Lohikäärmeen Polulla, Bhutan - Kingdom of Happiness 1.10. - 10.10.2017

Bhutan - the last Paradise

Lensimme  sunnuntaiaamuna Kathmandusta Paroon, Bhutanin ainoalle lentokentälle. Kenttä on kehuttu yhdeksi maailman vaarallisimmaksi lentokentäksi. Se sijaitsee ahtaassa laaksossa ja katselinkin innoissani ikkunasta milloin koneen siivet koskettavat viereisen vuoren rinnettä... Istuessamme koneen vasemmalla puolella meillä olisi ollut mahdollisuus nähdä upeat Himalajan korkeimmat vuoret, mutta suruksemme näimme vain pikkuruisia sokeritoppa tötsiä siellä täällä, kaikki muu oli kumpupilvien peitossa. 

Kentällä meitä oli vastassa paikallisen matkatoimiston edustaja, joka esitteli itsensä Namgay:ksi ja kertoi olevansa meidän kanssamme koko Bhutanin vierailumme ajan, myös vaelluksella. Lyhyen n. 20 minuutin bussimatkan aikana näimme palan Paron pientä kaupunkia ja pian olimmekin jo hotellillamme, joka osoittautui oikein mukavaksi paikaksi, paitsi että ensitöikseni vein Leenan ja minun huoneesta hirveän voimakkaasti sitruunalta haisevan hajustimen ulos. Illansuussa syttyi pihalla nuotio ja saimme nauttia yllättäen paikallisesta perinnetanssi esityksestä. Pojilla ja tytöillä oli värikkäät puvut ja  poikien helmat  esityksen aikana jopa melkein korvissa!

Jos et jaksa tarinaa lukea voit katsoa tästä videon

Tigers Nest, Tiikerinpesä luostari

Tiikerin pesä eli Paro Taktsang on Paron laaksossa, Bhutanissa sijaitseva buddhalaisluostari. Se on kallionkielekkeellä sijaitseva Himalajan buddhalaisuuden pyhä paikka ja temppelikokonaisuus. Temppeli rakennettiin alun perin 1692 Takrsang Senge -luolan ympäristöön, jossa guru Padmasambhavan kerrotaan 700-luvulla meditoineen kolme vuotta, kolme kuukautta, kolme viikkoa, kolme päivää ja kolme tuntia. Padmasambhavan katsotaan tuoneen buddhalaisuuden Bhutaniin ja hän on maan suojelusjumala. Nykyään Tiikerin pesä tunnetaan parhaiten kolmestatoista taktsangista tai tiikerin pesä -luolasta, joissa Padmasambhava meditoi.

Taktsanging liittyvän legendan mukaan Padmasambhava lensi tälle paikalle Khenpajonging tiikerin selässä Tiibetistä. Tämän paikan tarkoitus oli kesyttää tiikeridemoni. 

Luostari sijaitsee kymmenen kilometriä Parosta pohjoiseen ja 3 120 metrin korkeudessa olevalla jyrkänteellä, noin 900 metriä Paron laakson yläpuolella, Paro Chun oikealla puolella.[ Vuoren rinteet ovat hyvin jyrkkiä ja luostarin rakennuksen on rakennettu kallionseinämään. Vaikka luostari näyttää luoksepääsemättömältä, johtaa sinne useita reittejä, kuten metsän kautta kulkeva luoteispolku, etelästä päin saapuva uskovaisten käyttämä reitti, ja pohjoisesta kivistä Bumdana tunnettua ylätasankoa pitkin.

(Lähde: Wikipedia)

Olisimme päässeet ihan hotellilta asti perille, mutta matka olisi ollut sen verran pitkä että oppaamme vei meidät autonkuljettajan kanssa isolle aukiolle ylemmäs, jossa hevos-, aasi- ja muulilaumat odottivat malttamattomia "asiakkaitaan". Suurin surminkaan en olisi mennyt niille poluille minkään keikkuvan kuljetuskaluston selässä, mutta monet meni. Polku oli alussa kovin märkä, johtuen pitkään kestäneistä monsuunisateista, mutta myös leveä ja liki loppuunkaluttu eli kulunut.  Onhan tämä 900 metrisellä kallionkielekkäälle mukavan näköisellä rinnetontilla nököttävä valtavan kaunis temppelikokonaisuus Bhutanin ehkä tunnetuin nähtävyys. Monet tekevät ihan oikean pyhiinvaellusmatkan temppeliin ja niin mekin näimme kaikenlaisia muovipussi kädessä varvastossuissa kävelijää. matka oli melko pitkä - edestakaisin yli 10 km ja nousuakin tuli 700 metriä! Matkan varrella noin puolivälissä pysähdyimme monien muiden lailla teetuvalle tauolle ja kuuma tee maistui hyvälle. Päivä oli ihan lämmin, hieman sumuinen ja pilvinenkin, mutta mitä korkeammalle pääsimme, sitä enemmän alkoi pilviverho rakoilemaan ja luostarikompleksikin tuli näkyviin.

Valitettavasti täälläkin itse luostareissa sisällä on valokuvaaminen kielletty ja joudumme turvautumaan niissä muistoissa siihen mitä silmän verkkokalvon muistikortillemme tallentui matkamme aikana. Samoin käsivarret ja nilkat piti olla peitetty vaatetuksella, tosin miehillä riitti kun oli kauluspaita, vaikkakin siinä oli lyhyet hihat ja toisissa luostareissa näkyi kyllä nilkkapituisia housuja naisilla kun meidän opas taas laittoi Tarjan vaihtamaan pitempilahkeisiin myöhemmin Thimphussa kun vierailimme toisessa kuuluisassa luostarissa.

Kyllä maailmassa on kauniita paikkoja. Voisi haaveilla, että vielä tässä elämässä näkisi ne kaikki, mutta kun matkailuni olen aloittanut vasta 45-vuotiaana niin joudun jättämään osan seuraavaan elämään.

