Vierumäki Adventure 21.5.2016; Reetta ryskää

Aluksi on pakko todeta, että nämä seikkailu-urheilu tapahtumat ovat minulle Elämää Suurempia juttuja kuin mikään entisen elämäni maratoonit. Miksi näin, siihen on muutama selitys :D

45 vuotta elämästäni, tai niin kauan kuin muistan olen pelännyt vettä. Ei pelkästään uimista vaan vaikkapa esim. veneessä tai jopa laivassa oleminen on ollut haastavaa. Pelosta ja sen syystä on jotain hataria muistikuvia lapsuudesta ja nuoruudesta. Joten en olisi ikinä voinut uskoa, että lotraan nykyisin veden kanssa ihan luontevasti.

Pyöräily. Olen aina ihaillut - turvallisen välimatkan päästä - hienoissa pyöräilyvarusteissa maantietä virtaviivaisesti kiitäviä pyöräilijöitä. Olen äärettömän huono pyöräilemään(kin), jostain syystä ei vaan suju se pyörittäminen. Vaikka olen aina pitänyt jalkojani melko vahvana osa-alueenani, niin sellainen kovaa tai vauhdikkaasti fillaroiminen ei vaan toimi kohdallani. En oikein löydä siihen mitään erityistä syytäkään, se ei ensinnäkään tunnu yhtään kivalta, sillä tavalla kuten "kovaa" tai täysillä juokseminen. Lisäksi pelkään yli kaiken kaatumista ja vaativalla alustalla kuten näissä kisoissa on aina, haaksirikot ovat enemmän sääntö kuin poikkeus - riippuen tietysti reitinvalinnoista, mutta kyllä aina pyöräilyosuudella joutuu käyttämään ihan polkujakin. Jo hiekkatiellä kovalla vauhdilla alamäkeen meneminen on tosi jännittävää minulle ja väkisin tulee painettua jarruja. Suurin haaste on kuitenkin ylämäet. Ei jaksa. Huono kunto.


                                                                           Kisavideo!

Ylipäätään nämä seikkailukisathan eivät olisi minulle mahdollisia ilman hyvää kaveria - jo sen takia että suunnistustaitoni polkee edelleen paikoillaan, olenhan ollut jo kuusi vuotta suunnistuskoulussa, mutta joka vuosi jäänyt luokalle :D.  Siksi olen siitä, että saan näitä kokea ja kisailla - isännälle niin äärettömän kiitollinen.

Maratoneja ja juoksuja nyt voi aina tehdä yksinkin ja missä vaan, mutta näitä ei!

Taustaa

Vaikka isännällä on ollut kiivas tahti kilpailujen suhteen koko kevään, tämä taisi olla viiden viikon sisällä jo seitsemäs kisa hänelle niin sain sen houkuteltua välillä palauttelemaan Orange Team Hayabusan väreissä maksamalla osanottomaksun VIerumäki Adventureen. Kallista lystiähän se on, mutta joka sentin arvoista. En rakasta mitään muuta niin paljon kuin sitä, että saan laittaa kaikki jäljellä olevat fyysiset ja psyykkiset voimavarani peliin, kello käy ja saa kisata toisia vastaan. Vaikka kysymyksessä on kuntosarja niin kyllä siinä kisan tiimellyksessä aina on ainakin kärkijoukkueilla kisaaminen toisia vastaan suuressa roolissa. Niin nytkin. Niinpä minullakin meni koko reissu laikka suorastaan mustanpunaisena.

Kisaan oli melko vähän ilmoittautumisia ja hetken ajattelin, että jos mentäis kuitenkin sekakilpasarjaan, siinä kun oli vain kaksi joukkuetta mukana. Kaikista eniten osanottajia oli tietysti kuntosarjassa, 19, joten olishan se siinä paljon kivempi päästä esim. kolmen sakkiin kuin kilpasarjassa. Vaikka Maisalan Jola aina muistaa meitä muistuttaakin - näin tapahtui jälleen - "te olette väärässä sarjassa" - lupasin tintata kuonoon seuraavan kerran jos vielä sanoo niin :) Minä siihen, että no kun täällä ei ole sarjaa vanahoolle rupsahtaneille akoolle. On aivan eri asia kisata 25 vuotiaana kuin 55 vuotiaana. Siitä ei pääse mihinkään, vaikka kuinka muuta väittäis.

Prologi

Pihasuunnistus. Kartta isännälle käteen, lähtölaukaus - kartta auki ja matkaan. Isäntä tietysti hyvänä suunnistajana pääsi heti jyvälle, 9 rastia ja joka rastilla kirjain. Niistä muodostunut sana piti tuoda vaihtoon. Minä en jaksanut tietenkään kunnolla juosta, joten aika heikkoja oltiin. Tai ainakin itsestäni siltä näytti, mutta jälkikäteen katsottuna ei se niin mennytkään. Kilpasarjalaiset siinä edellä hieman hämäsivät.

MTB

Yllätykseksemme huomasimme väliajoista ja gps seurannasta jälkikäteen, että lähdettiin kuntosarjalaisista kolmantena matkaan, heti kakkosen perään. Se saattoi kyllä johtua siitä, että n. 200 metrin päässä kisakeskuksesta oli QUEST jonka sai suorittaa missä vaiheessa tahansa, kuitenkin ennen maalileimausta. Ainakin kisan voittanut joukkue meni suoraan prologista sinne. Jonotusaikaa ei kuitenkaan hyvitetty, eli me päätettiin tehdä se MTB osuuden jälkeen, jolloin se osui jopa reitille sopivasti.

Pyöräilyosuuden aluksi pysyin minäkin ihan hyvin edellä menevän miesjoukkueen mukana, jopa metsäautotielläkin aluksi, mutta mäkinen reitti alkoi nopeasti painamaan ja  jäin kuin nalli kalliolle. Yritystä kyllä oli. Maastopyöräilyä oli yhteensä vajaa 20 km ja perässä tulleet neljä viisi joukkuetta otti meidät kiinni ja ohittivatkin. Tosin parilla rastilla saatiin muutama joukkue uudelleen liki kiinni, kiitos isännän aivan valtavan hyvän suunnistuksen - jälleen kerran. Vauhti kun ei ollut kova niin ei virheitäkään tullut yhtään.

Pyöräilyn viimeinen eli rasti 7 olikin vinkee, se oli pienessä saaressa. Kilpailun järjestäjistä Tatu, jos nyt nimen muistan oikein oli rastilla kuvaamassa ja kysyinkin heti, että kuinka kaukana rannasta rasti on, rastia leimatessa kun molempien pitää olla enintään viiden metrin päässä rastista, joten ajattelin ettei minun tarvitse uida. Vastaus oli 12 metriä, joten heitin pelastusliivin päälleni ja suorastaan hyppäsin veteen :) Vaikka hän sanoi kyllä, että kun ei palkintoja kuntosarjassa jaeta niin voi jos moraali antaa myöten toinen olla uimatta. Isäntä oli kumminkin nopeempi ja sainkin ennen vastarantaa palata jo takaisin. Aivan mahtavan virkistävä uinti! Siinä vaiheessa olikin jo vähän tullut sopivasti kuuma :)

      

  Mikäs merenneito se sieltä lammesta nousee !

Pyöräilyn lopuksi tehtiin questi, joka oli aivan mahtava vaijeriliuku seikkailupuistossa. Oikein kiva! Enemmänkin olis voinut siellä vaijerin varassa kiikkua.

Kuva: Emmi Väisänen (Kiitos!)

Melonta

Reittikirjassa oli ohje - ota melat ja liivit, eli ne piti ottaa vaihdosta ja suunnistaa sitten kanoottien luo. Isännän hoksottimet oli jo suunnitteluvaiheessa pelittäneet ja sanoi, että melat ja liivit pitää ottaa vaihdosta, mutta minä väitin, että ei se voi olla mahdollista. No - annoin sitten periksi asian suhteen kun kapteenien puhuttelussakin se tuotiin selvästi esiin. Olin ajanut niin kovaa kuin vaan pääsin fillarilla ja jalkani olivat aivan hapoilla. Juoksemiseni on kuten tunnettua kamalaa katseltavaa, mutta en uskalla edes arvailla miltä se näytti niillä tukeilla. Olin joutunut tunkkaamaan jokaisen pienehkönkin ylämäen. Ja niitä riitti! Kaikkihan tietävät, että juoksen tällä omintakeisella varmalla tyylilläni - perse ämpärissä, mutta että pyöräilenkin samalla tyylillä oli vähän itsellekin yllätys! Nousua tulikin liki 500 m koko reissulla.

Melonta on aina meille hyvä. Nyt oli alla inkkarikanootit ja se oli vielä parempi. Meillä on oma kanootti mökillä ja sitä on tullut uitettua ihan kiitettävästi vuosien varrella. Siinä sitä revenneellä hauisjänteellä vetelin kuin viimeistä päivää. Heti alkuunsa rantauduttiin ja meitä edellä oleva joukkue jostain syystä rantautui paljon kauempaa. Piti kantaa kanootti harjanteen yli ja jatkaa matkaa toisella puolella. No, siinä hommassa ei minusta ollut mitään apua. En pysty sellaista raskasta kanoottia kantamaan pätkääkään tällä kädellä.

Rastilta rastille hivutettiin edellä menevän joukkueen etumatkaa kiinni kanootin mitan jos toisenkin, kunnes viimeisellä rastilla ennen rantaa menimme sitten lopullisesti ohi. Maalissakin lopulta oltiin ennen heitä vaikka juoksuvauhdissani ei ollut kehumista.Tämän joukkueen päänahasta olen kyllä ylpeä, olivathan he meitä runsaasti nuorempia ja urheilullisen vetreitä

Melat ja liivit taas juostiin vaihtoon.

Juoksu/Suunnistus

Tarkkaakin tarkempaa työtä isännältä. Minä vikisin perässä. Ihan hirveät jalat mulla oli, hapot jylläs fillaroinnin ja kanootissa istumisen jälkeen niin, että luulin etten mitenkään pääse maaliin asti. Alkumatkasta yritin raskaan hengityksen lomassa kysyä vienosti navigaattorilta, että kuinka pitkä matka tätä on. 7 km sanoi ja ajattelin kauhuissani, että se on mitattu linnuntietä ja tarkoittaa varmasti ainakin kymmentä kilometriä - ei onnistu minulta millään. Alun kova asfaltti alusta oli helpotus ja hiekkatielläkin vielä pysyi juoksu jotenkuten kasassa. Pehmeämmillä alustoilla ja polulla olen umpisurkea!.

Heti kakkosella tuli pikkasen riitaa kun esitin ärsyttävän kysymyksen, johon en saanut mieleistäni vastausta. Jankutin sitä sitten parin kilsan verran. Tämmöinen hetki meille aina tulee näissä kisoissa kuten myös rogassakin, oma vika tietysti kun en itse ottanut tälläkään kertaa karttaa ollenkaan. Siitähän katsomalla olisin vastauksen kysymykseeni saanut eikä olis tarvinnut kiukutella. Anteeksi!

Maaliin jaksoin kuin jaksoinkin. Vaikka koville se totisesti otti. Olimme sijalla 6. voittajakaksikko oli isä - tytär mutta me olimme toiseksi paras sekapari. Tietenkin suurin osa kisan kulusta oli taas kuten aina ennenkin täysin isännän ansiota, siitähän ei pääse mihinkään eikä ole tarkoituskaan. Tykkään kulkea mukana. Siinä on itselle ihan tarpeeksi haastetta.

Matkaa tuli 33 km ja aikaa käytimme 3 h 20 min. Voittajille hävisimme n. 30 minuuttia.

Hienot puitteet kisalla, ensi vuonna kuulemma samassa paikassa ja samaan aikaan. Pulkkisen perheen taattua toimintalaatua. Lopuksi ruokaa ja hieman fiilistelyjä ja hulvatonta nauramista veljeksille ja heidän kertomukselleen kisan kulusta, olivat ensimmäisessä kisassaan mukana ja meno oli ollut sen mukaista.

Olen kumminkin oikeinkin tyytyväinen kisan kulkuun, minusta ihan hyvin - revenneellä perseellä ja revenneellä hauisjänteellä. Vaikka perässä vain sain kulkeakin. Isännälle 10+ suunnistuksesta ja kovista hermoista. Järjestäjille kiitos, tullaan varmasti ensi vuonnakin mikäli aikatauluun vaan sopii.

Kisan kulkua voi seurata tästä LINKISTÄ.

Se meinas unohtua kertoa, että sen verran KIIRUSTA piti koko ajan, ettei meinannu taas ehtiä edes eväitä syödä. Napsin repun sivutaskusta matkan aikana kokonaista 4 pihlajanmarjakarkkia suuhun ja yhden geelin häthätää.

Salpaus-Rogaining, Nastola 30.4.2016

Aikaa on vierähtänyt siitä kun Reetta viimeksi muisteloitaan tänne kirjoitteli.

Maaliskuussa hiihdeltiin, lumiliukukenkäiltiin, potkukelkkailtiin Kicksparkilla ja samoiltiin kuten aina ennenkin. Pääsiäinenkin tuli ja meni. Huhtikuussa yrittelin viritellä pientä huippuhuhtikuu tunnelmaa, mutta polvi ei kovin tykännyt Malminkartanonmäellä jyystämisestä, joten nousumetrit jäivät aika vähiin. Koko kuukauden saldo vain noin 5800 - kaikkia en tainnut edes muistaa merkitä ylös.

Sitten tuli kauan odotettu VAPPU aatto ja varsinaiset Vappu-juhlat.

Hei me rogataan!

Kuuluttelin paria itselleni Salpaus rogaan ja Maija ystävällisestä lupasi lähteä mukaan. Tiesin heti, että olen turvallisissa käsissä. Maija on erittäin rauhallinen ja varma suunnistaja, sen verran olemme yhdessä harrastuksen parissa toimineet. Muistaakseni varmistin myös, että hän tietää mihin on ryhtymässä eli että joutuu metsään keskivertoa heikomman suunnistajan kanssa, joka kaikenlisäksi on kokovartalo rampa ja hidas muutenkin liikkeissään.

Teimme yhdessä kyllä suunnitelman, käsityötarvikkeet oli Maijalla täydellisessä hallinnassa ja minä hahmottelin reittiä kartalle.  Lankaa kieputeltiin nuppineulojen lomassa kerran jos toisenkin ja erilaisin variaatioin, mutta yksi ja ainut tuntui parhaalta meille ja se valittiin. Jostain syystä olen aina lähdössä kiertämään reittejä vastapäivään, ei ikäänkuin tule mieleenkään lähteä myötäpäivään. Nyt kuitenkin tehtiin huomio, että lännessä on vaikeimmat rastit pimeää ajatellen ja lähtösuunta oli siis länteen.

Helsingistä lähtiessä oli kaunis lämminkin aamu, mutta säätiedotukset oli lupailleet juurikin Salpausselän seutuville jopa yhtäjaksoista sadetta tunneiksi. Ja sade alkoihin heti jo lähestyessä kisakeskusta aamuyhdeksän aikoihin.

Paukusta hieman haparoiden matkaan, taisimme tässä kohtaakin jo antaa parisataa metriä muille etumatkaa kun ei oikein tiedetty mistä lähtökarsinasta on parasta ampaista reitillemme. Satoin kaatamalla ja meillä oli sadetakin päällä ja mulla jopa sadehousut. No arvasihan sen, että lämmin tuli jo kilsan parin päästä. Samoin tarve biokätkölle. Pirättelin tyylikkäästi ja päästelin ilmoille muutaman tuhnun, hajuttomana.

Välillä pikkasen hölkättiin kohti ensimmäistä rastiamme, 93.  Saimme kiinni nuoren miehen kera vanhemman miehen, jotka tutkiskelivat touhukkaana karttaa. Kysyivät olemmeko menossa 42:lle. Ihmeteltiin, että miksi he siinä olivat - niin pahasti pois reitiltään kun selvisi, ettei heillä ollut mitään reittiä ja eivät edes tienneet, että rastit oli pisteytetty eri arvoisiksi. Pidettiin pieni kurssi lajin saloista :)

Kohta takaa kuului, onko se merja ja Sikakorven Sisun Anttihan se siellä seurueineen tuli ja heidän kanssa mentiin sitten enemmän tai vähemmän yhtäjalkaa 4 tai 5 rastiväliä. Mukavasti aika kului jutustellen niin, että meinattiin päästää yhdestä risteyksestä ohi, mutta onneksi minun kartturini oli hyvin kartalla ja opasti helläkätisesti porukan oikeille uomille.

Sade alkoi loppumaan jo tunnin puolentoista kohdalla, olihan sitä paidat märkiä sadetakin alla ja housut jo riisuinkin heti alkuvaiheessa. Helpotti etenemistä kummasti. Muutama hölkkäaskel aina välillä otettiin, minä varsinkin koska Maija on niin kova kuntoinen, että käveleekin niin kovaa ettei tämmönen huonokuntoinen meinaa millään perässä pysyä.

Suunnistus sujui hyvin. 101:llä poukkoili pari tyttöjoukkuetta huhuillen heti meille, että oletteko löytäneet rastin. No, eihän me kun vasta tultiin. Kuultiin, että se oli aika vaikea, mutta meidän eduksi tuli Maijan hyvä suunta ja tyttöjen poukkoilu, kun heti pian kuului iloista huutelua että täällä se on. Sitä ei siis tarvinnut etsiskellä yhtään. Hyvä tuuri!

Maisemat oli hienot täällä Pajulahti/Nastola ulkoilureitistöllä ja polutkin selkeitä.

Seuraavat neljä rastia meni vielä erittäin hyvin eikä edes hapuilua esiintynyt. Tässä vaiheessa jo annan tunnustuksen Maijalle, minä vain seurasin kartasta minkä kykenin, pyyhiskelin silmälaseja ja yritin estää niitä huurtumasta. Biokätköllä oli käynyt tässä vaiheessa jo parikin kertaa ja ei oikein saanut mitään tulemaan ja alkoi vähän hävettämään tuollainen puskassa hyppääminen, joka jarrutti tietysti muutenkin hidasta matkantekoani.

Seuraavaksi oli erittäin pitkä siirtyminen rastilta 95 rastille 103. Noin kolme kilometriä puuduttavaa asfalttitietä. Rasti oli kuitenkin helpohko. Tietynlaista hapuilua oli jo ilmassa. Oma ote herpaantui ja varsinkin metsässä en kyllä yhtään pystynyt tihrustamaan kartasta mitään korkeuskäyriä, ainut keinoni auttaa suunnituksessa oli ottaa suuntaa. Keli oli jo ihan lämminkin ja sadetakin oli riisuttu. 103:lle mennessä oltiin katsottu jo vähän valmiiksi 45:lle menoreitti. Vastassa tulisi olemaan suo. Mutta päätimme käyttää hyödyksi pellonreunan metsänpuolta ja siitä suunnalla suoraan rastille, suon yli että heilahtaa!

Mutta ei poijaat, ei NÄIN suunnistuskisassa toimita :)

Tulitussuo oli nimensä veroinen. Tässä kohtaa on hyvä mainita, että en koskaan noin 20 rogakisan aikana ole tallonut YHTÄ märässä maastossa kuin nyt olimme. Kaikki peltotietkin olivat ääriään myöten täynnä vettä. Tähän kohtaan tarpeeseen tuli kiitokset vedenpitävistä sukista ja gaitereista. En edes uskalla ajatella miten ilman niitä olisin pärjännyt!

Vaikean pusikko-osuuden jälkeen saavuimme suon reunalle. Olin ajatellut, että ei kovin märällä suolla voi kasvaa koivuja, jotka näkyivät tieltä jo. Kuinka väärässä olinkaan. Pelkäsin, että jos oltaisiin lähdetty sitä ylittämään niin hukuttu me oltais. Niimpä teimme päätöksen pyörtää päätös ja pyristelimme karmean rämeikön yli tielle, jota pitkin kiertää polkua kautta rastille. Siellä sahailimme sitten ainakin puoli tuntia ja olimme jo lähdössä pois kun Maija sanoi, että no tässä on vielä yksi kumpare ja lähti tarkistamaan sen. Siellähän se sitten oli. Kävi ilmi, että olimme jo kerran menneet siitä noin viiden metrin päästä ohi, mutta tiheikkö oli niin täynnä kuusia ja alusta vaikea edestä, että keskityimme vain jalkoihin tuijottamiseen eikä huomattu rastia, joka oli kyllä aika piilossakin.

Olimme varmasti tunnin verran tiheässä juuri hakatussa metsässä ja jonkinlaisella järkyttävän rapaisella tieosuudella ja eikun kohti 91:stä. Paljon taas edessä metsää ja tämäkään rasti ei ollut helppo. Hukkasimme melko päämäärättömään haahuiluun paljon aikaa. Kello kävi. Minusta ei paljoa apua ollut, paras apu oli Maijan raudanlujat hermot. Minä keskityin lähinnä kiroiluun ja kakkakikkareiden pirättämiseen. Ne meinasivat aina tulla omia aikojaan ulos, mutta kun ajattelin että seuraavan kiven taakse vois taas pyllistää niin vetäytyivät ilkeyttään takaisin piiloihinsa.

Tässä vaiheessa aloin jo väsyä pahasti ja nilkkakin alkoi olla jo siinä kunnossa, että pikkuinen pelko oli että seuraavaan suonsilmäkkeeseen upotessaan se varmaankin vääntyy jo niin pahasti ettei siitä enää tule kalua. Varsinkin kun seuraavalle rastille (72) mennessä mentiin kaltevaa rinnettä ylös ja jalka vääntyili pahasti. Kinesioteipattu polvi sen sijaan oli oikein hyvä, en edes muistanut sitä koko matkan aikana. Pari kertaa se narskahteli äänekkäästi asfaltilla kun yritin hölkätä välillä. Selkäsärky alkoi nyt ehkä normaalia myöhemmin vasta, otin Panadollin joskus 9 aikaan illalla vasta, ehkä olisi pitänyt aikaisemmin ottaa.

44 oli taas äärettömän vaikea. Nämä loput rastit kaikenkaikkiaan ei vähiten siksi, ettei nähty loppumatkasta oikeastaan ketään muita. Olimme myös varautuneet siihen, että maastossa olisi kovastikin helposti tunnistettavia valmiiksi tallattuja uria rasteille, mutta näin ei ollut. Oli niin märkää joka paikassa, että siihen liujuun hukkui kaikki. Löydettiin sekin rasti kuitenkin, mutta tähän mennessä oli varovaisesti arvioiden tunnin verran mennyt aikaa turhaan haeskeluun.

43:lle mennessä takaa tuli salamavauhdilla kolmen kopla, kisan voittajat LES KÖYKÄSET. Olin valmistautunut kuulemaan iloista naurun solinaa ja hellämielistä kettuilua toisilleen, mutta ei, todella hiljaisia poikia oli. Mutta voitto vaatii aina veronsa. Kyllä he maalissa sitten ruokaa saatuaan jo vähän mukavia olivat  <3.

Sitten se tapahtui. 44 rastia emme koskaan löytäneet. Kello tikitti jo siihen malliin, että laskiskelin hätäpäissäni että aika riittänee juuri ja juuri tällä meikäläisen hitaalla etenemistavalla maaliin saakka ajoissa ja alkuperäistä reittusuunnitelmaa mukaisesti. Sanoin Maijalle, että tämä meidän päämäärätön etsiskely jälleen kerran ihan hirveässä ryteikössä ja todella märässä metsässä suonsilmäkkeiden keskellä ei johda mihinkään, meidän täytyy ottaa suunta kohti pururataa ja sieltä pois. Näin teimme. Pettynyt olohan siitä jäi. Maija on äärettömän sinnikäs ja periksiantamaton kartturi, mutta väsymys alkoi jo painamaan silmäluomia. Olihan kello jo 10 illalla ja pimeys laskeutunut. Otsalamput valaisivat huonosti märässä tiheikössä ja kosteus laskeutui valon säteeseen ja alkoi taas silmälasitkin menemään huuruun. Minua ei kumminkaan yhtään peloittanut, sanoinkin Maijalle että hänen kanssa on niin turvallista mennä ettei edes tule hätäännystä ajatelleeksi. Maija sanoikin, ettei meillä ole mitään hätää :) Kiitos!

Pururadalle päästiin vaikka vaarana oli, että suunnalla summamutikkaisesta lähtöpaikasta mennessä oltaisiin ajauduttu liiaksi pohjoiseen ja ulos pururata alueelta ja siellä sitten oltaisiin ihmetelty tovi jos toinenkin.

Päätimme sitten mennä loppu kuten aikomus oli. Ja näin tehtiin. 21 pururadan vieressä, pitkä siirtyminen 72:lle meni hyvin, tässä vaiheessa olin jo tipahtanut kartalta suosiolla, mutta pääsin sitten taas takaisin kyllä. Maija pinnisti minutkin välillä juoksuun ja loppu 82:sen kautta maaliin sujui ihan hyvin, vaikka sai siinä töppöstä pistää toisen eteen ihan viime metreille asti.

Maalissa sijoitus 25 / 38. Pisteitä 1110. Etenimme ajassa 11:51:45  52,4 km mikä oli täysin suunnitelman mukainen. Ei oltu huonoja, joskaan ei hyviäkään. Omassa ikäsarjassamme varmasti ihan kelpo suoritus! Aivan kamalan iso kiitos Maijalle suunnistuksesta ja siitä kun ylipäätään lähti mun mukaani. Tulen kyllä toistekkin :)

Nautitut eväät:

ensimmäinen kerta ikinä kun juoma meinas loppua. Mukana oli vain kaksi Salomon liivin pehmeää tissipulloa eli noin 1 litra, tosin luulen, että ne oli vähän vajaat. Ja lisäksi 2 dl kokistölkki, joka maistui aivan ihanalta noin 9 tunnin kohdalla. Maija antoi myös huikat omasta juomapussistaan.

1 geeli

2 kourallista irtokarkkeja

1 Pepe laku

1 voileipä

Gran Canaria: päivä 10: tunkkivapaa päivä rannoilla rällästäen

12.3.2016

Haikein mielin rannalla ruikuttaa

Auri sanoi edellisenä päivänä kotimatkalla, että meille Tomin kanssa olisi parasta yksi oikea lomapäivä altaalla riekkuen. 

Otimme tietysti neuvosta vaarin ja aamupalan jälkeen lähdimme vaan kävelylle rantahietikolle. Ajoimme auton Maspalomasin dyynien viereen ja siitä kävellen aaltoja ihmetellen.

Loma oli lopuillaan. Seuraavana aamuna varhain klo 9 jo lähtö kentälle ja se olisi siinä.

Mitä jäi mieleen. 

Kaikki. Ne kaikki olen nyt kirjoittanut tähän ylös. On taas mitä kiikkustuolissa muistella, vaikka eivät ne muorit ja vaarit - ikätoverit taida minua uskoa kun näistä seikkailuista kerron. Luulevat, että huijaan, kun ovat itse käyneet Kanarialla viisitoista kertaa ja mitään näistä maisemista eivät ole yhdelläkään matkalla nähneet.

Hienot 11 yötä, 10 päivää. noin 28 tuntia voi hyvällä omallatunnolla laittaa liikuntaa harjoituspäiväkirjaan. Kilometrejä 112 ja nousumetrejä n. 4100.  

Sunnuntai aamuna isäntä oli vielä reipas ja nousi ennen auringonnousua lenkille.

Päivän liikunnat: 7 km, 2 h ja nousumetrejä 0 :D 

Gran Canaria - päivä 9: Inaguan luonnonsuojelualueen syrjäisillä poluilla

11.3.2016

Rosoisen vuoriston ja harvan mäntymetsän halki

"Kun lähtöpisteessä katsoo ylhäällä kohoavia jyrkänteitä, on vaikea uskoa, että niille pääsee paitsi polkua myös tietä pitkin. Se kulkee ensin leveää vuoristopolkua ja sitten sivurotkon poikki valtavan pöytävuoren ylätasanteelle. Ylhäällä levittäytyvät kumpuilevat mäntyrinteet - katse kantaa kauas kaikkiin ilmansuuntiin. Juuri Inaguan tiukasti suojeltu alue joutui vuonna 2007 metsäpalon uhriksi. Tulenkestävät kanarianmännyt ovat jo toipuneet siitä ja näyttäytyvät entisessä loistossaan."

Me emme käyttäneet kuitenkaan tietä, vaan erittäin jännittävää paikoin "varmajalkaisuutta" vaativaa kapeaa kalliopolkua, jossa oppaan mukaan "ei saa kärsiä huimauksesta tai korkeanpaikankammosta. 

Jälleen haimme Aurin kyytiin ja suunnistimme lähtöpaikalle. Näillä kapeilla vuoristoteillä on joskus vaikea havaita parkkipaikkoja tai ylipäätään paikkoja mihin saa yksi tai kaksi pienikokoista autoa parkkiin patikkaretken ajaksi. Ja jos ajaa tämmöisen ohi, voi olla vaikea kääntyä takaisin tai löytää toista paikkaa. Nyt näkyi tien varrella jo pari reittiopastettakin. Aika huiman näköisiin paikkoihin polku osoitti, tai no ei edes mikään polku vaan jonkinlainen osittain kalliopohjainen ja risukkoinen väylä.

Tomin kartan avulla löysimme kuitenkin oikealta näyttävän lähtöpaikan, joka oli nimetty oppaaseen Degollada de la Aldea ja lähdimme tunkkaamaan ylöspäin 642 metristä nousten aina 1200 metriä korkealle tasanteelle nimeltä Degollada de las Brujas. 

Ylöspäin meno onnistui sataprosenttisesti, meillä oli periaatteessa neljä eri tietolähdettä miten reitti jatkuu sen jälkeen, ettei tarvitse tulla samaa polkua takaisin eli tarkoituksena oli tehdä pienempi osittainen ympyräreitti. Isännän mobiilikarttasovelluksessa näkyi erittäin jyrkkä alastulo ja lähdimme etsimään sitä.

Lopulta jäimme Aurin kanssa päivystämään kuivahtaneiden puskien sekaan ja odottamaan isäntää, joka teki tiedusteluretkiä lähimaaston polun päätä etsien. Reittimerkintöjä näimme tällä koko liki kuusi tuntia kestäneellä retkellä vain kaksi varsinaista tolppaa, pari sinistä nuolta ja muutaman kivikeon, joiden tekijöinä taisi olla olleet toiset retkeilijät. Isäntäkin niitä paluumatkalla kohenteli, etteivät toiset eksyisi ja turhaa reittejä etsiskelisi kuten me.

Teknistä taitoa vaativa polku...

Polun etsiskelyä...

Tomi ei koskaan löytänyt oikein minkäänlaista kulkukelpoista reittiä alas, joten me jouduimme uudelleen raivaamaan tiemme sääriä ja käsivarsiakin repivien kuivanneiden pensaiden seassa. Tuntuikin mahdottomalta, että juuri siitä kohtaa olisi mitenkään alas päässyt. Aika jyrkkää oli.

Oli todella lämmin ja jopa kuuma keli!

Päätimme alasmenon sijaan kiertää sitten vähän pitemmältä kuten oppaassakin oli mainittu. Tosin reitin pituudeksi oli Aurilla olleen kirjan (Korpelan) mukaan 14,5 kilometriä, mutta lopulta onnistuimme saamaan gps mittareihimme n. 19 kilometriä. Ja tonni nousuakin.

Toisenkin kerran vielä metsänvartijan tieltä lähtevä polku oli kateissa, mutta tiedustelijamme löysi senkin, joten ei hätää. Pikkuisen alkoi olla juotavatkin vähissä ja Tomi otti kokeeksi purosta, joita ei paljoa kyllä missään näkynyt, sen verran kuiva kevät taisi Kanarialla olla - vettä pulloon. Ihan puhtaaltahan se näytti, maistoikin sitä. 

Palaneita kanarianmäntyjä näkyi vielä

Lopulta pääsimme siihen kohtaan mistä polku nousi tasanteelle ja siitä sitten alas takaisin. En muistanutkaan miten kapea se polku oli... liekö sitten se, että oli jo vähän väsy, tehnyt siitä entistä jännittävämmän.

Ja täältäkin näkyi naapurisaarelle asti ja Teidelle 

"Matkalla voi käydä niin, että metsänvartija teroittaa vaeltajalle hänen kulkevan tiukasti suojellulla alueella. Alueella ei ole varsinaista vaelluskieltoa, mutta kesäkuusta lokakuuhun luonnonsuojelualueella liikkuminen on kielletty. Siihen aikaan siellä pesii sukupuuton uhkaama koroperäinen kanarianpeippo. Silloin vartija Senor Roque kiertää alueella erityisen tiuhaan."

Me emme kuitenkaan nähneet retkellämme yhtään ainoaa muuta ihmistä. Hiljaiset polut. <3 

Koko päivän ajan isäntä oli etsiskellyt paikkaa missä voi hypätä Teiden yli, tästä se löytyi :) 

Päivän liikunnat: 19 km, 5 h ja nousua 940 m.

Gran Canaria - päivä 8: nousu Taurolle

10.3.2016

Alkuasukkaiden pyhä vuori

"Taurolla, 1214 m. Kanarian alkuasukkaat ennen palvoivat jumalaansa Alcorania. Vuori muistuttaa katkaistua pyramidia, joka nousee kuin linnoitus ympäröivästä vuoristomaisemasta. Sieltä näkee harjanteiden ja rotkojen yli rannikolle. Vielä vaikuttavampi näköala avautuu vuoren juuressa olevalta tasanteelta, missä jyrkänteet putoavat 800 metrin matkan pystysuoraan alas Barranco de Moganiin."

Saimme tänään retkiseuraksemme kaverini Lempisen Aurin, jonka kanssa olimme eräänä vuonna yhteismatkalla Kolin maastomaratonilla. Auri tunnetaan varsinaisena polkujuoksuexperttinä, mutta tänään hän tyytyi vain meidän kanssa patikoimaan, vaikka huomasin kyllä miten juoksujalkaakin hänellä sopivasti vipatti :)

Tämän retken alkupiste oli meillä jo parin päivän takaiselta harharetkeltä tuttu, joten Tomi ajoi liikoja ihmettelemättä suoraan oikealle erittäin mutkaiselle ja kapealle sekä myös huonokuntoiselle vuoristotielle - kunhan oli ensin löytänyt autollemme tien Maspalomasista Aurin majapaikasta moottoritielle.

Lenkin piti olla "lyhyt ongelmaton kierros vanhaa kuninkaantietä pitkin, mutta on sillä kuninkaalla ollut aika kapeat polut ja vaatimatonkin polku, mutta toki vallan hulppeat näköalat kunhan on saanut tunkattua itsensä ensin mäen päälle...

Reisilihani alkoivat jo tässä vaiheessa 5 päivää maratonin jälkeen olla jo siinä kunnossa, ettei jokaista askelta alamäkeen tarvinnut varoa. Varpaani sen sijaan tuntuivat joka toinen suurinpiirtein olevan liki katkipoikki. Teippailin niitä ja laitoin rakkoihin compeedia. Kyllä ne mukana kulki.

Tässä tasanteella kun seisoi niin pikkuisen saattoi jopa huimata

800 metriä pystysuoraa pudostusta alas

Aivan erityisen lämmin päivä, vaikka olimme jo melko korkeallakin. Saattoi jopa rusketusta hieman tarttua.

Iltapäivällä ehdimme olla tunnin tai parikin altaalla ja käytiin uimassakin. Allashan tuossa meidän hotellissa on melkein tyhjä aina. Eläkeläiset käristyvät aurinkotuoleissaan päivät pitkät.

Päivän liikunnat: 6 km, 2 h, nousua 390 m.

Gran Canaria - päivä 7: Bandaman kraatteri, Pico de las Nieves ja Rogue Nublo

9.3.2016

Aamupäivä - Bandaman kraatteri

"Bandaman kraatteri on Gran Canarian kiinnostavin esimerkki nuorimmasta noin 3000 vuoden takaisesta vulkanismista. Mustien laavarinteiden vastakohtana on vihreä kasvimatto, rapautuneisiin jyrkänteisiin on koverrettu luolia, Turistit ajavat useimmiten vain keilanmuotoiselle huipulle ja luovat nopean silmäyksen alapuolellaan olevaan kraatteriin. Kannattaa kuitenkin laskeutua kalderaan ja viettää muutamia tunteja 240 metriä syvän laakson pohjalla syrjäisellä, suojellulla keitaalla, jossa kasvaa palmu- ja öljypuumetsiköitä. Suuri tila kraatterin pohjalla ei enää nykyisin ole asuttu, pienessä sivurakennuksessa asuu erakko Senor Augustin paratiisimaisessa yksinäisyydessä."

Ja mehän laskeuduttiin. Vasta myöhemmin huomattiin, että varsinainen reitti nro 12 oli tarkoitettu kierrettäväksi harjannetta pitkin. Mutta mehän ollaan niin totuttu tunkkaamaan ja laskeutumaan. Mitä sitä nyt näin pari päivää vuoristomaratonin jälkeen viitsii tasaista tallata...

Paratiisiin vertaaminen, kun kuvaillaan tätä kraatterin pohjalla olevaa toki hieman kivierämaasta poiketen vihreämpää aluetta - on kyllä hieman liioittelua. Ja vielä kun oppaassa mainittiin, että ei sinne kannata mennä keskipäivällä kun reitti on silloin todella kuuma niin minusta se oli pikemminkin suojaisa ja varjoisa moneen muuhun reittiin verrattuna. 

Lisäksi retkeämme hieman häiritsi kiljuva ja kirkuva teini ikäisten nuorten koululaisten joukko, joka jätti lyhyen muutaman minuutin vierailustaan muistoksi muovipussillisen roskia polun viereen. Espanjalaisia olivat kuitenkin, joten mikäs siinä jos halusivat roskata luontoaan. Pari pariskuntaa näkyi myös polulla. 

Laskeutuminen oli paikoin aika jyrkkä, mutta ihan mukava kulkuista ja kerrankin oli ihan selkeät reittiopasteetkin eikä tietenkään siellä pohjalla mitään eksymisen vaaraa ollut.

Ja toden totta, kyllä siellä joku asui, oli pieni kasvimaa mutta 

asumus ei ollut hääppöinen...

Mutta ympäristössä oli toki ripaus sitä paratiisiakin

Iltapäivä - Campamento El Caranon leirintäalue - Pico de las Nieves

"Pico de las Nieves on saaren korkein huippu, 1940 metriä. Näköalatasanteelta voi nauttia kirkkaalla säällä yhdestä saaren upeimmista näkymistä. Luoteessa Tejedan rotkon vuorijonot sulautuvat toisiinsa kuin linnoituksen muurit. Lounaassa näkyvät Caldera de Tirajanaa reunustavat rosoiset, pystysuorina putoavat kalliot."

Jatkoimme matkaa autolla pienten idyllisten vuoristokylien läpi ja pysähdyimme lounaalle San Mateon hieman isompaan kylään. Joskus tai aika useinkin on näissä Kanarian saarten pikkukylissä vaikea löytää autolle parkkipaikkaa ja esimerkiksi Agaeten kylässä ovat jotkut paikalliset keksineet rahastaa turisteja tarjoamalla pieniä yksityisiä parkkipaikkoja autoille - ilmeisesti omilta mailtaan. 

Täällä kuitenkin löysimme autolle tilaa bussiaseman kyljestä ja suuntasimme ensimmäiseen Restaurantiin. Paikalliset istuivat baaritiskillä ja me saimme ihan hyvää ruokaa. Grillattua lihaa ja vaikka tilasimme käsittääksemme kahdesta annoskoosta pienemmät niin sitä lihaa oli kyllä runsain mitoin. Perunoita vaan säästelevät täällä, niistä itse tykkään ja olisin syönyt nytkin vähän enemmän kuin pari hassua home made ranskanperunaviipaletta.  Lisäksi monet ravintolat sijaitsevat puoliksi ulkona, niin tämäkin ja koska ulkolämpötila oli auton mittarista katsottuna hulppeat 10 astetta niin palelin kovasti vaikka istuin takki päällä. 

Matka jatkui kohti maratonin lähtöpaikkaa Caranon leirintäaluetta ylhäällä vuorella. Koska alempana oli kylmä ja sateli vettä, päättelin hienosti että tänään ylempänä on sitten aurinkoista.

No ei ollut lähtöpaikalla, vaan oli sumuista ja kylmää. Nyt olimme varautuneet jo runsailla vaatekerroilla, oli merinovillaa ja muuta. Kun tunkkasimme hetken niin jo lämpeni ja sai riisua enimmät vaatteet pois. Aurinkokin paistoi kun usva hälveni matkan edetessä.

Mutta - ennenkuin edes olimme päässeet matkaan, haiskelimme sitä polkua mistä maraton lähti nousemaan noin kilometrin päässä startista ylöspäin. Se ei ollut mikään isossa kartassa eikä edes tuossa retkeilyoppaassa näkyvä iso polku, mutta näkyi epämääräisenä polkuja isännän kännykkään ladatussa gps pohjaisessa karttasovelluksessa.

Etsiskellessämme sen alkulähdettä ajauduimme seuratessamme tietä talon pihaan, joka paikalliseen tapaan oli tietenkin aidattu muuten, paitsi kun tie meni sen läpi niin portti oli auki. Portilla makoili kaksi koiraa, joista toinen ainakin nousi, ryntäsi raivoisasti haukkuen suoraan meitä kohti. Onneksi isäntä meni edellä ja alkoi samantien perääntyä ja minä taisin sanoa hiljaa, että tästähän me ei sitten mennä. Samassa koira teki nopeita syöksyjä isännän jalkoihin ja saikin tarrauduttua kiinni lahkeeseen ja roikkui siinä hetken. Minä peräännyin myös rauhallisesti, mutta laitoin jo sauvat tanaan hätistelläkseni niillä koiraa.

Talon isäntä tuli ulos, vilkaisi vähä meihin päin, sanoi jotain koiralleen ja jatkoi matkaa täysin välinpitämättömänä. 

Onneksi koira oli tietoinen reviiristään niin, ettei sentään lähtenyt peräämme.

Palasimme isommalle tielle takaisin ja lähdimme oikomaan metsän kautta ja pian löydettiinkin polku tai paremminkin löydettiin reittimerkintöinä olleita heijastimia, jotka jostain syystä olivat jääneet jäljelle vaikka varsinaiset reittimerkit olikin kerätty jo pois.

Ylhäällä oli kova tuuli mutta kauniit näkymät. Paikalle pääsee myös autolla, siellä on erikseen näköalapaikka, jonne osui tuona päivänä tosiaankin aivan valtaisa tuuli. Sitä ei voi oikein kuvin kuvailla. 

Oli ihanaa kun sai ihastella näitä maisemia, enhän siis nähnyt mitään itse kisan aikana kun tämmöinen kompurajalka ei uskalla paljoa katsettaan maasta nostaa.

Maratonin ensimmäisen nousun päältä avautui 

upeat näkymät naapurisaarelle ja Teidelle saakka!

ja toiseen suuntaan laskeutui ensimmäinen ja piiiiiitkä 

alamäki Tunten kylään 

Paluumatkan teimme varsinaista reittiviitoituksella varustettua reittiä pitkin takaisin leirintäalueelle. 

Ilta - Rogue Nublo

Aivan JUMALAISEN kaunis myöhäinen iltapäivä. Kylmäähän tuolla ylhäällä oli kuten varmasti useimpina päivinä, mutta aurinko paistoi ja ihmisiä oli paljon liikkeellä. 

"1813-metrinen Rogue Nublo, "pilvikallio" on Gran Canarian tunnus, monien laulujen ylistämä alkuperäisväestön palvontapaikka. Sen kivisormi kohoaa kuin jättimäinen veistos 65 metriä jalustastaan Caldera de Tejedan ylle. Se on muinaisen tulivuoren jäänne, purkausaukkoon jähmettynyt laavatappi. Eroosio on kuluttanut tulivuoren rinteet, vain kova tappi on uhmannut veden ja tuulen voimaa."

Tähän loppuun on turha laittaa sanoja, kuvat puhuvat varmasti puolestaan :)

Päivän liikunnat: 13,6 km, 4 h 50 min, nousua 890 m.

Gran Canaria - päivä 6: vuorilla sää on arvaamaton

8.3.2016


Tutkiskelimme aamulla vuoristosää tiedotteesta, että ylhäällä n. 1700 metrissä sää olisi koko päivän kauniin aurinkoinen ja selkeä. Lämmintä ei tietysti ole kuin kymmenisen astetta korkeintaan, mutta tuo mollukka lämmittää.


Ei olisi voinut mennä pahemmin homma pieleen. 

Päivän ohjelmassa oli reitti numero 16, Rogue Nublon ympäri.

Automatkalla jo näkyi todella paksu pilviverho vuorten yllä,, mutta alempana paistoi aurinko kauniisti. Mutta ei aikaakaan kun päästiin pilven sisään niin auton tuulilasiin alkoi tulla vesipisaroita ja parkkipaikalla jo ihan enemmänkin. Olimme varustautuneet lyhyillä trikoilla, toki repussa pitkähihaista ja pitkät trikootkin, mutta sadetakit olimme jättäneet hotellille. Niistä olisi nyt ollut kovasti hyötyä!

Avasin auton oven pukeutuakseni pitkiin housuihin ja meinasin lentää takaisin autoon sisälle, hyvä kun ovi jotenkin aukesi. Kova tuulikin vielä. Kitkuttelin itseni pienessä autossa hieman lämpimämpiin pukineisiin ja lähdettiin suoraan suden suuhun. Lämpötila näytti muistaakseni +4-6 astetta. 

Monta muutakin onnettomasti tai vielä huonommin pukeutunutta lähti urhoollisesti katsomaan tätä saaren suurinta nähtävyyttä, kivimötikkää. Mekin liukastelimme maastojuoksukengissämme polkua pitkin ylös vuoren juurelle. Tai jonnekin sinne päin. Nimittäin eihän siitä näkynyt kuin pikkasen juurta. Muu oli pilvien peitossa.

Hieman järkyttyneenä palelevin reisin palasimme takaisin autolle ja kohtasimme joitakin uhkarohkeita shortseissaan ja pienissä topeissaan. Paikalleen jähmettynyt vanhempi nainen pikkuruisissa kangasballerinoissaan jäi jotenkin mieleeni. Toivottavasti hän pääsi sieltä pois ilman helikopteria :D

Alamäessä paistaa aina aurinko

Ajettiin autolla n. 300 metriä vertikaalia alemmas, jätettiin auto parkkiin tien poskeen ja lähdettin muistelemaan lauantaisia kivikkopolkuja tunkkaamalla reittiä ylös. Olikin hyvä tehdä näin, koska enhän minä kisan aikana montaa kertaa katsettani kengän kärjistäni nostanut, nyt sai ihailla maisemia 

ihan rauhassa.

Kisareittiä, tässä tunkataan, mutta kisassa mentiin 

koko matka alas Tunteen alamäkeen!

Päivän liikunnat: 4,7 km, 2 h ja nousua 350 m.