Olemme käyneet pari vuotta aikaisemmin ihan ensimmäisen kerran Teneriffalla. Kauhunsekaisin tuntein odotin karua hiekka- ja kivierämaata, jonka lomassa kiemurtelee auringossa höyryävä musta asfalttitie paikasta toiseen. Yllätys oli suuri kun vietimme kymmenen päivää vihreässä, kosteassa ja viileässä paratiisissa kukkien ja vuorien ympäröimänä hiljaisten pikkukylien kainalossa. Toki rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että olin lukenut hyvin opaskirjani retkeilyreiteistä ja surffaillut kiitettävästi netissäkin. Mutta silti yllätyin!
Seuraavaksi kävimme juoksukisan merkeissä Gran Canarialla, mutta se ei tuottanut niin positiivisia elämyksiä kuin naapurisaarensa, joten ajatus oli mennä käymään vielä joskus uudestaankin nimenomaanTeneriffalla. Vielä kun työnantajani muisti minua 10 vuotislahjana kolmella palkallisella vapaapäivällä niin huolimatta siitä, että tämä reissu olisi jo vuoden kuudes ulkomaille suuntautuva niin katselin sillä silmällä matkoja joulunaikaan. Kyselin vinkkejä polkujuoksusivustolla ja vanha tuttavamme Kaitsu hihkaisi menevänsä La Gomeralle joulunalusviikoksi, joten oitis tartuimme tarjoukseen ja pian matka olikin jo varattu.
Mutta mikä ihmeen La Gomera?
Leppoisa, luonnonkaunis, rauhallinen, vaeltajan paratiisi, syrjäinen, toiseksi pienin Kanarian saarista. Vain tunnin lauttamatkan päässä Teneriffalta. Turistit ovat saaren löytäneet, mutta silti se on pysynyt melko koskemattomana.... näillä sanoilla Rantapallo -sivusto esitteli saarta. Kuulosti paremmalta kuin hyvältä, juuri sopivalta kahdelle luonnossa liikkuvalle hiljaisuutta ja rauhaa rakastavalle ihmiselle. Sinne siis!
Päivä 1, sunnuntai
Lento Teneriffalle oli perillä jo ennen klo 11 aamulla, joten illan klo 17:45 lauttakuljetukseen oli sopivasti aikaa käydä yksi nyppylä valloittamassa. Olimme ottaneet Kaitsun ja Tarjan kyytiin ennakkosuunnitelmista poiketen jo lentokentältä, vaikka heidän piti mennä Los Chrisianosin lauttarantaan bussikuljetuksella. Se kuitenkin olisi lähtenyt vasta muutaman tunnin kuluttua, joten lastattiin vuokra-automme täyteen ja ajoimme ensin varmistamaan meidän oman lauttamme lähtöajan ja sen jälkeen etukäteen tarkistamamme paikan mistä päästään kukkulalle maisemia ihailemaan. Tässä kohtaa pitää kehua jälleen kerran Kanarian saarilla toimivat paikallisen autonvuokrausfirman toimintaa, olemme ennenkin käyttäneet tämän firman palveluja. Tälläkin kertaa oli vierekkäisillä firmoilla pitkät jonot, mutta me saatiin auto suorastaan ennätysajassa ja olimme tuota pikaa jo tienpäällä. Kiitos Cicar!
Aikaa oli runsaasti käytettävissä tuohon n. 500 vertikaalia keräävään nousuun ja ei siinä päässyt edes hiki tulemaan, vaikka melko lämmintä olikin. Vaatteita vaan vaihdettiin kadun varressa ujostelematta. Ehdimme käydä jopa pitsalla rantaravintolassa ja sen jälkeen Tarja ja Kai lähtivät jo odottelemaan omaa lauttaansa. Alkuperäisestä aikataulusta se oli aikaistunut kun taas me olimme varanneet autolle paikan vasta seuraavalta lautalta.
Me ehdimme isännän kanssa käväistä jopa rannalla ennen oman lautan lähtöä!
Aurinko laski sopivasti kun lauttamme lähti :D Perillä La Gomeralla San Sebastianin satamasta pimeässä älyttömän mutkaisia teitä ajaminen perille majapaikkaamme Valle Gran Rey:n kesti puolitoista tuntia ja oli erittäin mutkaisilla vuoristoteillä elämys jo sekin! Olimme iltamyöhään perillä ja ehdimme vain pikaisesti tutustua seinänaapureihimme, jotka olivat jostain kumman syystä suomalaisipariskunta Leppävirralta. Selailimme karttaa ja tutkiskelimme säätiedotteita ja päätimme aamukahdeksalta lähteä liikkeelle kohti vuoristoa ja saaren korkeinta kohtaa.
Päivän patikoinnit 8,1 km ja reilut kaksi tuntia liikkeessä ja nousuakin hulppeat 428 m!
Päivän patikoinnit 8,1 km ja reilut kaksi tuntia liikkeessä ja nousuakin hulppeat 428 m!