Ensimmäinen vaelluspäivä

Paro - Jili Dzong

Aamulla puoli yhdeksän aikoihin lähtö hotellilta. Hotelli olikin muuten oikein viihtyisä ja kauniskin, mutta sekä Bhutanissa että Kathmandussa oli todella paljon kulkukoiria ja ne rähisivät railakkaasti öisin.

Bhutanissa kuuluu ainakin valtion viroissa ja vastaavissa toimivien työtehtävissä pukeutua ns. perinneasuun, joka miehillä muistuttaa lähinnä kylpytakkia. Lisänä on polvisukat, mutta kengistä ei ole niin väliä ja niinpä näimme kaikenlaisia jalkineita asujen kanssa aina Niken hopeanhohtoisista lenkkikengistä lähtien. Oppaamme pukeutui siten Tigers Nest:ssä vierailun ajaksi ja myös ylipäätään kaupungeissa kierrellessämme tähän asuun, mutta vaelluksella hänellä oli ihan tavalliset retkeilyvarusteet.

 Matkasimme pikkubussilla muutaman kilometrin ylemmäs kukkuloille  aivan käsittämättömän huonokuntoista hiekkatietä, joka oli lisäksi niin kapea, että kun toinen pikkubussi tuli vastaan pahassa paikassa ohitus hoitui sentti sentiltä peruuttaen ja luovien. Autojen väliin jäi lopulta paikoin vain pari senttiä ilmaa :D Mielenkiintoinen kokemus sekin, kuten koko liikennekulttuuri sekä Nepalin puolella että Bhutanissakin. Eniten meitä suomalaisia hämmästytti se, miten kaikki mahtuivat tielle ja vaikka torvet soi, ne ei soi sen takia, että oltaisiin toiselle vihaisia vaan yksinkertaisesti vaan siksi, että ilmoitetaan että täältä tullaan. Ja kukaan ei hermostu, ei kiroile tai pui nyrkkiä saatikka että näyttäis keskisormea vaikka tullaan vastaan aivan väärällä kaistalla tai ohitellaan miten sattuu ja sellaisissa paikoissa, että heikkohermoisimpia hirvittää.

 Tulimme pienelle paikoitusalueelle, jossa retkikunnallemme varatut hevoset, muulit ja kokki, apukokit, "lunch boy" ja "hevosmies" odottivat. Ennen liikkeellelähtöä kävin puskassa ja melkein säikähdin kun oppaamme oli läheisen rakennuksen kulman takana - niin, mainitsin jo aikaisemmassa blogissani että tupakointi on tässä maassa kielletty, ainoana maana maailmassa, mutta ei se pitänyt paikkaansa. Opas poltti "paikallista" tupakkaa posket lommolla ja minä siihen tietysti, että "oho, luulin että se on kiellettyä" johon sain kyllä myöntävän vastauksen :D Lääkkeeksi kuulemma vaan, yrtit hoitavat mm. allergista nuhaa, jota hän poti ensimmäisenä vaelluspäivänä :D

Kävelimme kolmisen kilometriä yhä huonokuntoisemmaksi muuttuvaa tietä ja  sitten siirryimme polulle. Alkoi pitkä nousu Jeli Dzong luostarille. Maasto oli juurakkoista ja kivistä. Märkääkin oli, johtuen varmasti poikkeuksellisen runsaista ja pitkään kestäneistä monsuunisateista. Itse keli oli nyt jo kuitenkin sopivan lämmin ja aurinkoinenkin. Koko reissumme ajan säätila oli suorastaan ihanteellinen, vaikka olimme etukäteen stressanneet sitä ehkä eniten! Olihan mediassa ollut meillä täällä Suomessakin uutisia vähän väliä Bhutanin, Nepalin ja Intian alueen monsuunisateista ja
tulvista.

Perillä n. 3600 metrissä sijaitsevalla Deli Dzong luostarissa...

ja jo valmiiksi pystytettyyn leiriin laskeuduimme vierailtuamme yksinäisen munkin luona. 

 Matkanvarrella  tarjoiltiin iltapäivätee luonnon helmassa. Tapasimme myös mm. vuoristokissan. Muutaman tunnin kuluttua saavuimme viimein harjanteelle ja vierailimme ylempänä olevassa luostarissa. Tämä ensimmäisen päivän reittimme oli kulkenut läpi ikivanhan metsän, jossa alkumatkasta tien loppumiseen asti oli jokunen tönökin.  Lopuksi laskeuduimme 3400 metriin leiriin, jossa myös pari muuta ryhmää. Tällä vaelluksella, toisinkuin Nepalissa yövyimme siis teltoissa, jotka hevoset ja muulit kuljettivat ruokateltan jne lisäksi leireihin aina etukäteen niin että ne oli pystytetty jo valmiiksi ennenkuin me pääsimme perille. Bhutanissa ei ole Nepalin kaltaisia ns  teetupia tai vuoristomajoja vaellusreittien varrella.  Hämmästelimme vuoristokoiria, jotka kulkivat mukana leiristä leiriin, leirissä vapaana käyskenteleviä hevosia ja leirimme vessan sisustussuunnittelua kun "pytty" oli väärinpäin...sekä kirkasta tähtitaivasta.

Taukoineen aikaa meni 5 h 30 min ja matkaa taitettiin Garmin 935XT:n mukaan 9,7 km ja nousumetrejä tuli karvaa vaille 1000!

Puhdas vuoristoilma, valosaasteeton tähtitaivas, nouseva täysikuu ja muutama lämpöaste...  on mukava kaivautua makuupussiin ja yksinkertaisesti vaan - nukahtaa. Uni tuli jo ennen iltayhdeksää.

