilometrin verran paikalliseen baariin ja olimmekin siellä jo ns. vanhoja tuttuja, huolimatta siitä, että paikka oli arki-illasta huolimatta taas kuin nuijalla täyteen lyöty ja jouduimme syömään hampurilaisateriamme jälleen baaritiskillä. Baarinpitäjän rouva tuli kysymään, että olenko ollut jossain onnettomuudessa. Se tuntui hauskalta ja myös ihan hyvältä, siitä tulikin mieleen taas miten ystävällisiä ja avuliaita irlantilaiset ovat. Kohtelu oli joka paikassa täysin erilaista kuin esimerkiksi ranskan tai espanjankielisissä paikoissa missä ollaan reissattu. 

Näinä kahtena viimeisenä iltana kävelimme myös majoituspaikkamme vieressä sijaitsevaan pieneen satamaan ja siitä auringonlaskua ihailemaan lammasniitylle. Tänä viimeisenä iltana muistimme myös katsoa onko lähettyvillä geokätköjä ja löytyihän sellainenkin. Yksi kätkö pitää joka reissulla vähintään löytyä.




Keskiviikko 19.4.


Kotiinlähdön päivä. Meillä oli kuitenkin koko päivä käytettävissä, sillä lento lähtisi vasta iltakuudelta. Mutta viisastuneena tulopäivästä varasimme aikaa paljon, ei huvittanut tällä kertaa jäädä ruuhkiin könnäämään. Sanoimme hyvästit heti aamupalan jälkeen majoituspaikan kolmelle kissalle ja kahdelle koiralle. Ihan täydellä sydämellä en voi suositella tätä paikkaa Irlannin matkaajille, ehkä jossain hotellissa olisi lämpimämmät oltavat. Aamut olivat todella kylmiä, huolimatta kokolattiamatosta ja illalla päällä olevasta lämmityksestä, jota ohjasi automatiikka. Sauna oli kuitenkin hyvä, laitoimme sen itse päälle ja sammutimme saunomisen jälkeen. Uimassakin kävin altaassa kerran, mutta se haisi pahalta, ilmeisesti sukelluspukujen takia, joilla siinä koko päivä kurssilaiset lilluivat ja osan aikaa se oli myös suljettu. Aamiainen oli ehkä suurin pettymys, ehkä Madeiran varsin upea majapaikka - samaa hintatasoa kuitenkin oli jättänyt lähtemättömät jälkensä mieleeni ja vertasin liikaa siihen!

Matka meinasi tyssätä kuitenkin heti alkuunsa. Jo pari kertaa oli auton merkkivalo ilmoittanut alentuneesta rengaspaineesta ja isäntä olikin lisännyt ilmaa yhteen renkaaseen. Ajettuamme kilometrin verran pysähdyttiin katsomaan mikä mättää ja yksi renkaista oli liki tyhjä! Eipä muuta kuin renkaan vaihtoon ja jännittyneenä kaivelemaan takaluukkua löytyykö vararengasta vai ei. Löytyihän se, mutta se oli sellainen paljon muita renkaita kapeampi ja sillä sai ajaa vain 80:ä. Onneksi se oli ehjä ja matka saattoi jatkua. Onneksi ei ollut kiire mihinkään. 

Yleensä jätämme varsinaiset turistipyydykset reissuiltamme väliin, jolleivat ne suoranaisesti liity liikuntaan tai retkeilyyn, mutta nyt Tomi halusi tutustua mainostettuihin tippukiviluoliin. Paikka oli nimeltä Crag Cave joten ostimme liput ja pienen odottelun jälkeen pääsimme opastetulle kierrokselle maan alle. Mielenkiintoinen paikka.










Yhteenvetona 


todettakoon, että on yksi asia ylitse muiden mitä Irlannissa pitää ottaa huomioon. Se on sää.  Joka päivä saattaa sataa. Ja vaikka vuoret näyttävät kauniilta ja sellaisilta, että ne voi valloittaa tuosta vaan milloin vaan ja mistä suunnasta vain, ei näin ole.  Kiveä riittää ja polkuja löytyy todella harvakseen, esimerkkinä Kerry Way, jonka opastauluja näkyy siellä täällä menee käsittääkseni aika paljon myös teitä pitkin. Brandon Mountain jonka ensimmäisenä päivänä halusimme huiputtaa näyttäytyi pilvi- tai usvaverhon alta vain tänä lähtöaamuna ihan hetkisen verran. Se tuntui uinuvan ikuisen verhon alla. Eikä ole kuitenkaan kuin 953 metriä korkea. Mikään ihme ei siis ole, että vuori on ollut toisen maailmansodan aikana varsinainen surmanloukku vihollislentokoneille ja vuoren seinämiin on törmännyt peräti 6 lentokonetta niiden vuosien aikana.

Vaikka rannat ja meri on kauniita omalla tavallaan vetää Reetan veri aina kuitenkin metsäisempiin rauhaisiin maisemiin, toki veden äärelle kuitenkin. Ja niitä löytyy siis Irlannistakin :D





Tulenko vierailemaan Irlannissa uudelleen, ehkä - ehkä en. Paljon jäi tietenkin näkemättä. Tämä oli 24:s maa missä olen reissannut. Matkailun aloitin tasan 10 vuotta sitten. Sitä ennen olin käynyt vain naapurimaassa Ruotsissa ja yhden kerran 80 luvun lopulla Portugalissa :D

Ei huono!