Istria100 Ultratrail; Kroatia - Green 67 km

Ilmoittautuminen oli tehty hyvissä ajoin vakaasti harkiten ja  eri matkavaihtoehtoja punniten, ei suinkaan hetken mielijohteesta. Joulukuusta asti yritin vähän "treenailla" ja käytiin sauvakävelyretkellä La Gomeralla, yhdellä Kanarian saarista, jossa rosoisia vuoria ylös alas viikonpäivät patikoidessa ajatus Istria100:sta tuntui vielä ihan hyvältä ja varsinkin mahdolliselta. Tuli tehtyä  puolivahingossa satasen viikko. Sen jälkeen sainkin päähäni, että kyllä satasen viikkoja pitää tehdä, jalkaisin ne ei ihan toteutuneet, joutui pikkasen hiihtoa ottaa lisäksi. Enemmän kuin kilometrejä yritin kartuttaa liikuntaan käytettyjä tunteja, 15 tuntia viikossa, joka toinen viikko oli mielestäni sopiva määrä, jolla pitäisi sauvakävellen 67 km päästä 15 tunnissa maaliin, kun ei nousuakaan ole tarjolla niin paljon kuin edellisenä kesänä Eigerillä. Mitä lähemmäksi kisaa tultiin sen epävarmemmaksi tunsin itseni. Itketti ja nauratti, mitä ihmettä tämmöinen liki kuuskymppinen vanha rampa mummo tuon tasoisessa vuorijuoksukisassa tekee?  Perhepiirissä oli talven mittaan ollut suruaikakin ja mieli oli matala jo muutenkin. Salaa toivoin, että olisi tullut siellä täällä riehuva influenssa tai varvas ja jalkaterävaivani nyt viimeistään estävät reissuni. Kävin leikkauttamassa pari pientä ihomuutostakin ja Andersilla hoidattamassa oireilevia koipiani. Kun lomalle lähtö lähestyi, tunsin itseni harvinaisen terveeksi :)

Reitin kaunein paikka, Botaniga järvi.

Seitalle kiitokset alkumatkan seurasta! 

Matkustimme Istrian niemimaalle Kroatiaan kisaa edeltävänä torstaina Venetsiaan lentäen, josta vuokra-auto alle ja Slovenian kautta kisan maalipaikalle Umag nimiseen pieneen historialliseen kaupunkiin. Onnistuimme epäilyksistämme huolimatta selviytymään vain 45 min vaihdosta Munchenissä ja jopa matkalaukku tuli perille! Toki kisakamat käsimatkatavaroissa. Olihan  matkaseurana olleiden poikien lähtö jo seuraavana päivänä. Heillä matkana 100 mailia, joka oli todellisuudessa 168 km.

Heti torstaina kisatoimiston avauduttua mentiin jonottamaan numerolappumme  ja siinä jonossa tuli  jutusteltua takana olevan Itävaltalaisen kanssa, joka tunsi muutaman suomalaisen ultraajan entuudestaan. Houkuttelimme häntä kisailemaan Suomen juurakkoisille ja teknisille poluille.

Pojat starttasivat bussikyydillä jo perjantaina iltapäivällä lähtöpäikalleen, joka oli paikka nimeltä Labin Istrian niemimaan päinvastaisella puolella kuin maalipaikka Umag. Oma starttini oli vasta lauantai aamuna klo 8, mutta bussi lähti jo kuudelta. Monta herätyskelloa oli herättämässä, poikkeuksellisesti sain kuitenkin nukuttua jopa vähän. Ja mikä ihmeellisintä myös syötyä aamupalalla minulle poikkeuksellisen hyvin. Olimme majoittuneena meren rantaan isoon Interhomen huoneistoon. Otin vielä evästäkin bussimatkalle. Aamu oli kolea, joten merinohupparikin vielä päälle, sen sai jättää sitten siihen varattuun muovipussiin lähtöpaikalla, mutta itse heitin sen isännän drop bagiin.