Toinen vaelluspäivä 

Jili Dzong - Jangchu Lakha

 Aamulla heräsin katsomaan auringonnousua kello kuuden aikoihin. Teltan ovea raottaessani maisema oli kuitenkin paksun usvan peitossa, mutta auringon kajo kuulsi harmaan verhon takaa, joten nousin, hain kameran naapuriteltasta ja räiskin kuvia nauttien epätodellisesta näystä.

Kantajien, hevostenhoitajien ja ruokatelttojen lähellä oli jo liikettäkin kun kokit apulaisineen alkoivat valmistaa aamiaista ja päivän lounasta. Olin nukkunut tavanomaisen levottomasti kuunnellen ja voi sanoa jopa nauttien öisistä villin luonnon äänistä, eniten äänessä olivat olleet kuitenkin koirat (mountain dogit), jotka rähisivät yöllä ja kuului murinaa joskus hyvinkin lähellä telttaa. Päiväsaikaan he olivat kuitenkin täysin sulassa sovussa kun kulkivat retkikuntien mukana välillä ryhmiä vaihtaen. Käsitin etteivät ne olleet kenenkään omistamia, vaan omivat kukin omien tarpeidensa mukaan ryhmät omikseen ja yhtenä päivänä tapasin pariskunnan, jonka mukana kulki peräti kolme koiraa :D  Oppaan mukaan reitillä saattaisi nähdä jopa karhuja, apinoita ja - tiikereitä, mutta ei kuitenkaan kuuluisaa lumileopardia. Kuvittelinkin yöllä, että koirien käyttäytyminen kuulosti ihan siltä kuin olisivat yrittäneet pitää tunkeilijat poissa leiristämme. Oppaamme oli sen verran villi tapaus, että saimme viikon aikana huomata, ettei ihan kaikkiin juttuihin, mitä kertoi ole uskomista kun ne sen verran virne suupielessä meille tarinoitiin tai kysymyksiimme vastattiin. Eräänä päivänä automatkan aikana kysyin mm. että pitääkö se paikkaansa, että naisen asema Bhutanissa on länsimaista poikkeava, että naisella voi olla montakin aviomiestä ja mm. että perintö siirtyy äidiltä tyttärelle eikä isältä pojalle kuten me olemme suomalaisessa maalaisyhteisöissä ainakin ennenvanhaan tottuneet. Vaimoja hänellä oli tasan yksi, mutta autokuskillamme kuulemma kolme, vai oliko se peräti neljä :D

Leirielämä noudatti tiettyä kaavaa, herätys - "lunch boy:n" tarjoilema aamutee telttaan, pieni vadillinen kuumaa vettä aamupesua varten, aamiainen ulkona nousevan auringon lämmittäessä nopeasti yön viileyden pois, liinalla peitetyn ja valmiiksi katetun pöydän ääressä tietysti ja sillä välin telttoja alettiin jo purkamaan ja hevosia lastaamaan. Yleensä pääsimme ennen karavaania liikkeelle, mutta hevoset ja muulit ohittivat meidät jo aikaisessa vaiheessa. Meidän kanssamme samaan tahtiin vaelsi reittiä samoin päin pari kolme muuta ryhmää, yksi isompi ilmeisesti brittiläisen toimiston operoima ryhmä ja pari pientä sekä jopa yksittäinen amerikkalainen mies, jolla siis oma henkilökunta mukana. Omatoimimatkailuhan ei Bhutaniin ole sallittua vaan sinulla täytyy olla vähintään opas mukana. Mutta verrattuna esimerkiksi Nepalin Island Peak ja Everest Base Camp -reittiin tai Perun Inca Trailiin niin täällä oli todella hiljaista ja yksinkin sai kävellä halutessaan vaikka liki  koko päivän tapaamatta muutakuin hevoskaravaanin, vapaasti laiduntavan jakkilauman ja lounaspaikalla muut ryhmän jäsenet. 

Reitti kulki vanhojen pitkiä naavatupsuja roikkuvien puiden lomassa ja välillä myös joskus aikojen saatossa palaneiden metsiköiden läpi. Nyt emme nousseet paljoakaan, välillä polku puikkelehti tovin alas, mutta enimmäkseen kuitenkin harjanteilla luovien. Puuston lisäksi oli myös runsaasti pensaikkoa, enimmäkseen rhodoja, eli noita ikivihreitä alppiruusuiksi meillä täällä kutsuttuja pensaita. Niitä oli loppumatkan ajan niin runsaasti, että harmittelimme ettei oltu keväällä liikkeellä, jolloin kaikki vuorenrinteet silmänkantamattomiin peittyvät erisävyisiin kukkasiin - jos sattuvat kukkimaan yhtäaikaa :D Nythän oli syksy, joten pieniä ruskan vivahteita oli täälläkin maastossa.

Teetauon jälkeen oli pian jo lounastaukokin. Riisiä ja lisukkeita, uskomattoman hienoja ruokia oli kokkimme Phub Donj taikonut Nidupin mukaan kuljetettavaksi. Neljä ruokalajia oli säilötty päällekkäin pinottaviin teräsastiohin ja jälkiruuaksi saattoi olla omenan lohko. 

Vain runsaan neljän tunnin jälkeen saavuimme jo camp 2:een, joka oli suuri vihreä tasaisempi aukio metsän keskellä puron varrella. Maasto oli todella märkää eikä sen kulkukelpoisuus tai oleskelumukavuus parantunut suinkaan joka paikassa lojuvista hevosenpaskakasoista. Olimme nyt noin 3700 metrissä.

Iltapäivällä tutkiskelimme meille Aventurasta annettua reittiohjelmaa ja huomasimme jo nyt toisena päivänä ettei se pitänyt ollenkaan paikkaansa. Olimme leiriytyneet liian aikaisessa vaiheessa. Tarjalla oli tulostettuna netistä englanninkielinen kuusi päivää kestävä Lohikäärmeen polku eli Druk path reitti ja näytti ensin siltä, että menemmekin sen mukaan, joten kävimme kysymässä oppaaltamme mikä on meininki. Olemmeko viiden päivän sijaan kuusi päivää? Asia ei selvinnyt täysin kuin vasta viimeisenä vaelluspäivänä, joka oli vaellusohjelmasta täysin poiketen  pitkä ja raskas. 

Jälleen lämmin ja aurinkoinen päivä. Iltapäivä leirissä oli kuitenkin pitkästyttävä. Tomi ja Jouni lähtivät kuvaamaan läheiselle harjanteelle, mutta meille muille ei oikein löytynyt ajankulua joten lojuimme vaan teltoissa pötköttelemässä ja harmittelimme, että olimme tuhonneet jo Kathmandussa vaellukselle varatut mahalääkepullomme :D 

Hassua kyllä päivästä jäi eniten mieleen korkealla harjanteella tapaamamme tiikerijuovainen täysin kesy ja huomionkipeä kissa, sama kissa jonka tapasimme jo edellisenä päivänä - monta monta kilometriä kauempana. Mountain dogien lisäksi vuorilla eleli siis myös mountain cat.   Isäntä tapasi myös ylempänä harjanteella omatoimiretkellään yksikseen laiduntavan jakkihärän. Onneksi otti kuvan, muuten emme olisi uskoneet :D

Aurinko laski jo kuudelta ja värjäsi mennessään vastapäiset vuorenrinteet. Niitä kävin kuvaamassa. Sen jälkeen olikin vain illallinen ja uni tuli taas heti kahdeksan jälkeen. Ramaisevaa tuo raitis ja puhdas vuoristoilma tuolla liki 4000 metrissä! Yöllä taas heräilin tämän tästä, sen verran outoa kuulla korvan juuressa ruohoa rouskuttavan vapaana käyskentelevän hevosen äänen. Pelkäsin että jos vauhkoontuvat ja ravatessaan vievät teltan narut mennessään ja miten me kaksi vanhaa hidasliikkeistä ladya, Leena ja minä ryntäämme yhtä aikaa kapeasta oviaukosta ulos, kolarihan siinä tulee :D

Taukoineen etenenimme n. 4 h 30 min ja matkaa taitettiin 8,5 km ja nousua 510 m. 

Kolmas vaelluspäivä

Jangchu Lakha - Jimelangtsho

Heräsin jälleen jo ennen kuutta ja nousin katsomaan auringonnousua. Tämän päivän reitistä on vaikea kertoa mitään jos haluaa tarkempaa tietoa, koska nyt ei enää ollut apua Aventuran reittiselostuksesta kuten jo aikaisemmin mainitsin. Ylitimme kuitenkin tähän astisista paikoista korkeimman harjanteen eli käväisimme noin 4200 metrissä.

Luonto oli myös erittäin kaunista ja värikästäkin

Laitetaan tähän väliin vähän tietoa siitä millaiset olosuhteet ihmiskeholle on tuolla yli 4000 metrissä - artikkeli Geo -lehdestä:

"Ilmanpaine laskee, kun siirrytään merenpinnan tasolta korkeammalle. Koska ilman kaasuseos pysyy samana ylöspäin noustessa ja happea on ilmassa samat 21 prosenttia, hapen osapaine on korkealla vuoristossa matalampi. 5 000 metrin korkeudessa hapen osapaine on vain noin puolet siitä, mitä se on merenpinnan tasolla. Jokaisella sisäänhengityksellä ihminen saa keuhkoihinsa vähemmän happea kuin alempana hengittäessään. Sopeutuminen hapen puutteeseen on yksilöllistä, eikä sitä voi keinotekoisesti nopeuttaa. Vuoristotauti on oireyhtymä, joka johtuu liian nopeasta noususta liian korkealle. Tutkimusten mukaan jo 2000–2500 metrin korkeudessa joka neljäs saa vuoristotaudin oireita, yli 4200 metrin korkeudessa 40 prosenttia ihmisistä. ”Huonovointisuus ei välttämättä kuulu vuorikiipeilyyn”, sanoo erikoislääkäri Heikki Karinen. Hän tutkii ihmisen toimintakyvyn edellytyksiä ääriolosuhteissa, erityisesti ylävuoristokiipeilyssä.Vuoristotautia voi yrittää välttää. Yli 3000 metrin korkeudessa tulisi nousta korkeintaan 300 korkeusmetriä päivässä, kun korkeusero lasketaan yöpymispaikkojen välillä. Välissä on syytä pitää lepopäiviä.Sopeutumista tukee riittävä syöminen ja juominen: hapenpuutteen takia ihminen hengästyy korkealla helpommin, ja nestettä tulisi nauttia 5–7 litraa päivässä."

Hyvä fyysinen kunto ei välttämättä suojaa vuoristotaudilta, melkeinpä päinvastoin! Usein iältään vanhemmat sopeutuvat nuorta ja hyväkuntoista kokenuttakin kuntoliikkujaa paremmin korkealle. Näin meidänkin retkikunnassamme oli, ei tosin oikeastaan omalla kohdallani, itsellänihän on jo kokemusta siitä miten huonoon kuntoon voi mennä korkealla, mutta joukkomme vanhin Leena ei kokenut minkäänlaisia oireita noissa korkeuksissa missä käytiin ja yövyttiin. Minäkin pääsin tällä kertaa vain parin päivän päänsäryllä ja lievällä ruokahalun menetyksellä, vaikka en totisesti viittäkään litraa päivässä voi nestettä nauttia - sehän tulee ulos samantien! 

Tänä kolmantena päivänä edessä oli rankka ja uuvuttava nousu ja pitkä päivä siitä tulikin.   Polku oli välillä haasteellistakin,  toki nyt jo hieman kuivempaa ja hyviä tasaisia pätkiä harjanteita pitkin oli myös.  Pitkään jatkuneet monsuunisateet olivat kyllä jättäneet jälkensä maastoon ja sen lisäksi hevos- ja muulikaravaanit kuluttivat hiemankin vetiset kohdat nopeasti mutaisiksi. Päätäni alkoi särkemään lähinnä takaraivosta, mikä edesmenneen Annapurnan juurelle jääneen Samuli Mansikan mielestä on merkki juurikin vuoristotaudin ensioireista kun taas etulohkossa oleva särky lähinnä nestehukkaa. Vihdoin ja viimein leiriin tullessamme Tarjallakin oli outoja tuntemuksia ja hän kävi hetkeksi pitkäkseen telttaan ja annoin hänelle ja otin itsekin puolikkaan Ödeminiä, jota meillä oli mukana vuoristaudin oireiden varalle. Kävin pesemässä naamani vuoripurossa jääkylmällä vedellä ja myös jalat kaipasivat kunnon viilennystä. Ai, että teki hyvää! En vaan muistanut, että Ödemin on periaatteessa nesteenpoistolääkekin, joten sainkin sitten hypätä hyyssissä puolen tunnin välein useamman kerran. Seuraavaksi aloin palelemaan oikein kunnolla, mutta illan mittaan olo parani kyllä. Mittasimme myös iltaisin isännän hankkimalla mittarilla happisaturaation, joka käväisi minulla alle 70:nen, mutta nousi siitä kyllä myöhemmin.

Tee taukopaikka oli n. 4200 metrissä

Alhaalla jo näkyy inkkarileirimme, jaksaa jaksaa...

Tähänkin päivään mahtui kyllä paljon naurua ja Suuria Suunnitelmia. Keksimme pyytää oppaalta, että leirin pojat rakentaisivat meille vessateltastamme vessan sijaan SAUNAN! Kiuas vaan keskelle ja vähän hevosenpaskaa polttoaineeksi ja kiviä ympärille. Sinne sitten vaan vuoronperään alasti istumaan ja hetken päästä suoraan järveen.

Valitettavasti oppaamme oli kuullut ilmeisesti saman vitsin aikaisemminkin kun ei se häntä hetkeuttanut. Meitä oli varoitettu bhutanilaisten olevan kovin rajoittuneita ja siveitä ihmisiä niin, että esim. koskettelu ei ollut suotavaa, mutta liekö tieto ollut peräisin jostain 70 - 80-luvulta jolloin maa oli vielä liki suljettu ulkomaalaisilta, mitään sellaista ei huomattu vaan kaikki olivat todella ystävällisiä, erityisen nauravaisia ja helposti lähestyttäviä ja ainakin meidän leirin pojat ottivat olkapäästä kiinni tämmöistä vanhaa ruppanaakin kun yhteiskuvaan tulivat tai kädestä kiinni jos mummo juuttui kiven koloon...

Illalla oli taas kaunis tähtitaivas ja täysikuu valaisi uskomattoman kauniisti. Minulle tuli aina iltaisin mieleen vanhat lännenelokuvat, leirimme muistutti ihan intiaanileiriä :D Unimatti kutsui jälleen jo ennen iltayhdeksää.

11,4 km ajassa 7 h 25 minuuttia ja nousua mittari näytti kuitenkin aika vähän vaikka paljon enemmältä tuntui ylös alas sahaaminen - 661 m.

Neljäs vaelluspäivä

Jimelangtsho - Labana

Yö oli jälleen kylmä. Sanotaan, että toiset nukkuvat korkeassa ilmanalassa erityisen hyvin kun toiset taas huonosti. Minä kuulun jälimmäisiin eikä tietenkään ahtaat telttailuolosuhteet edesauttaneet asiaa. Tosin nukun liki aina huonosti, joten siinä ei ollut mitään uutta.  Unenpäästä sai kyllä hyvin kiinni, mutta uni oli kovin katkonaista ja häilyvää. Olimme ottaneet Leenan kanssa muilta oppia sen verran, että nyt puhalsimme omatkin paksummat ilmatäytteiset makuualustat emmekä tyytyneet järjestäjien tarjoamiin olemattoman ohuisiin, toki ne kannatti pitää alimmaisina maata vasten. Lisäksi kantajat kantoivat meille ohuet värikkäät peitotkin, mutta niissä ei olisi tarjennut nukkua edes kovaksikeitetty retkeilijä. Yöksihän näissä korkeuksissa lämpötila painui jo lähelle nollaa, joskus jopa pakkaselle.

Aamutoimia camp 4:ssa

 Me olimme isännän kanssa hankkineet ihan tätä reissua varten Cumuluksen Alaska 900:set, kolmen vuodenajan laadukkaat untuvapussit, mutta kyllä niissä olis pakkasyötkin nukkunut. Tarjalla sen sijaan oli käytössä ihan omanlaatuinen pussinsa ns. "kolmen vuoden pussi", mistä saimme taas yhden sloaganin päiviemme  iloksi. Toinen reissumme käytetyimmistä termeistä oli "pitäkää loput" mikä tuli siitä kun käytössämme oli niin monenlaista valuuttaa, että niissä meni lopulta pää sekaisin - eurot, dollarit, Nepalin rupiat ja Bhutanin Ngultrum ja siihen jotkut tunkivat vielä vaihtovaluutaksi Intian rupioitakin :D

Aamupalan jälkeen Tomi lähti kalaan oppaamme Namgayn virvelillä. Leiripaikkamme oli siis pienen järven vieressä. Näin pitkillä vaelluksilla leiripaikat valikoituivat vakiopaikkoihin, missä oli saatavilla juoksevaa vettä. Vaikka olimme koko ajan vuoristoisella alueella niin kun ei ole lumihuippuja tai jäätiköitä niin ei myöskään juurikaan vuoristopuroja ja vähänlaisesti minkäänlaisia järviä tai lammikoitakaan. Jätimme siis Tomin kalaan ja lähdimme nousemaan hieman vaikeakulkuista metsäistä reittiä ylös harjanteelle. Polkua reunusti täälläkin puut ja pensaat joiden paksut ja lohkeilleet rungot oli ruskan värjäämien saniaisten ja muun kasvillisuuden peitossa. Edellisenä iltana oppaamme oli lyönyt isännän kanssa vetoa viidestä dollarista, että tuo illallisellemme tuoretta kalaa. Tyhjin käsin kalasta palasi ja niin myös isäntä kun rinteessä meidät otti kiinni. 

Hevosten ja muulien karavaani ohitti meidät taas ja katosivat pian harjanteen taakse hännät rytmikkäästi heiluen ja kellot kaulassa kilkattaen. Koko reissun ajan ihailimme eläinten raakaa voimaa ja sinnikkyyttä isojen taakkojen kanssa. Ja sitä miten ihmeessä ne pääsivät monesta vaikeasta polun mutkasta yli tai miten kiikkerän näköisesti valitsivat joskus sen polun pätkän joka meni kaikista lähimpänä jyrkänteen reunaa. 

Heti järveltä lähdettäessä polku haarautui ja nyt jälkeenpäin karttaa tutkiskeltuamme huomaamme, että siitä olisi päässyt pidemmälle reitille, joka päättyi ihan Tiibetin rajalle ja meni yli 5000 metristen solien yli. Aurinko porotti välillä melko kuumastikin.

Ohitimme päivän aikana useampia pieniä järviä ja lampia, joista Dungtsho Sama -järveä pidetään pyhänä. Mutta koska oppaamme käveleskeli vihellellen kaukana edellä niin, että lopulta ei hänestä näkynyt enää loppumatkasta jälkeäkään niin emme tienneet mikä järvistä se oli. Päättelimme sitten, että se oli pieni lammikko, johon oli heitelty sinne tänne seteleitä. Ohitimme myös Simkotra Tsho järven yläpuolista harjannetta pitkin, jossa oli muutama teltta pystytettynä tasanteelle. Alkuperäisen matkatoimistolta saamamme ohjelman mukaan meidänkin olisi kuulunut leiriytyä jo siihen, mutta jatkoimme hieman epätietoisina matkaa vielä eteenpäin. Emme tienneet miten pitkälle pitää vielä sinä päivänä edetä ennenkuin leiri näkyy. Tummia pilviäkin alkoi kerääntyä harjanteen taakse.

Ylitimme solia yksi toisensa perään ja korkeimmalla kohdalla olimme 4223 metrissä. Hengitys oli jo raskasta, mutta hitaasti kiiruhtaen kävelimme eteenpäin ja toivoimme ettei tarvitsisi sadevaatteita kaivaa esiin. Hieman jännitystä toi myös yhdeltä harjanteelta edessäpäin polun varressa näkemämme laiduntavat jakkihärät. Onneksi olimme viettäneet lounastauon ja Nidup tarjoilijahevosineen meni edeltä ja kun ei härät reagoineet häneen mitenkään mekin uskalsimme mennä. Lähin härkä oli noin kolmen metrin päässä polusta.

Kuva: Olle Antell

Kuva: Olle Antell

Pian taas opas ohitti meidät, oli jäänyt kalaan edelliselle järvelle, mutta saalis oli varsin heikko - ei siis tuoretta kalaa tälläkään illallisella vaan saisimme tyytyä riisiin, pinaatin tapaiseen mössöön, eräänlaiseen juustokastikkeeseen jossa vihanneksia, lihaakin oli sekä yhtenä iltana myös herkkusienipitsaa :D  Itse söin usein vain muutaman lusikallisen riisiä, joko punaista tai valkoista. Yritin välttää kaikin keinoin mahatautia, se olisi ollut täyttä tuskaa yrittää taivaltaa niissä korkeuksissa maha kuralla. Eikä ruokahaluakaan juuri ollut. Juhlahetkeni oli kun iltapäiväteellä oli pari kertaa tarjolla lautasellinen poppareita! Ne maistuivat taivaalliselta. Aivan kuten viisi vuotta sitten Nepalissakin Everest Base camp reissulla :D 

Vihdoin liki 7 tunnin taivalluksen jälkeen harjanteelta aukesi näkymä alas, jossa leiriytymisen merkiksi jo teltat pystyssä. Ensimmäiset pisarat tulivat kun sukelsin telttaan levolle ennen illallista. Nukkumatti tuli jälleen jo kahdeksan aikoihin illalla.

Päivästä jäi mieleen Lunch boy Nidupin yritykset opettaa minulle jotain bhutanilaista laulua, siinä me kuljimme palan matkaa peräkkäin, minä hän ja hevonen ja minä toistin perässä aina pätkän laulua ja kohta taas otettiin uusiksi. En oppinut. Mutta muuleja ja hevosia osasin jo hyvin komentaa :D

11,5 km, 6 h 45 min, nousua 645 ja laskua liki samanverran. 

Viides vaelluspäivä

Labana - Thimphu

En ole aivan varma olisiko meidän pitänyt nähdä jo eilisen päivän aikana vaiko vasta tänään maailman korkein kiipeämätön huippu Gangkar Punsum 7570 m, kuten sanottu reittiohjelma ei pitänyt enää paikkaansa.  Tarja muisti lukeneensa, että tuolle Himalajan huipulle olisi yrittänyt aikoinaan useampikin retkikunta, mutta jokainen oli epäonnistunut huiputuksessa ja kuolonuhreiltakaan ei oltu vältytty. Bhutanin hallitus oli hermostunut retkikuntiin ja sääti lain, joka kieltää kiipeämisen kaikille yli 7000 metrisille vuorille maan alueella.

Taivaanranta joka suuntaan oli kuitenkin peittynyt jokaisena päivänä  kumpupilvien alle ja esti kunnolliset näkymät Tiibetin puoleisille lumihuippuisille vuorille.

Heräsin jälleen jo aamuviiden jälkeen, nousin ylös  noin 10 minuuttia ennen Garminin ilmoittamaan auringonnousuaikaa, mutta kun pääsin teltan ovesta ulos oli vielä melko pimeää. Ehdin kuitenkin häthätää kävelemään muutaman kymmenen metriä kauemmaksi etsien sopivia kuvakulmia kun auringonsäteiden ensipilkahdukset näkyivät... Olin käynyt hakemassa Lumixin poikien teltasta. Harmittelin hieman kun en ole kummoinen kamerankäyttäjä ja molemmat pojat vaan jatkoivat sikeästi uniaan, vaikka olisivat olleet paljon parempia valokuvaajia kuin minä. 

Seuraavat muutamat minuutit olivat suorastaan lumoavat. Se hetki kun auringonsäteet siivilöityivät värjäten maiseman punertavaksi ja alkoivat myös lämmittämään ja karkoittivat aavemaiset usvapilvetkin nopeasti pois!

Viimeinen vaelluspäivä alkoi kipakalla mutta lyhyehköllä nousulla harjanteelle ja siitä alkoikin sitten todella pitkä ja paikoin jyrkkäkin lasku kohti Bhutanin pääkaupunkia Thimphua. Harjanteelle päästyämme olimme virallisen tiedon mukaan reitin korkeimmalla kohdalla 4220 metrissä.  Olimme kokonaan pilven peitosa... Koko viiden päivän vaelluksen ajan olimme koko ajan 3500 - 4200 metrin korkeudella ja nyt laskeuduimme alas aina n. 2600 metriin. Thimphu on maailman kolmanneksi korkeimmalla sijaitseva valtion pääkaupunki ja ainut jossa ei ole liikennevaloja. Noin kolmannes Bhutanin väestöstä asuu siellä.

Päivämme alkoi hieman dramaattisissa merkeissä kun yksi vastaantulleista kuormahevosista meidät ohittettuaan noin parinkymmennen metrin päässä menetti ilmeisesti taakkansa siirtymisen vuoksi tasapainonsa ja kaatui ja vieri kierimällä alas kymmenisen metriä. Seurasi kauhuissani hevosen tai muulin kieppumista ja pelkäsin pahinta. Hevostenhoitaja juoksi alas ja purki kuorman pois ja lastasi sen uudelleen ja hevonen pääsi kuin pääsikin takaisin jaloilleen. Ja jatkoi ontumatta matkaansa. Oli onni, että kaatumispaikka ei ollut yksi jyrkemmistä jyrkänteistä mitä reitille myös mahtui. Mietimme myös, että jos hevonen putoaa jyrkänteeltä ja sattuu kantamaan vaeltajan laukkua niin sinne jää laukku ja myös hevonen, mitään ei ole tehtävissä - luonto hoitaa loput :(

Alamäki alas kaupunkiin oli LOPUTON!

Laskua tälle viimeiselle vaelluspäivälle tuli peräti 1354 m. 

Toinen dramaattisista hetkistä koettiin kun olimme viettäneet teehetken luostarin pihassa ja seuranneet hetken munkkien, jotka olivat siis ihan pieniä noin viiden kuuden vanhoja lapsia - ilmeisesti kouluopetushetkeä luostarin pihalla ja jatkaneet matkaa alas, meidät ohitti taas iso hevoskaravaani ja oli tosi jyrkkä kohta polussa, toki melko leveä, mutta erittäin juurakkoinen ja johtajahevonen lähti kunnon rallatteluun, jolloin takana tuleva lauma villiintyi ja lähti ryntäämään alaspäin puskien läpi ja vaikka seisoimme polun sivussa niin yhtäkkiä hevosta ja muulia tuli molemmista sivuista niin, että kun yritin kännyllä kuvata - säikähdin kovasti ja jouduin menemään suojaan lähimmän ison puun taakse ja juuri kohdallani yhden villiintyneen hevosen selästä lensi sinkkiämpäri suoraan kohti mätkähtäen kuitenkin maahan jalkojeni juureen. Naurettiin jälkeenpäin, että siinä olisi ollut reissun paras kuva kun Merja seisoo puun takana ämpäri päässä!

Oppaamme oli nyt jättänyt meidät täysin oman onnemme nojaan, toki me isännän kanssa näimme hänet pari kertaa ottamassa nokoset polun varrella, mutta heti tultuamme paikalle jatkoi vaan matkaansa vihellellen. Reissuväsymys taisi vaivata jo - kaikkia.

Jo kauan ennen, pari tuntia - vaelluksemme määränpää näkyi, mutta

matka oli pitkä. 

Lopulta pääsimme alas, jossa pikkubussimme ja autonkuljettajamme jo odotti meitä. Laukutkin oli jo autossa. Olimme hyvästelleet kantajat, hevosmiehen, kokin apulaisineen ja lounaskuljettajamme jo edellisenä iltana kun annoimme tipit. Tippikulttuurihan on meille suomalaisille kovin vierasta ja kun meillä ei ollut suomalaista opasta mukana, emme oikein osanneet suhtautua siihen, vaikkakin meille oli annettu suositukset miten menetellä. Tippien määrä ja käytöntö oli hieman outoa, mutta ehkä me suoriuduimme siitäkin kunnialla. Muutenhan olimme täyshoidossa koko Bhutanin oleskelumme ajan, Kun maahan ostaa matkan tai hankkii oppaan ja maksaa siitä, silloin hintaan kuuluu kaikki, ruoka ja majoitus.

Matkaa taitettiin 10,7 km ja aikaa kului reippaasti yli 5 h. 

Parasta reissussa mielestäni oli äärettömän mukavat, hauskat ja innokkaat paikalliset ihmiset. Bhutanilaisen suu sulaa hymyyn herkästi. Mutta, löytyy heiltä ja meiltä suomalaisilta jotain yhteistäkin. Se on kännykkä. Se on myös monen bhutanilaisen seuralainen, jopa luostarin sisällä munkit tai munkkioppilaat pelasivat kännykkäpeliä.

Saattoi se pitää paikkansakin, että Bhutanissa asuu maailman onnellisin kansa :D

 
Bhutan - Kingdom of Happiness <3

Thimphu, Punakha ja Paro

Thimphussa majoituimme hotelliin ja illalla kävimme omin päin tutustumassa kaupunkiin ja vähän shoppailtiinkin. Ostin untuvaliivin itselleni. Hotelli oli taas oikein hieno ja mukava. Ja arvatkaas mitä! Olimme oppaalta kyselleet saunasta ja ylläri pylläri sellainen löytyi hotellistamme. Oli höyrysauna ja ihan supisuomalainen sauna. Varasimme oitis saunavuoron! Saunassa oli kaksi tyttöä töissä ja hieman heitä taisi ihmetyttää kun kerroimme kaikki saunovamme yhdessä :D

Seuraavana päivänä kävimme todella komeassa luostarissa tai temppelissä. Siellä oli mm. kuninkaalle ihan oma sisäänkäynti, mikäli hänelle sattui tulemaan tarvetta käydä temppelissä. Sillä ovella oli useampi vartijakin.

Lumoava paikka kauniine puutarhoineen.

Vierailimme myös perinteikkäässä kutomossa, kävimme katsomassa bhutanilaisten kansallisurheilua eli jousiammuntaa. Se se vasta olikin mielenkiintoista! Tutuistuimme myös tiibetiläiseen stubaan. Ja pisteenä iin päälle - tapasimme tuhansien muiden kanssa valtaisan yli 50 metrisen Buddhan istumassa vuorenrinteessä... Siitä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta pari kuvaa puhukoon puolestaan.

Koska oli sunnuntai näimme myös menomatkalla Punakhaan tien varrella ihmisiä viettämässä aikaa omituisen kansallispelin tai harrastuksen parissa, siitä pätkä videossanikin. Pelissä heitettiin eräänlaista tikkaa, tikat olivat vaan kaikkea muuta kuin tavalliset, isäntä osti sellaiset matkamuistoksikin ja täytyy katsoa saako mökillä jonkinlaisen pelin aikaiseksi :D

Paljon upeita paikkoja mahtui päiväämme, mutta lopulta pikkubussimme keula "heiluvine onnenkaluineen" käänsi nokkansa kohti Punakhan historiallista kaupunkia. Ajomatka ja tie sinne oli aivan käsittämättömän upea ja jännittävä. Monsuunisateet oli huuhtoneet joissakin paikoin osan tiestä pois ja mm. jättimäinen puu makasi vieläkin osittain tiellä juurineen päivineen. Pysähdyimme tien korkeammalla kohdalla, olimme jälleen yli 3500 metrissä, paikalle jossa oli 100 Stupaa. Kävimme myös kahvilla. Oikeaoppisesti valmistettu aito cappuccino maistui kakkupalan kanssa taivaalliselta!

Taivaalliselta siksi, että koska kaikki ruuat kuuluivat oleskelumme hintaan, tarjoiltava ruoka oli yleensä joka paikassa buffet tyyppinen ja sekin kaikkialla - paitsi vaelluksella - liki täysin samanlaista: riisiä, usein friteerattua kanaa, mutta kanat olivat olleet ennen kuolemaansa todennäköisesti keskenkasvuisia tipuja, koska palat oli todella pieniä ja myös luisia, piti syödä varovaisesti, sitten oli vielä jotain todella voimakkaasti chilillä maustettua juustolisuketta ja jotain vihreää paistosta myös. Eli ruuasta ei tainnut kukaan erityisemmin pitää, mutta kyllä sitä söikin.

Punakhassa majoituimme pieneen kodikkaaseen puutarhan ympäröimään hotelliin ja illalla otimme ilon irti paikallisesta punaviinistä ja wiskistä. Valitettavasti vaan baari meni kiinni jo heti yhdeksän jälkeen, mutta ulkona terassilla oli lämmintä istuskella pimeässä illassa.

Seuraavana päivänä hyvissä voimin kuitenkin jatkoimme tutustumalla tähän erikoiseen paikkaan, ensin vierailulla nunnaluostarissa, joka oli monien meidän mielestä kaikista kaunein paikka. Valitettavasti vaan sisällä ei saanut sielläkään siis kuvata. Matkalla sinne porukan kätköilijät loggasivat yhden geokätkönkin. Eikä luostari ja temppelivierailut tähänkään loppuneet, seuraavana oli vuorossa yksi Punakhan ja Bhutanin kuuluisimmista rakennuksista.

Vielä päivän lopuksi kävimme tutustumassa myös kuuluisaan "kikkeli" pyhimyksen luostariin.

Mutta, kuten kaikki aikanaan niin tämänkin ikimuistoisen matkamme loppu häämötti jo, ajoimme takaisin Paroon, sinne mistä vaelluksemme lähti. Nyt matka taittui jalkojen sijaan autolla ja kesti noin tunnin. Palasimme samaan hotelliin ja illallisen jälkeen uni taas maittoi.

Punakha on viljavaa maaseutua

Aamulla paluu Kathmanduun ja kentällä oli aika hyvästellä mielenkiintoinen oppaamme ja luotettava autonkuljettajamme.

Loppusanat

Niin, nyt kun nämä tarinat sain kirjoitettua - tuntuu, että olen sanaton. Hieno reissu. Kannatti lähteä.