Päivä 2, maanantai - Alto de Garajoney
Tarjalla ja Kaitsulla oli käytössä parikin opaskirjaa, toinen kuitenkin espanjankielinen ja toinen englanniksi. Lisäksi tietysti kuten suunnistajat yleensäkin oli Kai ollut aktiivinen ja tilannut paikallisen trekkauskartankin. Näistä muodostettiin jonkinlainen toisen päivän reittikyhäelmä hieman mukaellen.
Näkymä alas Valle Gran Rey:hin, - Suureen Kuninkaan laaksoon, jossa siis majapaikkamme oli.
Ajoimme siis ylempänä noin 1000 metrissä, saaren katolla sijaitsevaan luonnonpuistoon Parque Garajonay:lle, joka on UNESCON maailmanperintökohde. Tässä osassa saartahan on samanlaista Laurisilvan metsää kuin mm. Madeiralla ja myös Teneriffan pohjois-osassa missä olemmekin jo isännän kanssa retkeilleet. Tovin toki ihmettelimme pystyyn kuolleita puita, mutta pian selvisi, että suuri alue puistosta on palanut suuressa metsäpalossa vuonna 2012.
Pienen matkaa tarvi vain kävellä auton parkkipaikalta kun jo saavuimme koko saaren korkeimmalle kohdalle. Seisoimme täydellisessä usvapilvessä, kylmässä ja kosteassa mikroilmastossa ja tuuli ujelsi vaan korvissa pilvien vyöryessä yli varsin vauhdikkaasti!
Jatkoimme matkaa hieman risteilevillä poluilla eri reittejä mukaellen ja törmäsimme metsänraivaajiin ja taimenistuttajiin. Hieman moottorisahan ääni häiritsi muutoin niin rauhallisilla poluilla menoa. EU on antanut 1,5 miljoonaa rahaa luonnonpuiston uudistamiseen metsäpalon jälkeen.
Hieno päivä! Rakastan näitä satumetsiä!
Päivän retkemme pituus oli 13,2 km ja liikkeellä oloaika oli noin 3 h. Nousua kertyi vain 474 m. Polut olivat leveitä ja osittain myös kivettyjä ja porrastettuja. Olihan tämä alue saaren suosituinta patikointimaastoa.
Luonnonpuiston polut olivat hyvin opastettuja...
Koska aikaa oli vielä runsaasti käytettävissä ennen pimeän laskeutumista niin päätettiin paluumatkalla käydä ihailemassa hienoa kivisiltaa, mistä ennenvanhaa oli tiekin vielä kulkenut.
Ensin kuitenkin söimme Las Hoyas nimisessä pikku kylässä kun kohdalle sattui ravintola, joka oli poikkeuksellisesti auki vaikka oli siesta aika. Kun autojakin oli parkkeerattu parkkipaikalle muutama niin uskaltauduimme sisään. Sanaakaan englantia ei kukaan henkilökunnasta puhunut, mutta asiakkaita oli melkein pöydät täynnä. Ilmeisesti kaikki saksalaisia turisteja, patikoijia. Koska yhteistä kieltä ei ollut näytimme vain elekielellä, että haluamme syödä. Minkäänlaista menua ei eteen tuotu, joten jäimme odottamaan jännittyneinä mitä saadaan. Tarja jännitti vielä enemmän kun ei voinut viljatuotteita syödä...
Pöytään tuotiin neljä syvää lautasta ja kori patonginpaloja. Hetken kuluttua myös kulhollinen jotain keitontapaista, vihreää muussia ja salaattia ja tarjoilija - tai paikan omistaja/pitäjä - kävi ilmi, että tämä oli tyypillinen perheravintola kun itse vanharouva kävi meidänkin pöydässä puhumassa espanjaa pitkät litaniat ja paheksumassa meidän juomavalintaamme eli kokista ja vettä :D Ruokaa ladottiin sikinsokin lautaselle, kuten meille malliksi näytettiin. Hyvää oli, vaikka ei yhtään tiedetty mitä kaikkia ainesosia siinä oli, tuttuja oli kuitenkin peruna, porkkana ja muutama muukin vihannes.
Arure
eli paikka oli mirador, näköalapaikka. Saimme auton tiukkaan parkkiin sullottua ja kävelimme parin minuutin matkan ylemmäs kohti harjannetta ja harjanteen takana odottikin upeat näköalat.
Lähdimme polkua pitkin eteenpäin, mutta pian Kai ja Tarja halusivat kuitenkin kääntyä takaisinpäin, sen verran ilmavassa paikassa polku kulki ja olisi jatkunut samanlaisissa maisemissa, joten tekivät päätöksen palata takaisin. Isäntä sen sijaan halusi koukata alas jyrkkää polkua juoksulenkin merkeissä ja nousta sitten toista harjannetta pitkin takaisin. Me lähdimme häntä sitten vastaan.
