14. heinäkuuta 2016

Andorra 30.6. - 10.7.2016

Alkusanat 



Kun muut lomailee kesämökeillään rannalla röhnöttäen, puutarhaa kitkien, mustikoita poimien ja uusia perunoita syöden niin - Reettakin tekee, mutta myös muuta. AINA pitää lomalla päästä myös kurkottamaan korkeuksia...

Kahden viikon lomastamme osa vietettiin kesämökillä Mäntyharjulla meloen ja voimia keräten vuoden toista vaelluslomaa varten.

"Andorra on Espanjan ja Ranskan välissä sijaitseva turismista ja ostosmatkailusta elävä pieni, erittäin vuoristoinen maa. Maa käsittää kaksi laaksoa sivuhaaroineen sekä korkeat huiput laaksojen ympärillä. Tasamaata ei käytännössä ole ollenkaan. Andorra on Euroopan vuoristoisin maa: alhaisinkin kohta on 840 metrin korkeudessa jyrkkäreunaisessa laaksossa. Yhteensä kääpiömaahan on saatu mahtumaan peräti 65 yli 2,5 km korkuista vuorenhuippua." (Lainaus: Tuomas Salste)

Saavuimme Barcelonaan myöhään iltapäivällä ja matka Andorraan navigaattorin ehdottomana Ranskan kautta koukaten kesti yllättävän kauan, kolmisen tuntia ja turhaan yritimme etsiä auki olevaa ruokakauppaa tien varrelta, toki yhden löysimme ja sieltä jotain snackeja saimme, mutta ei esimerkiksi vettä. Ulkomailla haluan aina välttää juomasta kraanavettä, vaikka se useimmiten turvallista nykyään lieneekin.

Olin vähän huolissani, että ehdimmekö vielä saamaan apartmentin avaimen, mutta siinä olikin toisenlainen järjestely, joka muistutti hieman piilo- tai arvaa ja etsi aarre leikkiä. Ajoimme kuitenkin vielä jonkinmatkaa kylää alaspäin ja löysimme yhden huoltoaseman josta saimme vettä ja tuoremehua. Onneksi otan aina nykyään mukaan Elovenaa annospusseissa, joten aamupalaa oli kuitenkin jotakin.

Tulimme oleskelumme aikana huomaamaan, että se, että saimme todella pienen vuokra-auton - Fiat 500 1,2 litraisen - olikin ei riesa vaan suorastaan siunaus, sillä oli helppo esimerkiksi parkkeerata joka paikkaan.

Andorraan ei tule rautatietä, eikä ole omaa lentokenttää, mutta ei myöskään ole kovin alkuperäiskansaakaan, joten ihme oli suuri mistä ne kaikki autot olivat tulleet - kun ei edes turistikausi ollut alkanut. Mekin olimme ainoat asukkaat ensimmäisessä suuressa "majatalossamme" - jouduimme muuttamaan parin päivän päästä kun talossa alkoi putkiremontti. Mutta sekin oli kiva vaan, nimittäin maksoimme vain kahden hengen pienestä apartmentista mutta saimme tosi suuren, isomman kuin meidän kaupunkikotimme, parvekkeellisen huoneiston tilalle :D

Asemapaikkamme oli siis Soldeu, melkein maan halkovan valtatien Ranskan puoleisessa päässä. Andorran isoin laskettelukeskus. Nukuimme n. 1700 metrin korkeudessa.

"Liiallista liikennettä ja ruuhkia kaihtavalle voi suositella majoittumista johonkin pikkukylään. Andorran harvemmin rakennettu puoli sijaitsee laaksossa, joka kattaa maan koko luoteiskulman pääkaupungista pohjoiseen. Täällä sijaitsevat La Massana ja Ordino lukuisine pikkukylineen. Laakso jatkuu haarautuen pohjoiseen ja nousee aina Ranskan vastaiselle rajalle. Koska laakso on pussinperä, ei läpiajoliikennettä ole. Yltiökaupalliset shoppailupalvelut puuttuvat. Majoituspalveluita on kuitenkin saatavissa, samoin laskettelurinteitä. Retkimaastot ovat hyvät. Esimerkiksi Ordino on rauhallisen oloinen pikkukaupunki. Rauhallisuuden haittapuolena on se, etteivät enimmät shoppailupaikat ole aivan vieressä, vaan paikkakunnalta toiselle siirtymiseen on varattava aikaa. Niin, Andorra on todella niin iso maa, että kaikki paikat eivät ole vieri vieressä. Andorrassa on mahdollista ajella itsensä uuvuksiin eikä sittenkään ehdi käydä maan joka kolkassa yhden päivän aikana." (Tuomas Salste).


Päivä 1; Soldeu - Port Dret 2568 m - Estany del Siscaro


Heräsin hieman huonovointisena. Hyppäsin hyyssissä useamman kerran, mutta Imodiumilla olo tokeni nopeasti ja lähdimme ensimmäisen päivän suunnitellulle reissulle. Olimme nimittäin tilanneet tällä kertaa valmiiksi alueen trekkauskartan, mutta ei sekään kovin hääppöinen ollut, mutta jotain siitä sentään irti sai. Paras kartta tai opas oli kuitenkin koko matkan ajan isännän kännyyn lataama polkukartasto. 

Port Dret harjanteelle metsien kautta



Isännän tiedusteluretken tuloksena oli myös tämän päiväisen polkumme alkujuuri ja vaikka läheisen talon koirat eivät yhtään tykänneet meidän ohimarssistamme niin pian pääsimmekin metsäisen niityn suojaan. Tarkoituksena oli tehdä ympyräreitti, jossa nousua about 700-800 ja jos keli suosii ja jaksaa niin käydä katsastamassa Andorran suurin järvi.

Sinne asti emme päässeet, matkanteko oli hidasta. Hikoilin kuin pieni ruma sika, metsä oli tosi hiostava ja nurmi kostea edellisen päivän sateiden jälkeen. Oli myös melko märkää ylipäätään, purot tulvivat poluille.

Sateen uhka oli koko ajan olemassa, mutta kuin onnen kaupalla sitä ei koskaan tullut. Sadetta en pelkää, mutta eilisen automatkan aikana näkynyt todella jylhä ukkonen vuorien yllä ja salamat eivät näyttäneet yhtään houkuttelevilta.