Kenkäongelma

Jalkaongelmani olivat suurin huolenaiheeni eli kenkien valinta. Olin monien hutiostosten jälkeen viimein löytänyt Inovilta Roclitet, jotka ei painaneet mihinkään. Niiden ongelma oli kuitenkin liian matala droppi ja vähän vaimennusta. Olin hankkinut niihin vaimentavammat pohjalliset, mutta silti en ollut täysin vakuuttunut. Vain viikkoa ennen kisaa sain käsiini Salomonin Speedcrossit WIDE lestillä ja ostin ne, ehdin pitää niitä yhden päivän sisällä töissä ja lesti istui kuin nakutettu kipeisiin jalkateriini.  Viime hetkellä heitin ne matkalaukkuunkin mukaan, vaikken ajatellut niitä kisaan laittaa. Kisapäivää edeltävänä päivänä Inoveissa jalat kuitenkin kipeytyivät, joten tein rohkean päätöksen ottaa kuitenkin speedcrossit. Olinhan kaikki muutkin kisani juossut aina Speedcrosseilla, mutta tämän uuden mallin eli nelosen lesti oli entisestä kaventunut ja ne painoi pahasti vaivaisenluihini. Nyt olin ostanut naisten kengät, joissa siis kapeampi lesti kuin miesten vastaavissa (paitsi siis näissä tämä erikoisleveä),  naisten mallissa kantakuppi on kapeampi ja siksi sopiva minulle. Ei tarvinnut pettyä! Hyvä valinta, kengät toimi niin  mutapaikoissa kuin kivikoissa täydellisesti eikä jalkapohjat tai vaivaisenluut tai nivelrikko tuntuneet ollenkaan. Yhtään rakkoakaan ei tullut!

Kisan kulku

Startti oli Buzetista, jossa oli myös 168 km:n kisa huolto ja drop bag paikka. Tuossa vaiheessa heillä olisi takana jo n. 90 km.  Kävelin heti huoltohalliin sisälle ja tulosseurannasta näin että Juha ja Tomi olivat tulossa millä hetkellä hyvänsä ja pian tulivatkin. Juha oli kovin huonovointinen ja yö oli ollut paha, ytitti käydä oksentamassa mutta mitään ei tullut. Muutaman sanasen vaihdon jälkeen kipin kapin lähtöön ja jätin pojille hellät jäähyväiset...

Olin tavannut jo kisakeskuksessa  ja bussissa toisen suomalaisosanottajan Seitan ja lähdin paukusta perään. Yhdessä etenimmekin sitten n. 30 km asti. Lämmin kiitos matkaseurasta, vaikka en ollut ollenkaan varautunut niin paljoa hölkkäämään vaan lähinnä kuvittelin sauvakäveleväni ripsakasti :)  Aluksi oli pari kilsaa asfalttia ja sitten mentiin kärrypolulle ja lähdettiin ensimmäiseen nousuun. Kaveri ei ottanut vielä sauvoja, mutta mulla oli koko ajan käsissä, lähdöstä maaliin. 

Alun ensimmäinen kymppi oli pienien purojen/jokien ylityksiä, tämän tästä hypeltiin kiviä pitkin yli ja välillä kynnettiin niljakkaassa mudassa ja yritimme säilyä kuivin jaloin puskien kautta kiertämällä pahimmat paikat.


Ensimmäinen huolto ja väliaikapaikka oli jo 10,5 km kohdalla - hauska paikannimi - Vrh. Tankkasin toiseen lötköpulloon vettä ja söin pari sipsiä ja join mukillisen kokista.  Seitan kanssa juostiin kaikki alamäet ja tasaisemmat pätkät. Ylämäet käveltiin. Seita kaivoi sauvansikin esiin. Alusta oli välillä terävää isohkoa kivikkoa ja välillä  muutoin kaikki nousut esimerkiksi kylien keskustaan kirkon nurkalle oli ikivanhaa kivettyä katua. Ja erittäin jyrkkiä.

 Onneksi ei ollut märkää, muutoin olisi voinut vähän lipsua :)  Kylät Kroatiassa on rakennettu kukkuloiden korkeimmalle kohdalle. Näin olin matkaoppaasta lukenut.  Omituisesti seuraava huolto - Butoniga oli edellisestä paikasta n. tunnin päässä eli 15,7 km kohdalla mikä tuntui erikoiselta, mutta johtui siitä että 100 mailia juoksevien reitti yhtyi loppumatkaksi siinä. He olivat tehneet pienen lisälenkin Buzetista missä pojat tapasinkin. Odottelin heidän ohittavan minut heti pian huollon jälkeen. Taas kokista mukillinen, vähän toista, sipsiä ja otin myös yhden pikkuriikkisen palan juustoa. Lötköpulloon  lisäsin taas pelkkää vettä. Yhden geelin otin hieman ennen huoltoon saapumista.

Kivisiä polkuosuuksia oli ihan tarpeeksi omaan makuuni...

Reitti nousi tuolta järveltä taas kukkulalta kukkulalle

Tässä kohtaa etureidet oli jo aika tukossa. Enhän ollut treenannu juoksemista, varsinkaan alamäkeen juuri ollenkaan. Olis varmaan pitäny! Juoksimme myös innoissamme reitiltä ulos jossain näillä paikkeilla, ehkä puol kilsaa ylimääräistä. Pian tämän jälkeen aloin hieman jäämään Seitan vauhdista, mutta sain hänet vielä kiinni Motovunin 27,1 km:n  huollossa ja lähdettiin siitäkin vielä yhtämatkaa. Alamäkikin meni vauhdikkaasti ja tultiin laakson pohjalle ja oli parin kilsan asfalttipätkä. Mulla ei oikein paukut riittäny ja kävelin välillä. Muutama 100 mailisen juoksija oli siinä kohtaan aika pihalla ja kävelimme yhdessä ja välillä juostiin. Tiesin, että edessä on nyt reitin jyrkin nousu. Tosin verttiä vain 400 metrinen, ajattelin että eihän se nyt mitään..


Oli todella lämmin päivä kylmän aamun jälkeen. Kello oli yli puolenpäivän, matkaa taitettu vasta alle puolet! Vuorokauden kuumin aika.  Päivästä oli siis kehkeytynyt ennakkotiedoista hieman poiketen erittäin lämmin, olin varautunut siihen, että kukkuloilla sentään saa vähän viilentävää tuulta. Seuraava huolto 35 km oli cut off, aikaraja 8 h. Piis of kake laskeskelin. Vaikkakin hieman huolestuneena olin vilkaissut isännän minulle laatimaa tasaisenvauhdin taulukkoa, että Butonigassa olin jo liki 20 minuuttia myöhässä siitä.


Nousu alkoi viimein puuduttavalta tuntuvan tasapätkän jälkeen. Aurinko paahtoi, ei tuulenvirettäkään.  Polku oli kapea eikä matalat lehdettömät pensaat tarjonneet varjoa. Olin edellisessä huollossa laittanut vain vettä kun en löytänyt repusta nopeasti urkkajuomajauhettani. Se oli kisani suurin virhe.


En nimittäin pysty juomaan pelkkää vettä, saan siitä kuvottavan olon, ihan siviilissäkin. En oikein ymmärrä mikä  tuli. Jäin Seitasta tässä kokonaan ja kompuroin vaan sauvoilla eteenpäin. Oli toki muillakin vaikeaa.

 Sain kilpakumppaneilta kannustusta - this is the hardest hill. Etova olo yltyi,  ymmärsin että jotain pitäis suuhun laittaa.  Suolaa?  Pelkkä ajatus oksetti. Kohta alkoi tulemaan takaa kapeaa polkua porukkaa ohi jonossa. Maratonille startanneet olivat innolla lähteneet juuri matkaan ja väsyin räpistelemään siinä seassa, joten vähän väliä nojailin sauvoihini ja lopulta ei ollut muuta keinoa kuin istahtaa alas ja samassa silmissä mustenikin ihan hetkeksi ja ohi menevistä pari pysähtyi ja kyseli vointia. Sain kaivettua urheilujuomatabletin repusta, vaikka pää ei pelannu yhtään, että missä taskussa ne on.  Kyselyihin en jaksanut vastata, nyökytin vaan päätäni. En muista, että koskaan olisin ollut niin väsynyt. Päätäkin oli särkenyt jo pari tuntia...Laitoin pillerin pulloon ja pari marmeladikarkkia suuhun ja yritin jatkaa matkaa. Vähän parempi olo oli, mutta aloin odottelemaan, että kyllä isännän pitäisi kohta tulla ohi. Oksetti ja yökkäilin vähän väliä. Päätin siinä samassa,  että vaikka ehtisin kuin ehtisinkin huoltoon ajoissa niin en jatka vaan DNF. Pian näin takana Juhan tulevan hirveessä iskussa, kertoi isännän uuvahtaneen helteessä ja käskeneen hänen mennä. Laitoin tekstarin, että keskeytän huoltoon ja jään odottamaan häntä sinne. Jatkoin kuitenkin matkaa,  koska ylös oli mentävä,  muuta keinoa ei ollut päästä pois.


