Olin valmistautunut tähänkin odotettuun matkaan pesemällä käsiä ahkerasti. Ei niinkään mitään uutta virusta vastaan, vaikka siitäkin oltiin jo tietenkin kuultu, mutta sehän oli tuolla jossain, kaukana vaan enemmänkin vuodenaikaan esiintyvältä tavanomaiselta influenssalta vastaan suojautuen. En halunnut sairastua ennen matkaa. Varsinkin kun koko edellinen vuosi oli mennyt ihan harakoille pitkien sairastelujaksojen takia.
Terveenä päästiinkin laivaan. Laivallakin toki pestiin ahkerasti käsiä ennen ruokailua ja olipa käsidesiä laitettu ruokailuun mennessäkin saataville. Hyvillä mielin matkaan sen enempiä murehtimatta!
Lauantai 7.3.
kului ajaen Ruotsin läpi määränpäänä Vikerfjell niminen paikka Norjassa. Olin poiminut paikan erään facebook ryhmän vinkistä kun kyselin mukavia tasaisia murtomaahiihtomaastoja Etelä-Norjasta.
Vasta myöhään iltapäivästä saavuimme perille. Siinä missä vain 100 km ennen Oslon läpi ajaessa ei näkynyt kuin lumen hippuja siellä täällä korkeammalla niin tuolla pienen maksullisen vuoristotien päässä olikin jo ainakin metrin vallit tien vierellä.
Matkalla oli monin paikoin aavemainen sumu
Perille päästyämme huomasimme että tulimme pienen tunturimajan pihamaalle. Siellä oli ollut päivällä rekikoirakilpailut ja koiran pissiä oli lumivalleilla siellä täällä, netti oli meitä ystävällisesti valistanut tästä ja vastaankin tuli useampi koirankuljetusvaunu. Pari hassua autoa oli kuitenkin näin illansuussa enää paikalla. Majan isäntä antoi luvan yöpyä, mitään se ei maksanut, tosin vain kauempana sijaitseva ränsistynyt ulkovessa oli käytössä, mutta hyvä sekin. Pika pikaa laitoimme vähän syötävää autossa ja sukset nopeasti esiin ja vielä hiihtämään ennenkuin pimeys tulisi.
Kartta reiteistä oli saatu majalta.
Puskaparkkimme
Vajaan tunnin lenkki ehdittiin tehdä ennen pimeää.
Ladut olivat aivan tyhjiä...
Sunnuntai 8.3.
Yöllä piti oikein jännittää lähteekö Pakastearkku lentoon, onneksi oli niin korkeat lumivallit ladun vieressä missä automme kökötti ettei siitä ollut pelkoa. Keli oli aivan kuten ennustettu eli huono. Lunta tuli vaakasuoraan, joten ei muuta kuin myrskylasit päähän, autosta tällä kertaa OAC:in liukulumikengät ulos ja matkaan.
Latu oli umpeen tuiskunnut, mutta hämmästykseksemme latukone kävi aamusella kääntymässä majan vieressä, mutta palasi sitten takaisin kohti toista majaa, joka oli muutaman kilometrin päässä kuten edellisenä iltana hiihtolenkillä huomasimme. Lähdimme siis umpihankeen kohti korkeinta tunturia. Toki emme sinne asti edes unelmoineet pääsevämme siinä kelissä.
Kolmen vartin kuluttua lumisade muuttui hiljalleen vesisateeksi ja päätettiin kääntyä takaisin. Vastaan tuli latukone ja meno muuttuikin leveilläkin tunturisuksilla kevyemmäksi. Nimittäin märkä lumi jäätyi aina pysähtyessä suksien pohjaan ja jouduin hiihtämään isännän suksien yli, että sain pohjat putsattua. Kerran meinasin kunnolla kaatuakin kun olin laittanut sukset vääriin jalkoihin eli siteet sotkeutuivat toisiinsa. Tuossa rytäkässä venähti kämmen kun sauvoilla otin lujasti vastaan. Sen vaivan huomasin vasta parin päivän päästä kun kämmen alkoi turpoamaan.