Nousut oli minulle rankkoja ja päätimme ettei tänään mennä isolle järvelle asti. Upea harjanne ja sen korkein kohta riitti meille. Se olikin mahtavan näköinen paikka ja paluumatkan järvimaisemakin oli lumoavan kaunis.



Paluupolku meni puron vierellä ja oli paikoin märkää ja erittäin jyrkkää kivikkoa. Ja niin kävi, että kerran astuin märälle kivelle ja uudet Speedcrossit teki ikävän tempun ja kellahdin persuksilleni ja löin kyynärvarren kipeästi kiveen. Sain kammettua itseni ylös ja halusin heti istumaan kylmään puroon kannikkaani hoivaamaan ja käsivarsikin piti putsata mudasta.

Hieman väsähtäneenä alamäkeenkin sai olla tarkkana, mutta pääsimme majapaikkaan takaisin nälkäisinä mutta onnellisina ja tyytyväisinä näkemäämme ja kokemaamme.

13,1 km - 3h 33 min - nousua 945 m

Päivä 2; Pic de Ribuls 2827 m - Tomin Elämysmatkatoimiston Extreme trail

Saimme reissuseuraksemme tänään Kullbergin Sannan, joka malttoi oman treenilomansa lomassa lähteä myös patikoimaan Reetan ja Niiloksen kanssa. Sanna vietti lomaansa pari kilometriä meidän majapaikastamme alempana ystäviensä Maijan ja Janin kanssa. Hieman jännityksellä odotin päivää ja varoittelin tomerana, että vauhtini tulee olemaan sitten toooooodella hidasta ja vaivalloista verrattuna entisen tai ainakin jo hieman jäähdyttelevän huippu-urheilijan vauhtiin. Olin antanut vapaat kädet Tomille päivän reitin suunnitteluun ja hän olikin käynyt edellisenä iltana lenkkinsä ohessa Soldeu:n Info pisteessä hieman tiedustelemassa mihin seuraavaksi kannattaisi suunnata kovaa vauhtia ruskettuvat jalkamme. Tästä suunnasta mihin nyt olimme päättäneet mennä oli sanottu, että nämä ovat "real Alps". Sinne siis. Kuulemma sellainen vähän erämaamaisempi.

Ajattelin, että nyt päästään tunkkaamaan (suunniteltu n. 600-700 m ja ehkä neljän tunnin reissu kaikkine taukoineen) paikkaan missä ei muita näy, mutta (onneksi) näin ei ollut vaan juurikin päinvastoin. Edellisenä päivänä näimme vain yhden muun trekkaajan, mutta yllättäen tänään näimme jo kymmenkunta.




Ajoimme Grau Roig nimiseen pieneen laskettelukeskukseen n 2100 metrin korkeuteen. Siellä olikin iso hotelli ja Spa, mutta me emme antaneet kylpylän vienon tuoksun houkutella vaan lähdettin heti kohti korkeuksiin meneviä polkuja. Suoraan lehmälaitumen läpi ja pikkuisen piti väistellä ärjyimmän näköistä sonnia.

Alku oli laskettelurinnettä mutta pian se muuttui kivikkoiseksi leveähköksi poluksi.

Kovasti muut trekkaajat kyselivät espanjaa molottaen, että Mont Malus???, heilläei näkynyt karttaa, paitsi myöhemmin yhdellä ryhmällä kyllä. Kielimuuri välillämme oli kuitenkin sen verran syvä, että jatkoimme vaan omaa matkaamme ylöspäin. Tomilla oli elämysmatkaoppaana kaksikin karttaa, paperinen ja puhelimen polkukarttasovellus, joka toimiikin erinomaisesti täällä!

Tunkkasimme suoraan Collada de Montmalus 2705 harjanteelle, joka olikin hieno paikka ja siitä matka jatkui hieman epävarmemmin askelin itse huipulle Pic de Montamalus:lle, jonka korkeus oli 2781 m. Valokuvia otettiin tietysti ahkerasti ja matka taittui jopa minulta ihan mukavasti siinä jutellen. Maisemat oli kyllä komeita, ei voi moittia.



Olimme aivan Andorran ja Espanjan rajan tuntumassa, toki sitä ei huomannut mitenkään missä raja oikeasti meni. Alkoi hieman haastavampi osuus, vähän laskeutumista ja isojen kivenlohkareiden välissä pujottelua kunnes tulimme seuraavalle harjanteelle. Tässä kohtaa edellämme reipasta tahtia edennyt mieshenkilö seisoi harjanteen vastarinteellä neuvottoman näköisenä, minä seisoin vielä edellisellä rinteellä kivenlohkareiden välissä ja huusin Tomille ja Sannalle, että mihin tuosta nyt polun pitäisi jatkua. Parkkeerasin niille sijoilleni, koska takaa tulleet kaksi nuorta miestä sanoivat minulle, että ilman köyttä ei siitä voi päästä yli.



Seurasi erinäisiä neuvonpitoja, Tomilla oli kartta ja lopulta tämä ensin mennyt mies löysi pätkän polkua joka laskeutui hieman alas. Hän vislasi meille ja viittoili, että tänne päin. Minä päätin etten liikahda ennenkuin näen mihin hän oikeasti menee. Oppaamme lähti tiedusteluretkelle ja me Sannan kanssa odoteltiin päätöstä. Mutta koska Sanna oli innokas jatkamaan uskalsin lopulta minäkin. Ja hyvin se polku löytyikin, välillä täytyi kyllä todella katsoa mihin astui oli se sen verran jyrkkä tunkkaus ja polkukaan ei aina kovin erottunut kivisestä maastosta. Halasin kiviä kyllä ihan huolella ja siirryin nelivedollekin. Sanna meni edellä kuin vanhakin tekijä. Vaikka sanoi, että jännitti. Tiesimme, että harjanteen takana odottaa GR7 reitti, mutta hieman virheellisesti luulimme, että se on jonkinlainen valtaväylä kohti lähtöpaikkaamme.




Korkein kohta reitillämme oli Pic de Ribuls 2827 m.

Paluu polku oli kivikkoinen ja myös laskeutuminen järvien syleilyyn melko jyrkkä ja irtokivinen.

Loppumatkasta oli todella kaunista, yhteensä 7 pientä järveä, joiden nimiä en nyt tässä ala luettelemaan.

Reissu venyikin odotettua pidemmäksi, mutta keli oli hyvä, lukuunottamatta harjanteilla puhaltanutta todella kovaa tuulta. Pilvipouta oli sopiva, ei liian kuuma eikä kylmäkään, vaikka takkia sai laittaa välillä päälle.

Evästäkin oli tarpeeksi...

Pikkuisen kyllä alkoi väsy painaa ja Sannakaan ei luvannut sinä päivänä mennä enää lenkille. Kiitos seurasta ja suurin kiitos oivalle kartturillemme, vaikkakin nousua tuli se 1000 metriä, jokainen metri oli sen arvoinen!



Kaikkineen taukoineen meillä meni lähes työpäivän verran, n. 7 tuntia. Olen tähän jokaisen päivän jälkeen laittanut matkan ja ajan liikkeellä, mitä mittarista näkyi, osittain hieman soveltaen kyllä. Ja lisäksi tietysti nousumetrit.

14,7 km - 4 h 25 min - nousua 1085 m

Ps. kun lähdimme patikoimaan mainitsin ryhmällemme, että harmittelen aina kovasti kun en juuri koskaan kohtaa mitään eläimiä luonnossa, että saisi hyviä valokuvia, johon Sanna kehui, että aina kun hänen kanssaan lähtee niin eläimiä tulee vastaan. Ja niin kävi nytkin. Meillä oli kunnia tavata tämä rohkea murmeli, joka kurkisteli meitä uteliaana vain ehkä noin kolmen metrin etäisyydeltä :D



Päivä 3; Riu de les Deveses


Riu on ehkä myös espanjaksi, mutta ainakin Katalaaniksi JOKI, Varoituksen sana kielestä sen verran teille, jotka ehkä saatte kimmokkeen matkustaa Andorraan, juuri missään ei kukaan puhu englantia, ainoastaan espanjaa ja myös ranskaa. Virallinen kielihän on katalaani, joka kyllä muistuttaa paljon espanjaa.
"Andorran tiet ovat mutkaiset, kapeat ja ruuhkaiset. Vaikka kartalla etäisyydet ovat lyhyet, kannattaa siirtymisiin varata aikaa. Liikenne on hidasta. Kadut ovat monin paikoin ahtaita. Varsinkin pääkaupungissa ja sen lähellä on ruuhkaista. Parkkipaikkoja on toisinaan vaikea löytää.

Andorran läpi kulkeva päätie on pituudeltaan 43 km. Tie on verrattain hyvä, mutta se ruuhkautunee helposti varsinkin rajoilla. Tie on paikoin leveää valtatietä, mutta koske se kulkee kaupunkien ja kylien läpi, ei Andorran halki pääse ajamaan kovin kiiruusti. Andorrassa on 90 km/h maksiminopeusrajoitus. Näitä pätkiä ei monta ole ja nekin vähät ovat hyvin lyhyitä. Liikenneympyröitä on paljon. Paikallisilla on tapana ohittaa hitaat turistit ympyrässä sisäkautta, joten tarkkaile peilejä." (Tuomas Salske).


Fiat 500:lla kaasu pohjassa könyten Encamp:sta tietä pitkin ylös päähän asti ja siitä tunkkaus Riu de les Deveses:iä myötäillen ylös Granvalida-Encamp hissiasemalle. Isäntä tosin olisi halunnut mennä johonkin kiviröykkiö nyppylälle vielä, mutta lämmintä oli jo liki 30 astetta ja paahde oli melkoinen lehmien ja lampaiden jyystämällä niityllä kakkaläjiä väistellen. Korkein kohta Collada de les Solanelles 2453 m. Täältä näki todella kauas! Ja oli hiljaista, yksi pieni vaeltajien ryhmä, joka kääntyi pian takaisin ja hissiasemalla pari ihmistä. Alempana oli jokin motocross pyörien kokoontumisajot, mutta hyvin mahduttiin samalle polulle - alas kun tultiin osittain tietä ja pientä harjannetta myötäilevää polkua.





Nälkäkin oli ja vaikka oltiin aurinkovoiteen ja pölyn kuorruttamia menimme tien varrella olevaan restauranttiin syömään. Ensi töikseen paikan omistaja kysyi mistä me olemme. Ja sitten meille kiikutettiin ruokalista, joka oli iso liitutaulu ja siinä jotain siansaksaa, joka oli mukamas englantia. Yhtään mitään ei siitä ymmärretty. Villisika oli ainut mikä oli minulle tuttu sana. Kovasti omistajaa nauratti kun ei saatu oikein mitään selvää ja rallienglannilla yritettiin tiedustella mitä mikin oli. Lopuksi halusin vaan grillattua kanaa ja perunoita, mutta perunoita ei ikinä tullut vaan jotain paistosta. Kanakin oli huonosti paistettua :( Isäntä söi villisikaa.

Jälkiruuaksi otettiin Pancake Norway:läisittäin ja jäin jännittämään mitä se on, isännälle pannukakku suklaalla. No, mitä saimme - kaksi ohutta pientä lättyä, molemmille samanlaiset mutta minun norjalaisversio kuorrutettiin jollain pontikalla ja liekitettiin. Se oli ihan helvetin pahaa :D

7,5 km - 2 h - nousua 480 m

Päivä 4; Estany de Cabana Sorda

Estany on katalaaniksi JÄRVI.

Tämä reissu oli takareisipakaraperkeleeni uitto vesiputouksessa ja ensimmäinen ihan yksin ja itekseen tekemäni reissu ikinä. Hyvä fiilis jäi!

Aamulla isännällä oli treffit Sannan, Maijan ja Janin kanssa meininkinä mennä Janin kyydillä Escampiin vuokraamaan maastofillarit ja lähtee ajeleen Sannan kanssa... Väki lähti ja minä menin ylhäälle kauppaan hakemaan vettä, onneksi en sitten heti vielä lähtenyt omalle reissulle, koska isännältä tuli viesti, että vuokrafirma olikin kiinni.... No hieman säätämistä ja ajelivat takaisin tänne kylään ja saivat täältä fillarit, mutta minä vein isännälle uudet juomapullot ja otin vaihtorepun vastaan, sitten vasta pääsin omalle reissulle.

Olin miettinyt kahta eri vaihtoehtoa, joista sitten valitsin reissun jonnekin ylemmäs - kas kummaa - eli tuonne Vall D´Inglesiin.



Aluksi oli asfalttia reilu kilsa ja sitten isäntä oli neuvonut, että tien varrella on kyltti ja lähtee polku ylös, oli sitä aikonut edellisiltana iltalenkillään mennä ensin, mutta menikin sitten toisaalta.

Lehmälaitumen viertä noustiin aika irtokivistä polkua puron vartta. Ja polku oli välillä aika märkäkin kun puro tulvi. Nousu jyrkkeni kohta aika lailla ja joutui ihan tosissaan sauvoa, että pääsi eteenpäin. Liki 30 asteen lämpötila ei auttanut yhtääna asiaa, onneksi kohta alkoi olla jo hieman puitakin, jotka aina pikkuriikkisen edes varjostivat. Pysähtelin tämän tästä kun ei ollut kiire mihinkään. Keltaisia reittimerkkejä oli heitelty kiviin todella säästeliäästi, mutta muita polkuja ei ollut joten eksymisen vaaraakaan ei.

Ehkä puolen tunnin kuluttua taitoin kartan esiin ja arvelin missä kohtaa olen menossa. No, se olikin helppoa koska juuri olin kääntynyt purosta pois päin, pikkasen kauhistuin, koska matkaa oli vielä paljon! En edes ollut suunnitellut meneväni ihan ylös asti. Ylhäällä olisi järvi ja hytte eli rifugio. Tosin siellä ei olisi mitään palveluja vaan se oli ns. autio tupa.

Mutta kun pääsin aika jyrkän nousun ylös asti ja siitä polun loivenevan ja kauniin niityn ja edessä siintävät huiput niin voittihan se uteliaisuus ja pakko sitä oli jatkaa. Yhdestä pienestä kulmasta näin myös hytten katon, joka helpotti tietoa miten kaukana olin järvestä. Hieman ennen kuin järvi edes näkyi - se kun oli pienen padon takana niin oli kaunis pieni vesiputous. Putouksella oli nuoripari, jotka pukivat juuri päälleen eli olivat käyneet uimassa siinä, joten minäkin otin oitis paidan pois päältäni ja kävelin putouksen alle kaikkine kenkineni - no, repun olin riisunut. Kengät oli hyvät siksi, että pohja oli tosi kivinen. Silti piti pitää vähän kalliosta kiinni ettei kellahtanut kokonaan pieneen puroon. En voi sanoin kuvailla miten ihanalta kylmä vuorilta tuleva vesi tuntui siinä paahteessa! Varsinkin kankkuni tykkäsi oikein hyvää eikä meinannut malttaa tulla pois ollenkaan sieltä syleilystä.

Estany de Cabana Sorda


Tapaamiani öttiäsiä ja tuttavallisia perhosia






Alastulomatkalla kuvailin paljon ja laitoin kameraan oikein makrolinssin ja sainkin kaverikseni perhosia, jotka istuivat kädelläni ja kukatkin oli todella kauniita.

Hieman paluumatka tihkaasi ja meinasi voimat vähetä kun tunkkasin vielä loppunousun tuolta alhaalta tietä pitkin tänne ylemmäs majapaikkaamme. Nousua tuli yllättävän paljon! Hyvä päivä taas :D

10,3 km - 3 h 30 min - nousua 930 m

Päivä 5; Arcalis - Pic de Creussans de Peyreguils 2702 m


Yllätykseksemme aamulla herätessä sää olikin edellisillan ukkosen jälkeen pilvinen, eikä lämpöäkään liiemmälti. Kävimme edellisenä iltana vallan herkullisella illallisella Maijan, Janin ja Sannan luona ja hyvähän sitä oli sängystä suoraan aamupalan jälkeen taas suunnistaa - jonnekin. Vailla sen tarkempia suunnitelmia ajoimme autolla Tour de Francen 9. etapin loppunousuvuoristotien päähän asti, missä sijaitsee etapin, joka ajetaan tulevana sunnuntaina maali ja lähdimme siitä tunkkaamaan ylöspäin.

Lähtöpaikkana siis laskettelukeskuksen hissiasema ja siellä oli iso hieno ravintolakin ja kun näin alaoven auki niin käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin vessassa. Tomi meni sillä aikaa tutkimaan paikkoja ja kävikin ilmi, että olimme tulleet sisään takaovesta ja ravintolaa siivottiin, mutta kahvilaakin avattiin parasta aikaa. Saimme tingittyä itsellemme cappucinot ja tuoreita leivonnaisiakin oli. Mainittakoon siis, että täällä ei läheskään kaikki hissiasemien ravintolat olleet auki ja tämäkin varmaan vain sen takia juuri avautumassa, että Euroopan kuuluisimman pyöräilykisan TDF:n yhden etapin maali sijaitsi siellä vajaan viikon kuluttua. Tosin innokkaimmat fanit olivat jo linnoittautuneet asuntoautoineen ja telttoineen reitin varrelle nousun moneen mutkaan, vaikka itse kisaan oli vielä monta vuorokautta! Myös isoa festariteltan tyylistä katosta oltiin pysyttämässä reitin varrella olevalle parkkipaikalle.



Tarkoitus oli tehdä vain rentouttava retki, mutta kyllä minulla näin huonokuntoisena oli tässäkin tekemistä, tosin maisemat korvasivat vaivan yltäkylläisesti. Lopulta kävimme ihan Ranskassa asti! Hiljaista oli, kaikki muut olivat järviylängöllä, vain me ja yksi muu tällä korkeammalla menevällä reitillä. Lähtiessä oli lämmintä vain 13 astetta täällä 2220 metrin korkeudessa, mutta emme päässeet nauttimaan varsinaisesta vesisateesta, vaikka uhka oli koko ajan päällä. Lopuksi paistoi aurinko kun pujottelimme todella jyrkän laskun alas järville ja sieltä takaisin hissiasemalle.. Paikka oli siis Arcalis. Nousuakin tuli 495 m.









Näkymä harjanteelta Ranskaan




Rinteillä näkyi mennessä pieniä lammaslaumoja ja rohkeita ja uteliaita olivat. Ylempänä näkyi hevosia laskettelurinteessä.
Mainittakoon tässä, että olen yrittänyt antaa nimet näille eri Pic:lle (huippu) ja muille paikoille käytössämme olevan kartan tietojen mukaan, mutta täällä on monessa paikassa hieman eri tapoja kirjoittaa paikkojen nimiä, ilmeisesti espanjan ja katalaanin kielierojen vuoksi.

Meiltä oli tällä lomalla myös pyydetty juoksuaiheisia kuvia, joten niitäkin kuvattiin aina sopivissa paikoissa ja sopivassa seurassa :)





6,9 km - 2 h - nousua 945 m

Päivä 6; Pic de Comapedrosa 2942 m, Andorran korkein huippu


"Difficulty: medium to the lake, difficult thereafter. Climb: 1'370m. Climbing time: 4h30 Departure: Arinsal" näin kertoi netti - jälkeenpäin :D

Sanna oli lupautunut lähtemään mukaamme keskiviikkona eli viettämään ns. urheilusta vapaata päivää. Maijankin piti lähteä, mutta hän kävi lauantaina voittamassa 45 km vuorijuoksun Pyreneillä ja poti vielä hieman jäykähköjä jalkoja, joten kolmeen pekkaan matkaan aamuvarhain.

Sen parempaa tietoa omaamatta olin Sannalle tiedottanut, että tulossa koko päivän retki, paljon evästä mukaan! Perustin neuvoni lähinnä omaan hitaaseen vaellusrytmiini, koska haluan kuvata tienoita mahdollisimman paljon ja pysähdellä eli tehdä muutakin kuin katsella kenkieni kärkiä. Reitin teknisyydestä ei ollut mitään tietoa, ainoastaan se, että nousua tulisi yli tonni.

Ajoimme Arinsaliin, josta reitit lähti. Vaihtoehtoja oli pari tai kolmekin, mutta me olimme ajatelleet tehdä edestakaisin pistolenkin vaan. Parkkipaikalla oli Info, josta Tomi kävi kysymässä lisätietoja. Opas oli heti varusteensa nähtyään (juoksuvarustus) ehdottanut pidempää ympyräreittiä, mutta isäntä vakuutteli tässäkin olevan tarpeeksi haastetta meille.

Jouduimme kävelemään lyhyen tunnelin läpi päästäksemme reitin alkukohtaan ja siitä sitten suoraan ylöspäin ensin leveämpää kivitiepolkua (GR11), joka pian kuitenkin kapeni ja luikerteli upean vuolaasti virtaavan puron liepeillä. Polku nousi välillä jyrkästikin ja ei sovellu helppoja juostavia polkuja etsiville, runsaasti "askelmia" ja isoja kiviä. Mutta kaunista ja rauhallista sielläkin oli. Yksi nuoripari nousi meidän kanssa yhtä aikaa. Koko matkalla näimme kyllä muitakin, yksi iso japanilaisryhmä raskaat rinkat ja ylävuoristokengät jalassaan tuli alas lumikenttien jälkeen ja sitten taas vastakohtana kaksi nuorta ihan huipulla irtokivikkoisella harjanteella tavallisilla lenkkikengillä ja kevyillä repuilla varustautuneena.

Etukäteen olimme ottaneet selvää, että reitin helpon osuuden päätteeksi niityllä sijaitsee ihan miehitetty Rifugio eli vaellusmaja, jossa myös palveluita. Tosin saimme huomata, että palvelut olivat ainakin Alppien ja Dolomiittien majoihin verrattuna sangen vaatimattomat. Majoituspaikkojakin kuitenkin oli ja myös muutama majoittuva pyöri tienoilla. Joimme kahvit ja tankkasimme mitä repuista löytyi.

Tosin kannattaa muistaa, että varsinainen retkeilijöiden turistisesonki ei tainnut vielä olla käsillä, arvelen, että vasta elo - syyskuussa kun keskieurooppalaiset tulevat lomilleen. Mutta tämä vähemmän vilkas sesonki sopii ainakin aina itselleni paremmin kuin jonossa poluilla kulkeminen.

Tauon jälkeen matka jatkui murmeleiden varoitushuutojen säestämänä ja kotkatkin olivat ilmestyneet taas taivaalle kiertelemään.



The Lammergeier bearded vulture (Gypaetus barbatus) eli suomeksi jos nyt oikein olen ymmärtänyt tämän melko yleisen Andorran sinisellä taivaalla lentelevän linnun - partakorppikotka



Heti ensimmäisenä vaelluspäivänä näimme kaksi lintua ja todella lähellä, ehkä vain parikymmentä metriä päämme yläpuolella kiertelemässä. Se oli vaikuttava näky, joka toistui lähes jokaisena vaelluspäivänä. Ja sateisena aamuna olivat laskeutuneet ihan Soldeun tasollekin ja kaksi pyrähti lentoon tai sanotaanko liitoon kun avasin parvekkeen oven läheisen koivun latvasta.



Saavuimme jonkin ajankuluttua korkeammalle harjanteelle, josta avautui näkymä kristallinkirkkaana auringon säteissä kylpevälle vuoristojärvelle, jota reunusti rannoilta vielä paksu lumivaippa. Järven toisella puolella pulikoi koira jäälauttojen seassa ja mies rannalla ilmeisesti samoissa puuhissa. Itseäni hieman peloitti, koska polku jatkui siitä lumen läpi ylöspäin kohti kivisempää harjannetta, mutta onneksi juuri vastaantullut vaellusryhmä oli tallonut jo jäljet siihen niin että uskalsi mennä. Tosin jonkun askel oli uponnut todella syvään joissakin kohdin. Ei olisi kiva saada jalkaansa johonkin kivenkoloon, mutta onneksi olimme niin kevyitä pienissä kesävaatteissamme ja päivärepuillamme.

Tästä eteenpäin alkoi se "difficult" osuus.







Tähän asti oli juttu soljunut jokaiselta vuorollaan, oli aika lämmin, varmaan taas se normaali kolmisenkymmentä astetta siinä auringonpaisteessa häikäisevän sinisen taivaan alla. Ylöspäin jatkuva reitti myötäili rinnettä ja oli kovin irtokivinen ja välillä hieman kateissakin aina, että joutui ihan tähyilemään missä näkyi keltaisia maalitäpliä kivissä. Matkaoppaamme Tomin mukaan ei enää tyttöjen suu käynyt koko aikaa vaan tuli jopa minuuttien taukoja :D :D :D

Jälkeenpäin ylhäällä huipulla Sanna myönsi hetkittäin miettineensä homman mielekkyyttä ja reitin vaativuutta, mutta kuulemma kun en minäkään mitään ääneen sanonut niin ei hänkään sitten, joten hyvä niin. Huipulla oli mahtavaa! Vaikka tie sinne oli pitkä ja hidas, välillä halailtiin isoja teräväreunaisia kivenlohkareita ja varoimme jalan alla pyöriviä liuskemaisia kalliosta irronneita murikoita. Jokainen askel oli hieman mietittävä etukäteen mihin kätensä, sauvansa ja jalkansa asettaa. Matkanjohtaja neuvoi aina välillä.


Fiilistelimme ylhäällä topissa hyvän tovin ja keli oli aivan upea ja suoritukseemmekin olimme vallan tyytyväisiä.




Paluupolkuvaihtoehtoja oli kaksi, joista Tomin ehdotuksesta valitsimme Andorra Ultra trail juoksukilpailussakin käytettävän irtokivisen, mutta helpommin alastultavan "sorarinteen". Eli ylempänä teimme siis pienen silmukan, mutta muuten alastulo oli sama kuin ylöspäin meno. Paitsi järven kohdalla nyt piti käyttää pitempään lumikentän yllä menevää pari jalanjälkeä käsittävää "polkua" ja tässä kohtaa otin ehkä parhaimman kuvani ikinä, Sanna seisoi niin hyvässä kohdassa katsellen Tomia, joka oli päättänyt mennä uimaan järveen. Otti vaan kaikki vaatteet pois ja pulskahti veteen ilkosillaan. Olihan siinä meillä tytöillä ihan kivasti silmänruokaa.







Yleensä alasmeno on helpompaa kuin mennä ylös, mutta ei toki aina. Riippuu polun teknisyydestä. Nyt oli kyllä huomattavasti helpompaa ja pian meidät ohittikin ylhäältäpäin tulossa olevat kaksi vuorijuoksijaa, joilla toisella oli Ultra trail paita ja toisen sitten pysäytimmekin kysyäksemme meneekö tästä heinäkuun puolessavälissä eli tätä kirjoittaessani ensi viikonloppuna juostava 170 km pituinen Andorra Ultra trail ja saimme myöntävän vastauksen, vaikkakaan ei haastateltava juuri englantia puhunut, mutta polkujuoksijoilla lienee jonkinlainen yhteinen kieli kuitenkin ja tulimme ymmärretyksi ja hotellilla vielä tarkistimme reitin netistä.

Suomestahan mukana on suursuosikkini aina niin ihana Anna Marin. Arvostan suunnattomasti niitä jotka tuolla noita kivisiä polkuja ja jyrkkiä nousuja juosten etenevät. En voi sanoin kuvailla!

Tulimme melko nopsasti takaisin Rifugiolle ja paikan pyörittäjät makoilivat auringosta nauttien ja kysyivät mitä haluaisimme syödä, valitsimme letut ja ne maistuivatkin melko hyviltä, tosin ei mikään niin kummallinen gourmet elämys kuitenkaan.

Se mistä olin ennen reissua puhunut, että retki on ns. koko päivän retki niin kyllähän se sitä olikin. 8 tuntia se vei, jokainen metri ja minuutti oli kuitenkin taas kokemuksen arvoinen.

16,8 km - 8 h - nousua 1445 m

Päivä 7; Tossal de la Llossada 2562 m- Soldeu, runtua reisille alamäessä


Aamupäivä shoppailijoiden paratiisissa, tosin me emme löytäneet sitä mitä haettiin eli Tour de Francen rekvisiittaa, muistoksi olisi ollut kiva ostaa vaikka t-paita. Tosin heti kaupunkiin ajettaessa näin kaupan ikkunassa jotain, mutta kun päästiin sinne niin se oli tavallinen t-paita, eikä sitä edes löytynyt naisten mitoituksella.

Kovin kauaa ei jaksettu katsella jotain pientä ostimme kyllä. Andorraahan on mainostettu ostosturismi kohteena, mutta itse en kyllä nähnyt maata ollenkaan siinä valossa, johtuu tietysti siitä, ettei yleensä osteta muuta kuin harrastuksiin liittyvää - ja sitäkin jos halvalla saa. Toki urheilupuolikin oli hyvin edustettuna, mutta merkit ovat osittain vieraita meille pohjoismaalaisille. Löysin kyllä omasta "kyläkaupastamme" Canillosta pienestä hyvin varustetusta ja erittäin hiljaisesta sellaisesta itselleni retkipöksyt ja Buff:in teknisen paidan. Tosin ei ne kovin halpoja ollut :D

Iltapäivällä isäntä otti nokoset ja neljän aikaan mentiin noin kilometrin päässä olevalle Soldeu:n hissille ja ostimme menopaluuliput ylös. Ylhäällä hieman tutkiskelua reiteistä, miten päästää golfkentältä pois. Jänskätin, että osaanko sieltä alas, joten tehtiin sitten niin että isäntä juoksenteli hieman sinne sun tänne ja minä tunkkasin ylemmäs myös. Alas juostiin sitten enemmän tai vähemmän yhtä matkaa. Pikkasen oikaistiin yhdessä kohtaa ja joutui kävelemään kun oli niin jyrkkää. Alamäkeä tuli minulle 777 m.



Alhaalla reidet hieman tutisi :)

Ihan hyvä palauttelupäivä tähän väliin.



10,7 km - 1 h 50 min - nousua 326 ja laskua 777m.

Päivä 8; Pic de Casamanya 2749 m


Andorran toiseksi korkein huippu. Lähtöpaikan pystyi valita tällä kertaa niin korkealta, ettei tarvinnut koko päivää jumpata. Helppokulkuisia niittyjä ja vain vähän jyrkähköä kivikkoa. Alku aivan ihanan terapeuttista mäntymetsää ja kaunista tasaistakin polkua. Ensin oli kaksi näkyvää huippua ja sitten vasta päähuippu. Läheisten töppyröidenkin päälle olisi päässyt, mutta tänään tämä oli hieman surullinen trekki. Eipä siitä sen enempää.

Illalla isäntä teki vielä lenkin ja tuli sadekuuron yllätetyksi. Minä katselin parvekkeelta sumuisia vuoria ja sanoin äidilleni näkemiin, sinne jonnekin.






8 km - 2 h 40 min - nousua 728 m

Päivä 9; Naturlandia

Paikallinen vuoristomaja eli Rifugio





Suunnitelmissamme oli tässäkin kohtaa vähän aukkoa, mutta päätimme mennä tutustumaan vielä yhteen kolkkaan tätä pientä vuoristoista maata ja katsoin kartasta, että sinne suuntaan kiemurtelee todella pitkä ja mutkainen karttaan keltaisella piirretty tie ja tien päässä olisi jokin paikka, missä näkyy myös murtomaahiihtäjän kuva. SInne siis. Tie osoittautui lopulta ylös asti melkein 18 kilometriä pitkäksi ja kahdessa kohtaa tietä oli jonkinlainen Seikkailupuisto, jossa tekemistä niin lapsille kuin aikuisillekin. Kävimme kahvilassa kahvilla, mutta jatkoimme vielä ylemmäs.Tie alkoi noin 1100 metristä ja päättyi 2100 metriin. 

Naturlandia

Ylemmäs menevä tie oli hieman hiljaisempi ja myös tämä tie näytti olevan pyöräilijöiden suosiossa. Ylempänäkin oli vielä Naturlandia alueita, mm. villieläinpuisto, jossa mainostettiin olevan susia ja karhujakin, emme kuitenkaan nähneet muita kuin pari uneliasta peuraa aitauksessa, jonka viertä kuljimme syvemmälle metsään.

Matkalla oli myös ns. kylmä Rifugio, jonka ankeuteen kävimme tutustumassa tällä kertaa lähemmin. Jos majoittua pitäisi, olisin varmaan mieluummin teltassa :D

Ihan Espanjan rajan tuntumassa ja sen puolellakin olivat sitten maastohiihto paikat.





Näin huonomman hiihtokelin aikaan ne eivät oikeastaan eroittuneet, mutta kummut näyttivät vallan houkuttelevilta. Kuvittelin parin metrin hangen siihen päälle.... Samoin löytyi lumikenkäreittejä.



Tulipa Espanjan puolelta vastaan ryhmä maastomoottoripyörävaeltajiakin täysissä tamineissaan ja varusteissaan, ei sekään hullummalta touhulta näyttänyt. Lopuksi käytiin syömässä MENU:t, oli nimittäin niin upeat tuoksut ulkogrillistä leijaillen, että vesi herahti kielen päälle. Menu käsitti alkupalaksi ison lautasellisen pastaa, pääruoka oli joko makkaraa, lihaa tai kanaa uuniperunan kanssa ja jälkiruokapöytä oli upea myös! Paras ruokapaikkamme koko reissulla.

Auton mittarissa oli lähtiessä 34 astetta lämmintä.

3,7 km - 1 h 2 min - nousua 180 m.

Ruokaillessamme sain Sannalta viestin, että ovat lähdössä "tasaisen maan sauvakävelyauringonotto -lenkille" iltapäivällä ja että seuraan pääsee. Ehdimme juuri ja juuri majapaikkaan, huuhtelin vähän koipiani ja ei kun menoks.

Hissillä ylös, ostettiin menopaluut, Tomilla oli meininki juosta sieltä alas. Hissihän liikkui pääasiassa siksi, että ylhäällä Soldeussa oli golfkenttä, tosin aika pieni eikä hirveän vilkaskaan ja vielä lisäksi alamäkiajajien tai maastofillareiden harjoittelurata. Ja myös lajin maailmancupin yksi osakilpailu syyskuussa. Harrastustoiminta olikin varsin vilkasta.

http://www.redbull.com/en/bike/events/1331756013761/uci-mtb-world-cup-2016-round-9-vallnord-andorra

Pikkupolut olisivatkin olleet kivoja tunkattavia, mutta ne oli varattu tälle hurjalta näyttävälle hommalle, joten oli tyydyttävä isompiin huoltoteihin, mutta niitähän siellä riittikin - hissiasemalta toiselle silmänkantamattomiin.

Tällä kertaa golfkentän läpi menevä tie oli suljettu, joten navigaattorimme johdatteli meidät hieman alaspäin ensin ja sitten näimme hienon rehevän ja villin kasvillisuuden peittämän rinteen suoraan ylös ja Maija oli oitis sitä mieltä, että tuosta vaan. Ja näin myös tehtiin.

Monipuolisuus ihme Maija, hiihtäjä, juoksija, vuorijuoksija, seikkailu-urheilija ja nykyään triathlonisti näyttää meille muille mallia miten mäkeä noustaan!




 Minä löysin hieman loivemman rinteen nousta :D 








Myöhemminkin vielä Sanna protestoi tätä "tasamaan" sauvakävelylenkkiä, mutta hyvin jaksettiin hissillä alas ja vielä kun siihen ehdittiinkin ennen sulkemista. Pitää vielä muistuttaa lukijoitani siitä, että koko maasta ei montaa kilometriä tasamaata löydy :D

7,3 km - 1 h 29 min - nousua 358 m

Päivä 10, Tour de France


Kun päätimme tehdä vuoden toisen yhteisen trekkausreissumme Andorraan niin emme Tomin kanssa tienneet yhtään, että samaan aikaan samoilla kulmilla kulkee yksi ehkä maailman kovimman urheilukilpailun reiteistä. Sannalta sitten kuulimme, että näin on, itseasiassa jos olisimme viipyneet kaksi päivää pidempään olisivat pyöräilijät ajaneet liki ikkunamme alta, mutta nyt olimme varanneet tämän viimeisen täyden lomapäivän kisan seuraamiseen. Ja onneksi pääsimme alan varsinaisen tietäjän ja kisan fanin seuraan, joten ei tarvinnut omaa päätä vaivata käytännön asioilla. Kiitos Jani :D

Olimme tutkiskelleet eri vaihtoehtoja miten päästä Janin valitsemalle parhaille katsomopaikaikoille tälle kisan 9. etapin loppunousuihin. Oli kaksi tapaa, kävellä metsän halki vaelluspolkuja, mutta toisessa vaihtoehdossa olisi tullut aika paljon nousua ja molemmissa oli se vika, ettemme tienneet mahtuisiko parkkipaikalle, josta polut lähtisivät. Isäntä laski kaikki eri vaihtoehdot ja lopulta päädyttiin yksinkertaisimpaan ja varmimpaan eli Encamp:in hissiasemalle auto ja siitä kaupungin läpi ylös serpentiinitietä Collada de Beixaliss: mutkaan, joka oli etapin jyrkin nousu.

Oli jälleen todella lämmin päivä, n.30 astetta ja kävelyssä tuli vanhukselle sen verran hiki, että meinasin jo luovuttaa, mutta lopulta päästiin perille. Lähdimme kävelemään reitin vartta heti klo 10 jälkeen ja ensimmäiset kilpailijat tulivat n. klo 16 muistini mukaan. Sitä ennen oli kuitenkin kaikenlaista härdelliä. Uskomatonta touhua kaikenkaikkiaan!

Ensinnäkin koko pieni ja kapea, osittain jopa yhden auton ajettava tie oli ihan täynnä mitä erilaisimpiin paikkoihin parkkeeraattuja autoja ja lisää tuli koko ajan. Lisäksi on perinteistä, että todella iso joukko kisaturisteja tulee paikalle ajaen maantiepyörillä, mutta näkyipä kyllä maastofillareitakin ja jopa ainakin yksi tandemi.

Päivässä oli kolme kohokohtaa, eli ensin tuli kisajärjestäjien auto, josta heiteltiin virallisia kisapaitoja ja lippiksiä yleisölle. Ja uskomaton, mekin saimme omamme! Meillä oli hyvät näköalapaikat ja näimme kun autot tuli ja alempana alkoi käydä aika mahoton kuhina. Lapset juoksivat alas mäkeä sieppaamaan paitoja ja lippiksiä ja jaettiin niitä suoraan autostakin....

Jos olisi jäänyt vaan pällistelemään tienposkeen niin ilman olisi jäänyt, mutta onneksemme autot hiljensivät myös meidän mutkassamme ja minä heilutin innokkaana Sannan suomenlippua ja autosta alkoi kuulua kovaäänisistä mainintaa ...Finlandia :D Ja se pysähtyi! Kaikki saivat omansa ja myös meidän vierellä olleet katsojat. Sanna taisi saada neljäkin lippistä, mutta isännän piti käydä autossa hieman neuvotteluja että sai omansa. Lopulta meillä oli kuitenkin aika monta punapalloista päähinettä kun niitä heiteltiin vielä myöhemminkin.



Ja koko ajan autoja ajoi jos minkälaista ohi ylöspäin kohti maalia... Oli kisajärjestäjien ja kilpailjoiden erinäköisiä huoltoautoja. Monessa oli kovaääniset ja sieltä kuului espanjaa ja kaikenlaista höpinää taukoamatta. Ja töötti oli kovassa käytössä.

Pian tulivat helikopterit.


Sitten iltapäivällä ennen varsinaisia ajajia tuli ns. Karavaani kulkue. Tämä tarkoitti kisan virallisten sponsoreiden mitä eriskummallisimpia ja mielikuvituksellisia ajoneuvoja. Oli banaania ja appellisiinia ja en kaikkia edes hoksannut identifioida, mutta ehkä biohyyssi oli hauskin :D Ja näistä heiteltiin myös tavaraa. Meidän mutkassa oli aika innokkaita fillaristeja, jotka olivat kovasti vikkeliä ja itse jäin ainakin monesti ilman, mutta kyllä meillä kotiin oli ihan kantamista. Semmoista tilipihööriähän ne oli, mutta myös esim. ihan käyttötavaraa, tosin tietysti sellaista mainostuotetta.

Ja sitten tulivat kilpailijat, vihdoin ja viimein!!!

Minä otin goprolla kuvaa, joten katsotaan mitä siitä saadaan aikaseksi, jos joskus ehtii. Olin hieman yllättynyt ettei se vauhti ylämäkeen nyt niin herkkää enää siinä vaiheessa ollut ja kyseessä oli etapin pahin nousu.

Onhan se komiaa touhua, pakko myöntää! Etappi oli lähtenyt jo klo 12 Espanjan puolelta ja päättyi nousuun ja maaliin, jossa kävimme isännän kanssa trekkaamassa - oliskohan noin klo 17. Kyllä siinä oli mehut jätetty helteeseen monelta polkijalta.






Hieno päivä, hieno loma, hienot maisemat ja aivan mahtavat kaverit, joiden kanssa sai tallustaa ja jakaa kokemuksia ja ennenkaikkea tutustua Teihin! Kaunis kiitos kaikille! Olette kultaisia ihmisiä.


“The wonderful things in life are the things you do, not the things you have.”



Kotimatka alkoi meillä heti kun autolle takaisin päästiin... mutta se onkin sitten jo toinen tarina. Sen voin kertoa, että se kesti aika kauan... ruuhka oli melkoinen :D

Viimeisenä päivänä kävelyä tuli n. 11 km - 2 h - nousua 400 m.


Loppusanat



Lopuksi on sanottava, että kyllä tämäkin maa oli tutustumisen arvoinen, lumihuippuisia vuoria jäin kaipaamaan, toki siellä täällä valkoistakin vielä näkyi -  niiden sijaan sain nähdä, elää ja kokea paljon - kasveja, vihreyttä ja eläimiäkin, erityisesti perhosia oli paljon. Ympäristö oli liki jokailtaisten sateiden jälkeen kosteaa, mutta sen myötä myös eläväistä, vesistöt kauniita ja kymmenet vuoripurot vuolaita.

Suosittelen aktiivilomakohteeksi, ehkä ei ihan pienten lasten kanssa eikä liikuntarajoitteisena ole kovin helppo paikkoja koluta.