Muutaman minuutin sinnikkään tarpomisen jälkeen tultiin tielle ja nousu loiveni ja asutustakin näkyi. Kävelin huoltoon joka oli kuitenkin alempana ja vielä siitä ehkä parin kilsan päässä. Hölkkäsinkin vähän. Olo parani sillä siellä puhalsi hieman viileä kevättuuli. Mikä ihanuus!

Kisaevääni, joista söin lopulta yhden Haribopussin, 2 kpl geelejä, osan lakuista 

ja toisen pussillisen marmeladikarkkeja. 

Opartalj:in huoltopaikalla jostain syystä vaan täytin  pulloni, katsoin kellosta,  että cut off  aikaan on vielä 10 min ja kun ei kukaan huollossa näyttänyt siltä, että yrittäisi keskeyttää matkantekoni lähdin  liikkeelle ja jatkoin matkaa - pari sipsiä vaan suuhun ja kokista taas. Tiesin, että isäntä kyllä tulee kanssani maaliin kun ei halua itseään siinä helteessä rikkoa. Hölkkäsin ihan hyvävointisena alamäkeä pitkän tovin. Välillä muutaman minuutin ajan tuntui ihan hyvältä. Jalat olisi jaksaneet kyllä.


Laitoin tekstarin, että jatkan ja soittikin sitten ja selvisi että oli ehkä kolme kilsaa takanani. Tässä kohtaa tuli toinen virhe kun olin katsonut pikaisesti numerolapun takana olevasta reittikartasta seuraavan huoltovälin väärin. Se olikin hemmetin pitkä liki 12 km. Ja vielä olisi nousuakin jäljellä.

Yllättävän kauan meni, että isäntä sai minut kiinni. Siinä oli nousua ja olin juuri nojaamassa sauvoihini ja yökkäilemässä polun reunassa. Itkuhan siinä melkein tuli, helpotuksesta. Mulla ei uponnut enää juotava, se mihin olin lisännyt urheilujuomatabletin oli jo loppu ja toiseen olin laittanut huollossa jonkinlaista kivennäisvettä ja se maistui ihan kamalalta. Teki taas sen kuvotuksen ylävatsalle. Trikoitten vyötärö painoi ikävästi vatsaan ja jouduin laskemaan vyötärön liki haaroihin, se oli ainut tapa saada hieman painon tunnetta pois. Jalassa pysyivät hyvin niinkin!  Vaikka isäntä oli siinä vaiheessa taivaltanut omaa kisaansa yli 130 kilometriä oli hän niin hyvissä voimissa, että pystyi huolehtimaan minusta, sain pikahuoltoapua ja lupasi tulla kanssani maaliin asti. Tästä olen jälleen kerran ikuisesti kiitollinen. Ja kannustuksesta mitä sain osakseni kun välillä epäilin omaa jaksamista ja etenkin maaliin ehtimistä ajoissa. Päätettiin kuitenkin, että maaliin mennään, vaikka oma cut offini menisikin yli, isännän cut offiin oli vielä 16 tuntia aikaa. Siinä ajassa ehtisi vaikka nukkua pitkät unet :)

Auringonlaskun sauvojat

Siinä me sauvottiin kohti auringonlaskua kahden välihuollon  - Groznjan ja Buje kautta. Groznjassa ohitimme hieman ennen virallista huoltoa näköalapaikalla - tietenkin kukkulan päällä olevan ravintolan ja isäntä kävi ostamassa meille kylmät pullot Fantaa. En voi sanoin kuvailla miltä se maistui. Jumalten juoma! Huollossa istahdimme ne nauttimaan, vähän appelsiinilohkoja kyytipojaks ja pikaisesti matkaan. Tähtäimessä maali ennen cut off aikaa. Juosta ei pinkeä vatsani sallinut, jalat olis kyllä pystyneet - isännälläkään ei juoksuhaluja ollut, mutta täysi työ oli pysyä hänen kävelyvauhdissa mukana.

Pimeys laskeutui ja lamput laitettiin päähän. Pian ympäristö oli täysin sysimusta, jokunen valo saattoi välillä näkyä siellä täällä. Lopulta siinä tallustellessa alkoi epätoivo valtaamaan mielen, kun matkaa piti olla jäljellä kolme neljä kilometriä, mutta horisontissa siintävät kaupungin ja sivisaation valot näyttivät olevan maailmankaikkeuden toisella laidalla. Moneen kertaan varmistin, että ollaanko varmasti reitillä. Reittimerkinnöissä oli heijastimet, mutta omat silmäni lähinnä seisoivat päässä mitään näkemättä ja ilman isännän johdatusta en maaliin olisi päässyt vaan saattaisin pyöriskellä vieläkin siellä loputtomalta tuntuvalla niityllä. Ilmakin viileni  nopeasti ja vaikka olin sitä hetkeä koko päivän odottanut niin ei sekään ollut niin mukavaa. Takin sai laittaa ja irtohihat. Kuvottava olo jatkui, muistin että eväät oli vielä syömättä ja teki mieli pehmeitä Haribo karkkeja. Isäntä kaivoi ne repustani ja kourallinen suuhun sai ihmeitä aikaan.

Mieleen on jäänyt myös pilkkopimeässä kuuluneet luonnon äänet, kahdessa kohtaa kovaääninen sammakoiden kutukonsertti ja kerran kuulimme ihan läheltä puskasta röhkintää ja päätttelimme siellä olevan villisikoja. Ajatus kohtaamisesta villin luonnon kanssa ei houkuttanut.


Muutamia hoppuisia ja hoippuilevia kanssakilpailijoita ohitteli meitä tuolla loputtomalla peltotiellä. Kummasti noille satamailisen juoksijoille vielä vauhdikas juoksu maittoi siinä vaiheessakin vielä.

Lopussa kiitos seisoo

Lopulta olimme niin lähellä, että jalkojen alle ilmestyi asfaltti, näkyviin tuli valoja ja taloja. Maalipaikka seisoi juhlavalaistuksessa odottavan näköisenä näkökentän laidalla.  Ja sitten juostiin. Ohitin vielä yhden naiskilpailijan tässä vaiheessa.

Käsi kädessä maalissa.

Aikani 14:37:25 ja matkaa kello näytti 68 km. 2441 nousumetriä ja laskua 2501 m. Sijoitus 354/362,  

naiset kaikki 97/100,  naiset 40 - 60 v 47/48.

Yllä olevasta kuvasta kuitenkin selviää, että varsin tasaisesti matkani etenin, ainakin sijoitusten valossa - tosin meidän matkalla oli 28 keskeyttänyttä. En siis onnistunut olemaan tälläkään kertaa vimeinen :) Ja jos olisin ollut neljä vuotta vanhempi, olisin voittanut oman sarjani. Yhtään 60+ vuotiasta naista ei ollut mukana. Miehiäkin vain kolme, joista yksi keskeytti.

Kuva Dejan Hren. 

Kisan esittelyssä löytyy seuraava lause :)  The 66,8 km long trail with climb of 2490 m is an excellent start for partisipants who would like to try the 110 or 100 miles trail next year."

...ja nyt vaikka kisan aikana ja jälkeenkin itselleni pyhästi vannoin, että ei enää tämmöisiä kisoja, ei lyhyitä eikä pitkiä niin... perustelen itselleni päätökseni pyörtämistä sillä, että no kun ei jäänyt minkäänlaisia vammoja, ei edes rakon rakkoa mitä voisi nyt kun viikko on kisasta kulunut - potea!