Palasimme siis takaisin autolle, söimme ja katselimme lohdutonta näkymää auton ikkunasta. Muutama rohkea hiihtelijä tuli autolla paikalle, mutta palasivat nopeasti takaisin kun keli ei ollut kovin houkutteleva pitkälle sunnuntailenkille. Iltapäivästä kävimme kahvilla majalla kun se avasi ovensa ja söimme Norjassa hyvin tavalliset makeat jälkiruuat eli vohvelit hillolla tai suolaisella kermavaahdolta näyttävällä "kastikkeella". Emme tässäkään vaiheessa vielä olleet ollenkaan huolissamme Norjan korona tilanteesta, vaikkakin olimme toki uutisista seuranneet tilannetta maassa.
Kahvin jälkeen päätettiinkin lähteä ennakkosuunnitelmista poiketen jo kohti seuraavaa etappia. Matkalla Beitostöleniin käytiin tankkaamassa auto ja hakemassa kuppi kahvia huoltoasemalta ja vessassa käydessäni huomasin katsoa peiliin ja huomasin toisessa silmässä ison verenpurkauman. Se vähän latisti ajomatkaa läpi usvaisen mutta idyllisen maaseudun, olinhan sairastanut silmiäni koko edellisen kesän ja vieläkin ne vaivasivat sen verran, että koko ajan sai jännittää.
Illansuussa tulimme perillle. Tukikohdaksemme olimme valinneet Beitostölen Hytter & Camper nimisen läpi vuoden auki olevan leirintäalueen. Reseption oli kiinni, mutta puhelimella saimma luvan ajaa yöpymään ja maksaa tulevat yöpymiset vasta aamulla. Isäntä ehti vielä käydä hiihtämässäkin! Keli tosin oli todella haastava, lunta ja räntää tuli taivaan täydeltä.
Ladut lähtivätkin suoraan auton puskurin edestä :D Illalla ehdimme juuri ja juuri syömään viereiseen viinitupaan.
Maanantai 9.3.
Eilen satoi vielä vettä, tänään paistoi aurinko. Pikku pakkanen aamusta kun liikkeelle lähdettiin. Netistä kaivettiin esiin tieto mitkä ladut olisivat vähän vähemmän mäkisiä ja sehän selviää kivasti Skisporet sovelluksesta. Samoin kuin se missä reaaliaikaisesti latukoneet liikkuu. AIVAN upeita neitseellisiä baanoja päästiinkin korkkaamaan, aamuyhdeksältä kun ei montaa ihmistä liikkeellä ollut. Puolilta päivin jo enemmän ja monta koirien kanssa hiihtäjää ja lapsia kelkoissa tuli vastaan. Täällähän kaikenlaiset tai monenlaiset kulkuvälineet on ladulla sallittuja. Tosin kisaladut sentään pyhitettyjä. Mutta yhtä kaikkia aivan upea aamupäivä! Ja minä jaksoin kuin jaksoinkin ja kaikki laskut laskin ja tuolla ylängöllä tuulen tuiverrusta en pelännyt vaan aina risteyksessä sanoin että tuosta me mennään - vaikka ei ollut tarkoitus noin pitkää lenkkiä tehdä kun meikäläisen kunto on kovin huono.
Kokonaisaika oli noin kolme tuntia kun niin monta kertaa piti pysähtyä kyyneliä pyyhkimään :) Täällä minä tunnen eläväni.
Iltalenkillä kävelimme ihmettelemään loma-asuntoja ja kylän keskustaakin.
Beitostölenissä asuu vain noin 400 asukasta. Sen sijaan loma-asuntoja on näin näppituntumalta sanottuna satoja jos ei tuhansia. Maaliskuussa hiihtolomien jälkeen kuitenkin todella hiljaista ja suurinosa mökeistä, joita siis ihan kilometrikaupalla teiden varsilla - asumattomia. Saattoi koronakin vaikuttaa tuohon yllättävään hiljaisuuteen, huippuunsa viritetyillä laduilla emme edes muistaneet koko asiaa!
Tiistai 10.3.
Aamuyhdeksältä ei vielä lunta satanut ja lähdettiin samoille laduille kuin eilenkin. Se on ainut suunta jos haluaa vihreille urille. Alussa on kuitenkin heti pian nousuakin ainakin kolmen vartin verran ennenkuin pääsee tasaisemmille maisemille. Poikkesimme eiliseltä reitiltä Geirli:ssä tien toiselle puolelle missä ei eilen vielä käyty. Nyt sateli jo kunnolla lunta. Nämä latuosuudet oli kuitenkin yön pakkasten jälkeen ajettu aamulla ja hyvin vielä pääsi. Muutama muu hiihtelij ä nähtiin, muutama koirien kanssa vetonarulla.
Lopussa olikin aika jämäkkä lasku tänne alas kylään. Oli pakko ottaa lopuksi sukset pois, niin kovaa tuli kivikovaksi tamppaantuneella uralla jossa ei ollut vedetty edes latua.
Perinteistä hiihtoa 17,3 km ja illalla kävelyä 6 km.
Keskiviikko 11.3.
Jälleen minulle hyvin nukutun yön jälkeen kiireetön aamupala ja neuvottelu mitkä värkit tänään valitaan alle. Minulle hyvin nukuttu tarkoittaa sitä, että nukahdan helposti ja herään vain noin parin tunnin välein, kotona saatan nukkua vain pari hassua tuntia jos sitäkään. Pitäisi varmaankin muuttaa asumaan tänne retkiautoon ja Cumuluksen untuvamakuupusseissa nukkua kaikki talviyöt :)
Eilisen päivän ja yönkin aikana vielä oli satanut noin 15, jopa 20 senttiä tuulen tuiverruksen kera uutta lunta. Minulla kun kunto on suorastaan pohjalukemissa niin jaksaminen on vähän niin ja näin ja täältä kylästä kun lähtee niin joutuu aina nousemaan jonkinaikaa ennenkuin pääsee tasaisemmille baanoille, joten päätettiin sitten kävellä tietä pitkin, joka myötäilee latu-uraa niin että isäntä kantaa nuo backcountry suksemme ylös noin kilometrin matkan. Näin vältytään siltä, ettei tule hirveä hiki heti pitkässä nousussa. Latukone kierteli latutiedotteen mukaan jo joitakin latuja, mutta lupasi ettei tänään tuulen takia edes likikään kaikkia ajeta ollenkaan. Tämä sopi meille, koska umpihankisukset toimii parhaiten juurikin kovalla alustalla jossa vähintään kymmenen senttiä uutta pehmeää lunta.
Ei sitten kuitenkaan koko matkaa kävelty ylös vaan pujahdettiin sukset jalkaan jo puolessa välissä, mutta niin vaan kävi, että vaikka kuinka hitaasti noustiin niin hikihän siinä tuli. Pikkuisen taisin äkäilläkin ja manata huonoa kuntoani. Uhkasin palata takaisin, että isäntä sais kerrankin liihottaa sydämensä kyllyydestä vaikka koko päivän siellä tuntureilla, mutta ei se antanut periksi vaan halusi minutkin mukaan.
Pian jo helpottikin ja voi mikä riemu ja ilo oli päästellä siellä vähän tasaisempaa alustaa, pienet mäkinyppyrät ei haitannut sitten enää kun oli enimmät hiet tasaantuneet. Välillä mentiin ajettua latua pitkin, ladun vieressä tietysti ja kääntöpaikalla kivuttiin sitten parikin kertaa kivalle harjanteelle ja sieltä oli kiva umpihankea lasketella alas.
Tuuli oli aivan mahtava välillä ja nähtiin hienoja lumitornadojakin! Muutama norjalainen eläkeläishiihtäjäpariskunta hiihteli jotain "top touria"... nämä ovatkin varsinaisia tervaskantoja täällä ja oikein itseä hävettää kun ei uskalla hirmuisen pitkiä reissuja tehdä.
Lopuksi sama nousua sitten suksia alas kantaen kun ei mitenkään uskalla laskea suoraan kylälle.
Mahtava päivä! Tunsin suorastaan olevani elossa taas :)
Aika vähän rapiat 2 tuntia = aika liikkeellä, monta kuvaustaukoa ja pari juoma ja keksitaukoakin.
Iltapäivä
Kevyt alkukeitto ja kanaa ja riisiä autolla lounaaksi ja vähän toisenlaista vaatetta päälle ja päästin isännän vuorille iltajumpalle ja itse päätin hiihdellä pikkasen ripeämmin lähiladuilla.
Näitä yhdyslatujakin saa kivasti hiihdeltyä ees taas täällä alamaastossa, kävin stadionin parkkipaikalla ja siitä eilisellä gapahukilla eli kodalla ja näitä ees taas, mutta uteliaisuuttani katsastin myös yhden sivuladun kun se näytti niin kivasti pätkän järven jäätä menevän. Jään jälkeen alkoikin sellainen alamäki että oksat pois! Hetken sitä laskin ja huomasin, ettei enää pysty edes kunnolla jarruttamaan, joten tein hallitus kaatumisen metrin korkeaan hankeen kyljelleen niin sain vauhdin topattua! Siitä kestikin kyllä hetken että pääsin ylös :) Ketteryys ei ole parhaita puoliani...
Oli aivan ihanaa katsella siinä edestakaisella lenkillä melko lähellä siintävää Jotunheimenin vuoristoa. Ja oli hiljaista. Latu oli päivän aikana sotkittu kävellen, koirien ja leikkien huonoon kuntoon mutta se ei menoani haitannut. Lunta on täällä muuten virallisten tiedotteiden mukaan 129 cm.
Torstai 12.3.
...ja aamulla paistoi aurinko. Yr.no lupasi puolilta päivin yhä yltyvää tuulta, jopa 16 m/s voimakkuudella. Joten aamuyhdeksältä jo liikkeelle. Latukone oli lähtenyt heti seitsemältä ajelemaan jo tuonne Olevatnetin suuntaan missä eilenkin oltiin. Sinne siis suunnitelma. Isäntä oli jo eilen käynyt katsastamassa tienoita iltalenkillään.
Päätettiin tuo ensimmäinen kilometrin pituinen ja n. 100 nousumetriä käsittävä ylämäki kantaa taas sukset ylös ladun varteen vaikka sinne siis tästä meidän auton nokan edestä latu meneekin.
Ylhäällä hiihtelemään ja heti huomattiin, että paikka paikoin alkoi latu olla jo ummessa. Lunta ei satanut, mutta tuuli pyöräytteli irtolunta sopivasti. Ihmettelin heti ensimmäisen ylämäen kohdalla, että eilen oli helpompi hiihtää ylös seinäpito OAC:eilla kuin CustomSkin tuunatuilla Fischereillä, vaikka hyvät ne onkin, paljon paremmat kuin alkuperäiset. Tästä suuren suuri kiitos Esa Viroselle. Joka ei vielä ole edes laskuttanut koko hommasta mitään kun laittoi suksiini erilaiset karvat kuin yleensä.
Mitä pidemmälle latu kohti vuoria eteni sitä enemmän alkoi tuulemaan. Välillä meinasi ihan henki salpautua ja isäntä piti sopivasti kiirustakin ettei jäädä siihen pahimpaan myräkkään. Vain yksi ainut hiihtäjä oli noin 10 km mennessä tullut vastaan. Ketään muita ei näkynyt. Tämä latu oli siis aamusella kokonaisuudessaan ajettu, mutta välillä ei koko uraa meinannu erottaa maastosta ollenkaan. Aurinko paistoi kuitenkin täydeltä terältä! Oli aivan aavemaisen upeaa :)
Paluuladulle käännyttäessä, useita risteyksiä oli siihenkin mennessä ollut mutta joka paikassa hyvät opasteet ja omaa kulkuaan voi seurata gepsin välityksellä Skisporetin kartalta, tuli jo vastaan pari kolme hiihtäjien ryhmää. Täällähän KAIKKI ladut ovat kaksisuuntaisia. Nyt vaan todella kapeita välillä kun ei tuulen takia ilmeisesti haluttu ajaa kovin leveästi.
Lopuksi vähän uusia suunnnitelmia ettei tarvitsisi nousta taas takaisin ylös ja päädyimme koiravaljakkorataa parkkipaikalle, josta oli reilu kilometri tänne camping alueelle. Käveltiin kevyenliikenteenväylää sukset kainalossa.
Autossa keitto ja sitten suihkuun ja vielä pastaa nassuun ja sitten kylille kahville ja kauppaan hamstraamaan ruokaa jos vaikka ei päästäkään takaisin suomeen sunnuntai laivalla vaan joudutaan jäämään tänne karanteeniin :)
Illan kruunasi sauna! ja iltaviini . :D Päivän liikunnat 2 h hiihtelyä...
Perjantai 13.3.
mukava liki 500 nousumetrin päivä. Vai oliko :D
...kuvankaunis paratiisimme muuttui ylhäällä vuorilla paholaisen puhuriksi ja meinasi pää jäätyä ja itku tulla, mutta kaikki tämä ääretön kauneus ja Jotunheimenin vuoret olisi jäänyt näkemättä ja kokematta jos en olisi lausunut legendaarisia sanoja "joo, tuonne punaiselle reitille me mennään, ei se voi kovin paha olla". Se oli! Matkan varrelle mahtui valtavan pitkä nousu suoraan vastatuuleen puskien ja vaihdikas (kartassa varoituskolmiolla varustettu) lasku, jossa otin sukset pois. Oli niin kylmä 1300 metrissä, että luulin hetken että merjan "hetki" on lyönyt. Vielä lopussakin poikkesimme alas mökkitielle ja kannoimme sukset lopun matkaa parkkipaikalle missä suloinen lämmin retkiautomme ja (konjakki) odotti - niin kovaa ylhäällä tuuli ettei laduista ollut enää tietoakaan ja kävelemällä eteneminen oli nopeampaa. Kuvat on alkumatkasta. Lopussa ei pystynyt edes kameraa kaivamaan esiin. Mutta minä selvisin! Näitä reissuja varten minä Elän.
Huomenna kotia kohti. Ensin käymme Fulufjelletin kansallispuistossa paistamassa makkarat, jos löydetään kiva paikka. Ja yövymme siellä. Sen jälkeen päätämme lähdetäänkö paluumatkalle Finn Linesin rahtilaivalla mihin liput on vaiko ajamme laivakoronatartuntaa vältellen Haaparannan kautta. Kiirushan meillä ei ole kun isäntä joutuu 14 vrk kotikaranteeniin ja minäkin, tosin itselle vielä epäselvää maksetaanko palkkaa. Mitään tiedotetta ei ole tullut.
Loppusanat
Lauantain ajaa köröttelimme hissukseen kohti Ruotsia ja Furufjelletin kansallispuistoa. Pääsimme perille vasta myöhään iltapäivällä. Oli valtavan kova ja kylmä tuuli. Isäntä lähti käymään vielä vesiputouksella, mutta minä ihmettelin ulvovaa tuulta sisällä autossa. Eipä tuo jäätynyt ja luminen putous ollut edes kovin kummoinen.
Aamulla herätessämme näimme uteliaan ketun aivan auton vieressä. Oli tullut hakemaan makupaloja turisteilta. Ensin olimme niin ällistyneitä, ettei isäntä hoksannut hakea edes kameraa, mutta ehti kuin ehtikin kun ei repolainen mihinkään siitä karannut. Saatiin oikein hyvät kuvatkin.
Sunnuntai iltana pääsimme hyvissä ajoin perille Kappelskäriin ja kotimatkalle.
Ajoimme Naantalista suoraan mökille karanteeniin ja sen jälkeen maailma onkin mullistunut niin, että ei tiedetä milloin saan seuraavan kerran näitä reissutarinoita kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti