Vierumäki Adventure 21.5.2016; Reetta ryskää

Aluksi on pakko todeta, että nämä seikkailu-urheilu tapahtumat ovat minulle Elämää Suurempia juttuja kuin mikään entisen elämäni maratoonit. Miksi näin, siihen on muutama selitys :D

45 vuotta elämästäni, tai niin kauan kuin muistan olen pelännyt vettä. Ei pelkästään uimista vaan vaikkapa esim. veneessä tai jopa laivassa oleminen on ollut haastavaa. Pelosta ja sen syystä on jotain hataria muistikuvia lapsuudesta ja nuoruudesta. Joten en olisi ikinä voinut uskoa, että lotraan nykyisin veden kanssa ihan luontevasti.

Pyöräily. Olen aina ihaillut - turvallisen välimatkan päästä - hienoissa pyöräilyvarusteissa maantietä virtaviivaisesti kiitäviä pyöräilijöitä. Olen äärettömän huono pyöräilemään(kin), jostain syystä ei vaan suju se pyörittäminen. Vaikka olen aina pitänyt jalkojani melko vahvana osa-alueenani, niin sellainen kovaa tai vauhdikkaasti fillaroiminen ei vaan toimi kohdallani. En oikein löydä siihen mitään erityistä syytäkään, se ei ensinnäkään tunnu yhtään kivalta, sillä tavalla kuten "kovaa" tai täysillä juokseminen. Lisäksi pelkään yli kaiken kaatumista ja vaativalla alustalla kuten näissä kisoissa on aina, haaksirikot ovat enemmän sääntö kuin poikkeus - riippuen tietysti reitinvalinnoista, mutta kyllä aina pyöräilyosuudella joutuu käyttämään ihan polkujakin. Jo hiekkatiellä kovalla vauhdilla alamäkeen meneminen on tosi jännittävää minulle ja väkisin tulee painettua jarruja. Suurin haaste on kuitenkin ylämäet. Ei jaksa. Huono kunto.


                                                                           Kisavideo!

Ylipäätään nämä seikkailukisathan eivät olisi minulle mahdollisia ilman hyvää kaveria - jo sen takia että suunnistustaitoni polkee edelleen paikoillaan, olenhan ollut jo kuusi vuotta suunnistuskoulussa, mutta joka vuosi jäänyt luokalle :D.  Siksi olen siitä, että saan näitä kokea ja kisailla - isännälle niin äärettömän kiitollinen.

Maratoneja ja juoksuja nyt voi aina tehdä yksinkin ja missä vaan, mutta näitä ei!

Taustaa

Vaikka isännällä on ollut kiivas tahti kilpailujen suhteen koko kevään, tämä taisi olla viiden viikon sisällä jo seitsemäs kisa hänelle niin sain sen houkuteltua välillä palauttelemaan Orange Team Hayabusan väreissä maksamalla osanottomaksun VIerumäki Adventureen. Kallista lystiähän se on, mutta joka sentin arvoista. En rakasta mitään muuta niin paljon kuin sitä, että saan laittaa kaikki jäljellä olevat fyysiset ja psyykkiset voimavarani peliin, kello käy ja saa kisata toisia vastaan. Vaikka kysymyksessä on kuntosarja niin kyllä siinä kisan tiimellyksessä aina on ainakin kärkijoukkueilla kisaaminen toisia vastaan suuressa roolissa. Niin nytkin. Niinpä minullakin meni koko reissu laikka suorastaan mustanpunaisena.

Kisaan oli melko vähän ilmoittautumisia ja hetken ajattelin, että jos mentäis kuitenkin sekakilpasarjaan, siinä kun oli vain kaksi joukkuetta mukana. Kaikista eniten osanottajia oli tietysti kuntosarjassa, 19, joten olishan se siinä paljon kivempi päästä esim. kolmen sakkiin kuin kilpasarjassa. Vaikka Maisalan Jola aina muistaa meitä muistuttaakin - näin tapahtui jälleen - "te olette väärässä sarjassa" - lupasin tintata kuonoon seuraavan kerran jos vielä sanoo niin :) Minä siihen, että no kun täällä ei ole sarjaa vanahoolle rupsahtaneille akoolle. On aivan eri asia kisata 25 vuotiaana kuin 55 vuotiaana. Siitä ei pääse mihinkään, vaikka kuinka muuta väittäis.

Prologi

Pihasuunnistus. Kartta isännälle käteen, lähtölaukaus - kartta auki ja matkaan. Isäntä tietysti hyvänä suunnistajana pääsi heti jyvälle, 9 rastia ja joka rastilla kirjain. Niistä muodostunut sana piti tuoda vaihtoon. Minä en jaksanut tietenkään kunnolla juosta, joten aika heikkoja oltiin. Tai ainakin itsestäni siltä näytti, mutta jälkikäteen katsottuna ei se niin mennytkään. Kilpasarjalaiset siinä edellä hieman hämäsivät.

MTB

Yllätykseksemme huomasimme väliajoista ja gps seurannasta jälkikäteen, että lähdettiin kuntosarjalaisista kolmantena matkaan, heti kakkosen perään. Se saattoi kyllä johtua siitä, että n. 200 metrin päässä kisakeskuksesta oli QUEST jonka sai suorittaa missä vaiheessa tahansa, kuitenkin ennen maalileimausta. Ainakin kisan voittanut joukkue meni suoraan prologista sinne. Jonotusaikaa ei kuitenkaan hyvitetty, eli me päätettiin tehdä se MTB osuuden jälkeen, jolloin se osui jopa reitille sopivasti.

Pyöräilyosuuden aluksi pysyin minäkin ihan hyvin edellä menevän miesjoukkueen mukana, jopa metsäautotielläkin aluksi, mutta mäkinen reitti alkoi nopeasti painamaan ja  jäin kuin nalli kalliolle. Yritystä kyllä oli. Maastopyöräilyä oli yhteensä vajaa 20 km ja perässä tulleet neljä viisi joukkuetta otti meidät kiinni ja ohittivatkin. Tosin parilla rastilla saatiin muutama joukkue uudelleen liki kiinni, kiitos isännän aivan valtavan hyvän suunnistuksen - jälleen kerran. Vauhti kun ei ollut kova niin ei virheitäkään tullut yhtään.

Pyöräilyn viimeinen eli rasti 7 olikin vinkee, se oli pienessä saaressa. Kilpailun järjestäjistä Tatu, jos nyt nimen muistan oikein oli rastilla kuvaamassa ja kysyinkin heti, että kuinka kaukana rannasta rasti on, rastia leimatessa kun molempien pitää olla enintään viiden metrin päässä rastista, joten ajattelin ettei minun tarvitse uida. Vastaus oli 12 metriä, joten heitin pelastusliivin päälleni ja suorastaan hyppäsin veteen :) Vaikka hän sanoi kyllä, että kun ei palkintoja kuntosarjassa jaeta niin voi jos moraali antaa myöten toinen olla uimatta. Isäntä oli kumminkin nopeempi ja sainkin ennen vastarantaa palata jo takaisin. Aivan mahtavan virkistävä uinti! Siinä vaiheessa olikin jo vähän tullut sopivasti kuuma :)

      

  Mikäs merenneito se sieltä lammesta nousee !

Pyöräilyn lopuksi tehtiin questi, joka oli aivan mahtava vaijeriliuku seikkailupuistossa. Oikein kiva! Enemmänkin olis voinut siellä vaijerin varassa kiikkua.

Kuva: Emmi Väisänen (Kiitos!)

Melonta

Reittikirjassa oli ohje - ota melat ja liivit, eli ne piti ottaa vaihdosta ja suunnistaa sitten kanoottien luo. Isännän hoksottimet oli jo suunnitteluvaiheessa pelittäneet ja sanoi, että melat ja liivit pitää ottaa vaihdosta, mutta minä väitin, että ei se voi olla mahdollista. No - annoin sitten periksi asian suhteen kun kapteenien puhuttelussakin se tuotiin selvästi esiin. Olin ajanut niin kovaa kuin vaan pääsin fillarilla ja jalkani olivat aivan hapoilla. Juoksemiseni on kuten tunnettua kamalaa katseltavaa, mutta en uskalla edes arvailla miltä se näytti niillä tukeilla. Olin joutunut tunkkaamaan jokaisen pienehkönkin ylämäen. Ja niitä riitti! Kaikkihan tietävät, että juoksen tällä omintakeisella varmalla tyylilläni - perse ämpärissä, mutta että pyöräilenkin samalla tyylillä oli vähän itsellekin yllätys! Nousua tulikin liki 500 m koko reissulla.

Melonta on aina meille hyvä. Nyt oli alla inkkarikanootit ja se oli vielä parempi. Meillä on oma kanootti mökillä ja sitä on tullut uitettua ihan kiitettävästi vuosien varrella. Siinä sitä revenneellä hauisjänteellä vetelin kuin viimeistä päivää. Heti alkuunsa rantauduttiin ja meitä edellä oleva joukkue jostain syystä rantautui paljon kauempaa. Piti kantaa kanootti harjanteen yli ja jatkaa matkaa toisella puolella. No, siinä hommassa ei minusta ollut mitään apua. En pysty sellaista raskasta kanoottia kantamaan pätkääkään tällä kädellä.

Rastilta rastille hivutettiin edellä menevän joukkueen etumatkaa kiinni kanootin mitan jos toisenkin, kunnes viimeisellä rastilla ennen rantaa menimme sitten lopullisesti ohi. Maalissakin lopulta oltiin ennen heitä vaikka juoksuvauhdissani ei ollut kehumista.Tämän joukkueen päänahasta olen kyllä ylpeä, olivathan he meitä runsaasti nuorempia ja urheilullisen vetreitä

Melat ja liivit taas juostiin vaihtoon.

Juoksu/Suunnistus

Tarkkaakin tarkempaa työtä isännältä. Minä vikisin perässä. Ihan hirveät jalat mulla oli, hapot jylläs fillaroinnin ja kanootissa istumisen jälkeen niin, että luulin etten mitenkään pääse maaliin asti. Alkumatkasta yritin raskaan hengityksen lomassa kysyä vienosti navigaattorilta, että kuinka pitkä matka tätä on. 7 km sanoi ja ajattelin kauhuissani, että se on mitattu linnuntietä ja tarkoittaa varmasti ainakin kymmentä kilometriä - ei onnistu minulta millään. Alun kova asfaltti alusta oli helpotus ja hiekkatielläkin vielä pysyi juoksu jotenkuten kasassa. Pehmeämmillä alustoilla ja polulla olen umpisurkea!.

Heti kakkosella tuli pikkasen riitaa kun esitin ärsyttävän kysymyksen, johon en saanut mieleistäni vastausta. Jankutin sitä sitten parin kilsan verran. Tämmöinen hetki meille aina tulee näissä kisoissa kuten myös rogassakin, oma vika tietysti kun en itse ottanut tälläkään kertaa karttaa ollenkaan. Siitähän katsomalla olisin vastauksen kysymykseeni saanut eikä olis tarvinnut kiukutella. Anteeksi!

Maaliin jaksoin kuin jaksoinkin. Vaikka koville se totisesti otti. Olimme sijalla 6. voittajakaksikko oli isä - tytär mutta me olimme toiseksi paras sekapari. Tietenkin suurin osa kisan kulusta oli taas kuten aina ennenkin täysin isännän ansiota, siitähän ei pääse mihinkään eikä ole tarkoituskaan. Tykkään kulkea mukana. Siinä on itselle ihan tarpeeksi haastetta.

Matkaa tuli 33 km ja aikaa käytimme 3 h 20 min. Voittajille hävisimme n. 30 minuuttia.

Hienot puitteet kisalla, ensi vuonna kuulemma samassa paikassa ja samaan aikaan. Pulkkisen perheen taattua toimintalaatua. Lopuksi ruokaa ja hieman fiilistelyjä ja hulvatonta nauramista veljeksille ja heidän kertomukselleen kisan kulusta, olivat ensimmäisessä kisassaan mukana ja meno oli ollut sen mukaista.

Olen kumminkin oikeinkin tyytyväinen kisan kulkuun, minusta ihan hyvin - revenneellä perseellä ja revenneellä hauisjänteellä. Vaikka perässä vain sain kulkeakin. Isännälle 10+ suunnistuksesta ja kovista hermoista. Järjestäjille kiitos, tullaan varmasti ensi vuonnakin mikäli aikatauluun vaan sopii.

Kisan kulkua voi seurata tästä LINKISTÄ.

Se meinas unohtua kertoa, että sen verran KIIRUSTA piti koko ajan, ettei meinannu taas ehtiä edes eväitä syödä. Napsin repun sivutaskusta matkan aikana kokonaista 4 pihlajanmarjakarkkia suuhun ja yhden geelin häthätää.