Tuuli oli joissakin paikoissa melkoinen ja ihan hirvitti mistä se isäntä vihdoin ilmestyy. Minä köpöttelin sitten alemmas polkua häntä vastaan, mutta kovin kauas en uskaltanut mennä! Keli oli lämmin, joten mikäs siinä oli odotellessa...
...illan auringonlasku hotellimme lähellä olevalta rannalta, taivaanrannassa
näkyy naapurisaari, Kanarian saarista pienin El Hierro
Päivä 3, tiistai - La Fortaleza 1243 m - huiputus!
Tiistai ilta venyi hieman, vaikka väsy painoi silmäluomia niin punaviinitankkaus piti ne tukevasti auki kun meillä kävi niin hyvä tuuri, että saimme vierekkäiset huoneistot, joten oli helppo käydä naapurin terassilla istuskelemassa ja tarinoimassa. Ja juttuahan meillä riitti :D
Hotellimme oli melko iso huoneistoryhmittymä neliönmuodossa ja keskellä oli uima-allas alue, joka tuotti meille heti maanantai iltana pettymyksen kun olin jo iloissani paluumatkalla vuorilta rannan tuntumaan tuumiskellut miten mukavalta tuntuu pulahtaa melko kylmään altaaseen pitkän päivän jälkeen. Pettymys olikin suuri kun huomasimme altaan reunalla kyltit, että allas on "auki" vain klo 10-17 välisen ajan! Eihän meidän porukka ole koskaan hotellilla tuohon aikaan....
Mutta olimme siis edellisillan pitkien "neuvottelujen" aikana saaneet kuitekin jonkinlaisen suunnitelmana aikaiseksi seuraavaksi päiväksi eli tiistaiksi. Menisimme valloittamaan paikallisen "pöytävuoren" nimeltä La Fortaleza. Korkeutta sillä oli kartan mukaan 1243 m.
Merenpinnan tasolta emme kuitenkaan lähteneet vaan jälleen ajoimme auton ylemmäksi vuorille. Löysimme kylästä nimeltä Chipude hyvän parkkipaikan ja lähdimme nousemaan aluksi kivettyä reittiä ylöspäin tuossa melko karussa ja kuivahkossa maisemassa. Matka ei olisi pitkä, mutta polun loppuosa eli nousu vuorelle näytti vaelluskartassa mustalta...
Taas oli polku hiljainen, liikkeellä ei siinä kohtaa ollut muita, paitsi alhaalla lähtöpaikalla kun puhuimme suomea kääntyi kahden rinkkojen kanssa trekkaajien päät ja kysyivät oletteko suomalaisia. Saaren läpihän pääsee yhtenäistä vaellusreittiä pitkin ja ilmeisesti saanee sitten yöpyäkin missä haluaa, kun heilläkin täydet retkeilyvarusteet oli.
Kun reilun puolentunnin kuluttua saavuimme vuoren juurelle niin hetken huilaamisen jälkeen lähdimme jyrkkään nousuun. Pian polku muuttui kasaksi kiviä, sinne tänne oli hieman vahvistettu muurauslaastilla etteivät kaikki mihin astut lähtisi liikkeelle jalan alta. Pian kuulin ylempää, että Kaitsulla korkeanpaikankammoisena loppui usko ja hän sanoi jäävänsä siihen. Mutta me jatkoimme matkaa, vaikka hieman kyllä pelotti mitä olisi edessä. Nousuhan oli liki pystysuora kun kaukaa katsoi eikä mitenkään voinut käsittää miten sinne voi mennä polku. Vuoren päällähän olisi sitten täysin tasaista.
Joissakin kohtaa tuntui, että sauvat olivat vain tiellä ja välillä edellä tiedustelijan roolissa ollut isäntä otti meidän molempien, Tarjan ja minun sauvat kätösiinsä, niin että me pystyttiin täysin voimin ja rinnoin halaamaan kiviä kunnolla astuessamme kiveltä toiselle. Minkäänlaisia turvaköysiä tai vaijereita ei ollut. Alpeilla nämä kohdat olisivat olleet taatusti vaijerein varustettu.
Matkan edetessä päähän etsiytyi ajatus, että miten ihmeessä täältä tullaan alas....
Tässä kuvassa vasta nousuhuuman lähtötunnelmissa takana näkyvälle vuorelle :D
mutta ylös päästiin....
ja tässä tullaan jo alas...
Mutta ylös vaan päästiin ja siellä oli äärettömän upeat näköalat joka suuntaan. Ihan käsittämättömän hieno paikka ja polku sinne. Kysyin isännältä, että millainen tuo harjanne"polku" oli verrattuna esim. Hamperokkeniin (Hamperokken Sky Race Norjassa) niin kuulemma aikalailla samanlainen, Hamperokken on vaan pidempi ja siinä ei ole tuossa siellä täällä olleita kivistä tehtyjä apuportaita.
Alastulo meni minulla tyylillä, perse kivelle siitä alas hivuttautumalla :D :D :D
Alas päästyämme Kaitsu soitti meille huilullaan konsertin, jota oli ehtinyt meitä odottaessaan hioa.
Ylös mennessä huomioni kiinnittyi perässämme tulleeseen pariskuntaan, jotka ohittivat meidät ketterästi kävellen - vaikka jalassa oli vain pehmeät canvas tossut ja miehellä taisi olla sandaalit eivätkä olleet mitään nuoria enää. Päivittelin naiselle hänen kenkiään, johon nainen vain iloisesti tokaisi "no problem, no problem". Eivät tainneet olla tasamaalta kotoisin niinkuin me suomalaiset!
Iltapäiväksi keksittiin vielä toinenkin retki. Mutta ennen sitä huiputuksen kunniaksi nautimme alempana kylässä cappuccinot!
Aika liikkeellä 1 h 30 min ja 6 km tuli matkaa. Nousumetrejä 320.
Aika liikkeellä 1 h 30 min ja 6 km tuli matkaa. Nousumetrejä 320.
Infotaulusta selviää mikä tarkoitus vuorella on ollut saaren asukkaille...
...tässä kuva vuoresta vähän kauempaa
Gran ruta circular Garajonay, reitti nro 18
Huiputuskahvien jälkeen tutkiskeltiin taas karttaa ja punnittiin eri polkuvaihtoehtoja. Lopulta päätettiin ajaa samalle parkkipaikelle kuin edellisenä pävänä ja lähteä kiertämään sieltä n 4 tunnin trekki tien päinvastaiselle puolelle missä edellisenä päivänä olimme. Reitin numero oli 18.
Löysimme kuitenkin hieman eri parkkipaikan ja lähdimmekin siitä. Olimme taas korkealla ja kylmässä osassa saarta, Tämä oli sitä niin suuresti rakastamaani Laurisilva metsää. Se on siis substrooppista metsää, Jota tavataan nykyisin pirstaleina Madeiralla, Azoreilla ja paikoin Kanariansaarilla, etenkin La Gomeralla. Tertiäärikaudella laurisilva peitti liki koko välimeren seudun. Metsän puusto on ikivihreää, nahkealehtistä kasvillisuutta, laakeripuu sukulaisineen on sille tyypillinen laji. (Lähde: Wikipedia).
Aluksi emme olleet tällä kertaa sumussa tai usvapilvessä vaan aurinko puikkelehti välillä näkyviin polulla, joka muistutti paikoin viidakkoa. Joka paikka oli märkää, tälläisessa metsässähän on liki aina kosteaa. Oli äärettömän kaunista.
Polku oli vaihtelevaa, huomaamatonta nousua ja huomaavaista laskua :D Välillä mentiin kivettyä tietä, jolla joku uskalikko ajoi ihan autollakin ja olisi siellä laakson pohjalla ollut ihan kyläkin, mutta jätimme sen välistä ja oikaisimme hieman. Taukopaikalla tapasimme myös pikkulintuja, jotka tulivat syömään kädestä. Ja mieleen jäi myös pissivä puu, eli juomapaikka missä puun kyljestä tuli vettä oksan kärjestä. Paluumatkalla autolle koukkasimme vielä saaren korkeimmalle paikalle, koska juuri siitä katsottuna näytti siltä, ettei siellä ollut usvapilviä. Mutta kun päästiin sinne, juuri sillä hetkellä päälle vyöryi vauhdikkaasti usvaa ja koko tienoo täyttyi tasaisella harmaudella. Kaikki tapahtui ihan muutamassa minuutissa. No, saimmepa ainakin pikkasen lisänousua reissulle!
Melkein meinasi tulla nälkä ennenkuin päästiin takaisin autolle. Retki oli pitkä ja meno hidasta kun nähtävää oli niin paljon. Niinkuin aina lomallamme. Ilta oli jo pitkällä ennenkuin viimein päästiin takaisin alas Valle Gran Rey:hin.
14,8 km 3 h 40 min ja nousua 791 m.
Päivä 4, keskiviikko - Barranco de Arure
Retken nimi on kopioitu suoraan espanjankielisestä retkeilyoppaasta.
Edellisenä iltana maistettiin taas yhtä paikallista viiniä ja siinä seuraavaa päivää suunnitellessa ja maailmaa parantaessa vierähti muutama tunti. Ajoissa kuitenkin nukkumaan, että pääsimme virkeänä päivän retkelle. Olimme hieman suunnitelleet, että tämä päivä olisi lepopäivä, mutta jonkinlainen yleinen mielipide oli, ettei tänne olla tultu altaalla tai rannalla makoilemaan, joten päätimme sitten käväistä aamusta heti tästä majapaikasta ihan lähellä sijaitsevalla vesiputouksella. Matkaa polun alkulähteille olisi tullut vain parisen kilometriä, mutta ei viitsitty kapean vuoritien vartta tallustella ja kun vielä iltapäiväkin oli avoin tekemisen suhteen niin mentiin autolla.
Aluksi tehtiin pieni sakkolenkki - isännän ViewRanger polkusovelluksen mukaan - kylän maanviljelijöiden tiluksia ja kukkaistutuksia ihaillen vain huomataksemme, että autolta olisi päässyt ihan suoraankin varsinaiselle polulle :D
Aluksi hieman ilmavampaa polkua, joka sitten vaihtui kanjonin viidakkoon. Siellä kasvoi neljän viiden metrin korkuisia bambuja ja siellä täällä lorisi hyvin vähävetinen puro, jonka poikki polku puikkelehti. Pari kohtaa oli todella teknisiä, pohja oli laavakiveä, jonka vesi oli työstänyt liukkaan sileäksi ja apuna oli viritetty pariin kohtaan köysi. Tämmöinen vanha köntys ei aina oikein meinannut löytää jalalle sijaa ja kädelle otetta, mutta perille päästiin.
Olimme varautuneet johonkin pieneen lirisevään vesilätäkköön, mutta yllätyksemme paikka oli oikein kaunis ja vesikin tuli tosi korkealta. Aamun kova auringonpaiste vähän rajoitti kuvien ottamista. Paluumatkalla olikin jo liki helle.
Autolle palasimme osin hieman eri reittiä El Guron kylään. Vaikka meidän silmissä se oli koko ajan sama kylä.
Loppupäiväksi ajoimme saaren toiseen laitaan...
4,4 km ja 1 h ja nousuakin kertyi, vaikka olimme koko ajan syvällä vuorenseinämien uumenissa - 175 m.
Vertedero
Putouksella käynnin jälkeen päätimme ajaa ylemmäs. Tarkoitus oli ajaa katsomaan saaren lentokenttää ja jatkaa rantajyrkänteille johtavaa polkua pitkin ja katsoa josko uskallettaisiin laskeutua alas. Kentälle liikennöivät vain pienet koneet ja vain Teneriffan pohjoiselta kentältä. Kenttä sijaitsee Playa de Santiagossa ihan rannan tuntumassa. Jälleen kerran ajoimme siis iki-ihanan sumumetsän halki, jonne noustaan siis ihan täältä Valle Gran Rey:stä merenrannasta aina yli tuhanteen metriin asti saaren tasaiselle katolle.
Olimme päättäneet pitää tämän päivän hieman kevyempänä ja olimme ajatelleet vain pientä kierrosta ja käydä tosiaan katsastamassa, josko uskaltautuisimme laskeutua jyrkkää polkua ihan rannalle asti. Autollekin löytyikin kiva parkkipaikka. Nyt oli taas tarjolla aivan erilaista maisemaa, kuivaa ja hiekkaista. Kasvillisuus ja myös asutus oli harvassa.
Kävelimme ilmeisesti jo aikoja sitten käytöstä poistettujen viljelysaluiden läpi menevää huonokuntoista hiekkatietä. Vain yksi talo oli polun varrella ja se olikin iso rehevine puutarhoineen. Jatkoimme matkaa alemmas, mutta jo kilometrin jälkeen alkoi huonokuntoisen hiekkatien reunamilla näkyä sinne tänne heiteltyjä vanhoja ruosteisia kodinkoneiden osia ja muuta roskaa. Katseltuamme eteenpäin tietä näkyi jotain kimmeltävää meren suunnassa ja pian huomattiin, että tulimme vanhalle kaatopaikalle, joka oli kuorrutettu rikotuilla lasiesineillä ja tallustelimme lopulta lasinsirpalematon päällä katsomaan mihin siitä pitäisi jatkaa. Reitti oli ihan merkitty karttaan ja löytyi myös ViewRangerista. Emme löytäneet jatkoreittiä ja maisemakin näytti niin synkältä, että tyydyimme vain ihailemaan alhaalla kimmeltävää merta ja upeaa pikkuruista lentokenttää, joka oli rakennettu jyrkänteen päälle. Ja palasimme takaisin autolle.
Ajoimme vielä alas rantakylään ja kävimme syömässä ja sen jälkeen haettiin uimapuvut autolta ja uskaltauduimme mereen uimaan. Yllätykseksemme vesi oli todella lämmintä. Uimareita oli vain yksi muu ja pian Reetta ymmärsi miksi. En ollut koskaan aikaisemmin uinut meressä ja pian sekin tuli selväksi miksi. Atlantin aallot löi aika korkeina ja vaikka pysyttelin lähellä rantaa niin pian jäi Reetta aallon vangiksi ja maininki löi yli, sain korviini ja suuhuni suolaista merivettä. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt lähtee silmälasit, kunnes muistin, että päässä oli aurinkolasit :D Aalto ei onneksi vienyt minua mukanaan vaan nousin kuin korkki pintaan ja ryntäsin kohti rantaa. Vain vedessä kelluva tonttulakki muistutti mihin olin joutunut. Se siitä kokemuksesta, meri ei ole Reetan paikka!
Nimesin tämän retken espanjankielisellä sanalla - kaatopaikka :D
Hotellimme pihalta
Ennen illan hämärtymistä isäntä, Kaitsu ja Tarja lähtivät vielä katsastamaan majapaikkamme rantatörmäiltä ylöspäin lähtevän polun alun, tarkoituksena hölkkäillä sinne ja takas, mutta polku osoittautui todella vaativaksi ja palasivat pienen tutustumisretken jälkeen takaisin... eli jos suunnittelee lähtevänsä joka päivä alhaalta kylästä käsin ylös niin saa kyllä aikamoista nelivetoa mennä!
Hotellimme pihalta
...ja viereiseltä pieneltä uimarannalta
Päivä 5; torstai - Vallehermososta Gumbre de Chijereen
Nyt levättyämme yhden päivän.... ? ....oltiin päätetty - taas illalla viinipullon ääressä, missä tunnetusti syntyy vain hyviä päätöksiä - lähteä hieman pidemmälle retkelle. Reitti löytyikin suoraan espanjankielisestä oppaasta, La Gomera - Las mejores rutas por la costa y la montana, 53 excursiones eli 53 suurinta ja kauneinta reittiä - vapaasti suomennettuna. Reitti oli mukava ympyräreitti ja kesto n. 5 tuntia.
Jälleen ajettiin usvametsän halki lähtöpaikalle, metsä vaan ei ollut tällä kertaa usvassa ollenkaan. Päivästä tuli suorastaan kuuma... Lähtöpaikkana Vallehermoso. Kirkon parkkipaikalle sai mukavasti auton ja polkukin lähti siitä suoraan. Alkoi tunkkaus vanhaa joenuomaa tai solaa pitkin ylös. Taas oli kasvillisuuskin tyystin erilaista. Lisäksi täälläkin kuten joka paikassa oli todella hiljaista ja rauhallista. Ei ole varmasti paras turistikausi, mutta jonkinverran kylissä näki lähinnä saksalaisia turisteja ja Valle Gran Rey:ssä rannan tuntumassa hippejä, itseasiassa paikka oli varsinainen hippien kokoontumispaikka! Heitä tuli paikalle mm. samalla lautalla kuin me. Nukkuivat pienellä rannalla, mikä oli suoraan hotellimme edessä. Lähtöpäivänä kun lähdettiina ajamaan lautalle klo 4 jälkeen aamulla, läheisen hippibaarin terassilla edelleen kitarat soi ja laulu raikas. Osa heistä nukkui rannalla tiiviissä kokoonpanossa :D Lisäksi huomasimme viikon aikana, että kadun varrella oli ainakin yksi hippien oma vaatekauppakin.
Olimme nyt sillä puolella saarta, josta jo näkyi naapurisaarellekin eli lähinnä horisontissa oli Teiden silhuetti meriusvan harmaudessa. Polku oli paikoin todella leveää ja viimeisteltyä baanaa, enimmäkseen etenimme GR132:sta, joka kiertää koko saaren rantoja hipoen.
Ja pitihän sitä isännän kokeilla miten pääsee Teiden yli hyppäämällä
Taukopaikalla miradorilla nautimme eväät ja jälkiruokana oli Kaitsun huilukonsertto. Muutama hyvinvoivan näköinen kissakin pääsi nauttimaan konsertista.
Reitin varrella maisema ja mm. kasvillisuus ja maaperä muuttui useaan otteeseen. Oli aavaa keltaista hiekkaerämaata.
Pikkasen Kaitsua jännitti pitkä laskeutuminen alas serpentiinipolkua, mutta hyvin siitä selvittiin vaikka harjanne jota pitkin mentiin oli kyllä melkoisen ilmava. Takaisinkaan ei kun oikein voinut kääntyä!
Keli oli välillä suorastaan kuuma ja auringon paahde lähes pilvettömältä taivaalta ajoittain melkein tuskaista. Laskeuduttuamme rannan äärelle kävin katsomassa paikallisen rannan, joka oli tosi pieni ja olimme myös lukeneet, ettei siinä suositeltu uimista koska merivirrat oli aika muikeat. Istuin poseeraamaan rantakivelle tonttulakkeineni ja sanoin isännälle, että otappas kuva. Aikani siinä istuessa tulikin yhtäkkiä todella iso aalto ja meinasi huuhtoa minut veteen, kyllä Reetalle tuli kiirus ponkaista kiveltä pois. Kengät siinä kyllä kastui, mutta Reetta säästyi.
Kävimme myös syömässä kun takaisin autolle päin kävellessämme vastaan sattui ruokapaikka ja me olimme kyllä aika ryytyneitä ja nälkäisiä. Nousuakin kertyi yli 800.
15,1 km ja nelisen tuntia liikkeellä.
15,1 km ja nelisen tuntia liikkeellä.
Päivä 6; perjantai - Juego de Bolas
Aamulla heti kahdeksan jälkeen autoon ja ajo ylös vuorille (kas, kuinkas muutenkaan, eihän täältä edes pääse muualle kun tasaista paikkaa ei juuri ole koko saarella - paitsi lentokenttä) ja nyt lähtöpaikkana oli Centro de Visitantes, iso parkkipaikka ja turisti infokeskus tai sen tapainen rakennuskompleksi. Sää oli kirkas, auton mittarissa lähtiessä kuitenkin vain totutusti n. 8 astetta. Hyvin tarkeni lyhyissä trikoissa, t-paidassa ja irtohihoissa. Ohuen takin ja hihat sai riisua pian.
Tallustelimme lyhyen siirtymän punaista hiekkaerämaata pitkin Mirador de Abranteen. Siellä oli siis kahvila ja mirador tarkoittaa näköalaa. Kahvilassa sai seisoa lasilattialla, jossa jalkojen alla oli kymmenien jos ei sadankin metrin pudotus polulle ja useamman sadan metrin hieman edemmäs alla häämöttävään kylään meren rannalla.
Cappuccinojen, kokisten ja kakkujen jälkeen - onneksi kahvila oli auki, läheskään kaikki paikat täällä eivät ole, jatkettiin matkaa suunnitelman mukaisesti, vaikka tiesimme, että kaikki meistä eivät ehkä kykene laskeutumaan erittäin jyrkkää laskua alas Agulon kylään, mutta päätimme käydä tarkistamassa tilanteen ja ainakin tutustumassa luolaan (Lomo Gordo), jota opaskirjoissa mainostettiin.
Niinhän siinä sitten kävi, että huilunsoittajamme vaimoineen ja minä jäimme odottelemaan kun Niilos lähti etsimään luolaa. Polku nimittäin muuttui yhtäkkiä todella jyrkäksi ja kivikkoiseksi - näkymä oli suoraan alas kaupunkiin... Tiedustelija tuli kohta ylös ja kun luolakin löytyi niin ainoastaan minä uskaltauduin laskeutumaan sinne. Polku siis olisi jatkunut siitä vielä, mutta en kyllä olisi mnullakaan ollut rohkeutta enää edemmäksi mennä. Niin huiman näköinen se oli. Mustaksi oli kartassakin merkitty.
Aina ei polkua löytynyt sieltä mistä piti. Monet pienet maanviljelyspalstat pienine rakennuksineen
olivat ränsistyneet ja lakanneet hengittämästä ja näin myös polut umpeutuneet. Täältä padolta
jouduimme palaamaan takaisin kun matkaan lähetetty yhden hengen tiedustelupartio ei polkua piikkipuskien seasta löytänyt.
Seuraavat tunnit menikin sitten soveltaen, paluureittiä etsiskellen vähän harhaillen ja lopulta asfalttia pitkin autolle takaisin. Hieman tylsää, mutta aikaa saatiin siihen tuhlattua useampi tunti tai käytönnössä siis siirtymisineen tietysti taas koko päivä. Pitihän sieltä vielä majapaikkaankin ajella...
Iltapäivän päätteeksi ehdin vielä uimaankin. Virkistävän kylmää vettä altaassa oli. Ja voi kyllä sanoa, että ruoka maistuu hyvältä kun sen päivän ainoan aterian nauttii vasta klo 17. Joten söimmekin sitten vielä uudemman kerran parin tunnin kuluttua :D
15,3 km ja 3 h 30 min ja 520 vertikaalinousua.
Päivä 7; lauantai - La Laja
Astuimme autosta ulos hieman poikkeuksellisesti jo kello 9:08, lämpöasteita oli tasan 8, mutta lyhyet trikoot jalassa menin koko päivän, vasta iltapäivän lopuksi kun olin jäätyä pystyyn syömään mennessä laitoin pitkät housut jalkaan. Vuorilla oli koko päivän kylmä, mikä oli kummallista kun ei kuitenkaan tuullut juuri ollenkaan. Pilvistä oli, mutta kyllä aurinkokin paistoi.
La Laja on pieni kylä vuorten sylissä solassa, kuten niin monet muutkin kylät täällä. Heti alkuun oli n. 500 metriä vertikaalia alas, jyrkkä lasku, jonka Kaitsu jälkeenpäin sanoi menneensä silmät kiinni. Minä taas menin jalat vavisten, koska en luottanut ollenkaan kosteisiin kiviin jota oli polku täynnä. Välillä piti yrittää mennä polun reunaa, joka oli punaista liukasta savea.
Olin syönyt koko viikon melko huonosti, kun ei vaan meinannut keretä - enemmänkin tuli vain naposteltua iltaisin. Verensokerit laski ja olo oli hieman hutera kun päästiin alas. Onneksi löytyi jotain tankkaustavaraa repusta...
Heti laskun jälkeen lähdettiin nousuun, jota sitten kertyikin tuon 700 nousumetrin verran. Ylhäältä olikin upeat näkymät Teidenkin suuntaan. Vastaan tuli yksi saksalaisten joukko ja yksi yksinäinen vaeltaja ja ylempänä tien vierustalle päästyämme yksi vuorijuoksija lähti maastoon aika hyvällä vauhdilla.
Takaisin autolle päästyämme mentiin parkkipaikan viereiseen kahvilaan cappuccinolle ja kakunpalatkin maistuivat taivaalliselta.
Reitti vaihteli maisemiltaan ja kasvillisuudeltaan taas tälläkin retkellä useampaan otteeseen. EI voi kuin ihmetellä miten nopeasti kasvillisuus vaihtuu kun kiertää jonkun nyppylän puolelta toiselle.
Ruta 13 (reitti) 9,4 km 2 h 50 min.
Ruta 13 (reitti) 9,4 km 2 h 50 min.
Tarja etsi kartasta paluumatkalle vielä pienen lenkuran....
Las Hoyas
Paluumatkalla ajoimme tuttuun parkkiin Ravintola Casa Efigenia;n eteen ja lähdettiin pienelle metsäkävelyretkelle siitä. Tarjolla olisi ollut monenpituista lenkkiä, mutta minulla ainakin alkoi olla jo hieman puhti poissa ja kylmäkin oli. Vaikka oltiin tultu alemmas muutama sata metriä niin edelleen lämpötila oli vain noin 10 astetta.
Tallustelimme tovin kauniissa satumetsässä, tällä kertaa ei ollut usvasta tietoakaan, mutta puusto oli todella vanhaa ja maisema hieman aavemaista, vaikka olimme ihan Las Hoyas:n kylän liepeillä. Hiljaista oli tälläkin polulla, toki kolme pientä kahden kolmen hengen ryhmää tuli vastaan ja alkumatkasta oli hieman asutustakin ja näimme paikallisia maataloja ja runsaasti kotieläimiä.
Lopuksi syömään Efigenian ruokaa, tämähän oli sama paikka missä jo aikaisemmin olimme olleet, se missä ei kukaan ilmeisesti kolmesta eri sukupolvesta osannut sanaakaan englantia. Näytimme taas elekielellä, että haluamme syödä ja toivoimme salaa ettei meille tuotaisi sitä samaa sörsseliä mitä edellisellä kerralla, mutta toiveemme oli turha! Söimme kuitenkin hyvällä ruokahalulla, olihan iltapäivä jo pitkällä ja nälissämme. Tälläkin kertaa vanha rouva tuli meille höpöttämään parikin kertaa, mutta kielimuuri välillämme oli vankka. Toki Tarja sai sen verran selvää, että mummo haluaisi myydä meille jotain lämmittävää juotavaa. Silloin saimme naapuripöydästä tulkkausapua ja selvisi, että jotain palmuhunajasta valmistettua lämmintä ilmeisesti alkoholipitoista juomaa olisi tarjolla, mutta kieltäydymme kohteliaasti. Mummo vaan pälpätti vielä kun teimme lähtöä, mutta me melkein jo ryntäsimme ulos.
Totisia suomalaisturisteja katsoo kun ravintolan emäntä lappaa sapuskaa lautaselle - malliksi!
ja lopuksi tuli pöytään - aina pyytämättä snapsit! Kuskillekin....
Ihanan virkeä ja toimelias loma. Suorastaan loistavaa seuraa, upeita, todella yllättäviä maisemia, kaunista mutta välillä myös karua luontoa. Kiitokset Kaille ja Tarjalle, Pirunvuoren Ponnistuksen kovakuntoiselle kaksikolle luontevasta seurasta, karttojen lainasta ja kartanluvusta. Kiitokset tietysti myös luotettavalle autonkuljettajallemme Tomille, joka tottelee myös isäntä nimitystä. Ei koskaan tarvi pelätä kyydissä olimme missä päin maailmaa tahansa :)
Seuraavana päivänä eli sunnuntaina ajoimme aamuvarhain San Sebastianiin lautalle ja siitä Teneriffalle ja suoraan lentokentälle. Jouluaatto iltana kotona Suomessa!
Koko viikon ponnistelut eli aika liikkeellä noin 25 tuntia ja 100 km tallustelua. Seuraavaa reissua odotellessa!
Kuten kaikki Kanarian saaret myös La Gomera on syntynyt tulivuoren purkauksesta ja tämä saaren kuuluisa maamerkki on itseasiassa tulivuoren sydän. Ja vaikka maailman massaturismi on tämän
pienen karun kauniin saaren unohtanut niin Reetta ei sitä unohda!
Seuraavana päivänä eli sunnuntaina ajoimme aamuvarhain San Sebastianiin lautalle ja siitä Teneriffalle ja suoraan lentokentälle. Jouluaatto iltana kotona Suomessa!
Koko viikon ponnistelut eli aika liikkeellä noin 25 tuntia ja 100 km tallustelua. Seuraavaa reissua odotellessa!
Kuten kaikki Kanarian saaret myös La Gomera on syntynyt tulivuoren purkauksesta ja tämä saaren kuuluisa maamerkki on itseasiassa tulivuoren sydän. Ja vaikka maailman massaturismi on tämän
pienen karun kauniin saaren unohtanut niin Reetta ei sitä unohda!
Kuvat: Reetta ja Niilos, Samsung S5 mini, Panasonic Lumix GX8, GoPro6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti