Kuuden tunnin rogaining kisan jälkeen lähdimme mökille kevätkauden avausseremonioihin, johon kuuluu leppoisa oleskelu joko ylä- tai alamökillä. Koska ylämökkiläiset eli Tomin vanhemmat lähtivät käymään kaupungissa niin valloitimme sitten ylämökin.
Kisan jälkeen alkoi selkäni kangistua entistä enemmän, samoin takareisi vaivasi. Sunnuntai iltaa kohti menin yhä kumarampaan, ei voinut oikein istua koska sieltä ylös kankeaminen oli vaivalloista ja makuulla oleminenkaan ei helpottanut tilannetta. Ainut asento missä oli mukava olla oli pienessä kävelyliikkeessä, joten käveleskelin sitten lähilaitumilla. Illasta luulin jo, että jokin on pahastikin vialla kun kipu yltyi. Lisäksi seurana oli viime kuukausina tai oikeammin jo pari vuotta sitten seuraksi saatu takaraivon päänsärky, jonka takia olen kaksi kertaa joutunut käymään jopa ihan sairaalassa päivystyksessä asti. Saunaan kuitenkin menin ja en voi sanoin kuvailla miten mahtavalta tuntui kun kipu hellitti kylmään järveen pulahtaessa. Rannassa oli kuitenkin vielä tukeva jää, joten avannon tekemiseen isäntä sai käyttää tovin jos toisenkin. Toki jalat upposivat päällimmäisenä olevasta höhmästä läpi ja avantoon asti pääseminen ja dippaaminen oli oma ohjelmanumeronsa. Seuraavana päivänä toistettiin sama ja kävin kolme kertaa avannossa ja selkä alkoi antaa vähän periksi.
Asetelmat vain viikon päästä odottavaan Bodomin 12 kilometrin kisaan ei olleet siis mitkään parhaat mahdolliset ja arvoinkin ihan kisa-aamuun asti josko sittenkin luovutan lähtöluvan isännälle.
Isäntä itse osallistui perjantai iltana Bodom Nightiin sijoittuen loistavasti sijalle 4, mukana oli 164 osanottajaa. Valmennusjohto oli todella ylpeä suorituksesta! Tämä oli varmasti oikea valinta kisamatkaksi hänelle, ihan ominta osaamisaluetta kun on hyvä teknisillä poluilla varsinkin pimeässä menijä. Kuten kuvasta näkyy, myös maastoon on matkan aikana lähemmin tutustuttu...
Tänä vuonna Bodom Trail tarjosi myös muuta silmänruokaa
eli valotaidetta
Viittä vaille...
Kuten kerrottua takareisi, pakara ja alaselkä olivat vaivanneet koko viikon, toki jo useita kuukausia tai voi jopa sanoa että vuosia, milloin enemmän milloin vähemmän. Samoin oikea käsi on oirehtinut aina alkaen hauisjänteen repeämästä kolmisen vuotta sitten viime talvena ilmestyneeseen tennis- ja golfkyynärpäähän. Olen kuitenkin liikkunut voinnin mukaan aina sellaiset 5-15 tuntiakin viikossa, suurin osa on sauvakävelyä, pientä hölkkää, vaellusta, soutulaitteella soutua ja vähän jumppaakin sekä työmatkapyöräilyä. Talvella hiihtoa kelien mukaan, toki aivan liian vähän - enemmän hiihtäisin koska se on suurin rakkauteni.
Viikolla sain kuitenkin kremppani siedettävään kuntoon rullailemalla ja venyttelemällä. Tosin seisomatyö veti heti jumiin, vaikka saatoin töissä esim. seisoa parikin tuntia kassan takana tasapainolaudalla, koska se tuntui hyvältä. Kumarteleminen saattoi vihlaista pahastikin ja varoin sitä vaikka työssäni se on pakollista eikä tuo arkikaan ilman sitä tahdo sujua.
Perjantai illalla kun lähdettiin Bodom Night kisasta autolle kävellen onnistuin jotenkin sähläämään taas niin, että jalka meinas mennä alta ja tuntui kova vihlaisu takareidessä. Tai pakarassa. Tai alaselässä. Oli vähän vaikea aina paikallistaa mitä missäkin tapahtui kropassani koska vaivat tuntuivat aina niin kokonaisvaltaisilta. Joskus teki mieli sanoa, että haittasi jopa näkökykyä ja tasapainoa. Olen usein kuvaillut esim. lapapuiden välissä olevaa jatkuvaa kiputilaani, että "tuntuu kuin selässä olisi metallilevy". Tätä olen sanonut monessa paikassa. Useammalle lääkärille, fyssareille, kalevalaiselle jäsenkorjaajalle, osteopaatille ja hierojalle. Hetkellistä helpotusta olen saanut vain säännöllisistä hierojalla käymisestä.
Yö meni valvoessa ja miettiessä pitäisikö antaa vihdoin ja viimein oikeasti periksi ja luovuttaa paikka isännälle. Olin valinnut taannoisen leffakisan yleisöäänestyksen voitosta nimenomaan tämän Bodomin osanoton palkinnoksi, joten menetys ei olisi suuri. Tässä kohtaa pitää antaa taas pisteet isännälle, joka aina kannustaa osallistumaan, vaikka itse en aina jaksaisi vaikka rakastankin kovasti kilpailemista.
Aamulla päätin kuitenkin, että menee syteen tai saveen niin lähdetään nyt sitten. Isäntä laittoi sekä pakaraan että takareiteen kinesioteipit, joista olen saanut apua ennenkin. Olin lukenut, että kisapaikalla olisi tarjolla tutustumiskäyntejä kiropraktikolle, mutta en sen kummemmin asiaa miettinyt. Perjantai illalla kuitenkin siinä isäntää maaliin odottaessani jutustelin muutaman muun maalissa päivystäneen naisen kanssa ja yksi heistä oli käynyt ennen Bodom Team kisaan osallistumista jo päivällä tällä kiropraktikolla. Ja hän kertoi tarinaansa mihin vaivaan oli saanut jo tästä yhdestä käynnistä apua. Kertoi olevansa pelkkää hymyä! Niinpä ajatus jäi itämään omaan päähäni ja muhi siellä yön yli ja aamulla olin valmis käymään pöytään :D
Kävelin varustekassini kanssa suoraan siihen odottamaan vuoroani, edellisen potilaan kanssa kesti varmaan vartti ja toinen jo kärkkyi jälkeeni paikkaa, mutta kiropraktikko oli niin fiksu, että sanoi hänelle minun odottaneen jo kauan. Vaikka en sitä mitenkään tuonut ilmi vaan seisoin vaan vieressä ja katselin. Joten ei muuta kuin pöydälle pötkölleen....
En osaa kertoa käsittelystä nyt sen enempää. Muuta kuin, että nousin siitä hieman hölmistyneen näköisenä, kävelin isännän luo muutaman askeleen, onnahdellen. Hetken päästä kävelin jo suorassa enkä ontunut, hieman hölmistyneenä edelleen - viemään laukkuni varustesäilytykseen ja siitä suoraan vessajonoon, jossa Erkku piti minulle ystävällisesti paikkaa.
Minulla oli jotenkin käsittämättömän epäuskoinen olo koko ajan siinä oman lähtöryhmäni lähtöä odotellen. Takareiteen, pakaraan tai selkään ei ottanut enää yhtään, verryttelin ja lämmittelin hieman ja viimein pääsin matkaankin - siinä vihoviimeisessä lähtöryhmässä.
Kuten ehkä jotkut lukijani saattavat muistaa, olen harrastanut juoksua jo liki 30 vuotta. Aloitin 1.8.1988 lenkkeilyn :) Juossut olen kaikenlaisia matkoja, kuitenkin aina joko asfaltilla tai radalla, 100 metrin viestijoukkueen viestinviejästä 24 tunnin juoksuun, joihin olen osallistunut 3 kertaa. Ensimmäinen jo vuonna 1992. Innostuin tuolloin valtavasti ultrajuoksusta, vaikka en tietenkään ollut mikään hyvä siinä kuten en missään muussakaan :D Sellainen itsensä haastaminen vaan on kiehtonut aina. Kuten vaikkapa 6000 metriselle vuorelle kiipeäminen ja 24 tunnin mittaisiin rogaining kisoihin osallistuminen. Maratonit jätin 12:n maratonin jälkeen, siinä matkassa ei vaan ollut enää mitään uutta tarjottavaa minulle. Toki maastomaratoneja olen juossut senkin jälkeen, mutta ne on mielestäni niin eri juttu etten puhu niistä maratonien kanssa samassa lauseessa.
Kun tutustuin Tomiin 10 vuotta sitten jouduin samantien tutustumaan myös metsään :D
Tämä on ironista sikäli, että asuin liki 20 vuotta omakotitalossa maalla ja nurkalta lähti monta polkua umpimetsään kilometrikaupalla. Ikinä en polulle astunut. Olisi kyllä kannattanut...
Niin nyt ehkä osaisin juosta metsässä. Se minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa - sanonta pitää taatusti paikkansa. Valitettavasti myös sanonta "ei vanha koira uusia temppuja opi".
Olin varautunut siihen, että olisin ehkä tällä kertaa ja viimein se kaikista viimeisin maaliintulija jossain juoksukilpailuissa. Vielä tähän mennessä olin siltä välttynyt, paitsi kerran Laihialla puolimaratonilla,jolloin juoksin puolikkaalla ajan 1:56 ja sain palkinnon siitä, että olin viimeinen maaliintulija. Tosin siihen aikaan saattoi tapahtumassa olla vain kymmenkunta osanottajaa kaikenkaikkiaan - joten sitä ei kai lasketa :D Olen aina ollut kova kisailemaan, kuten sanottua minulla on varsinainen (viha) rakkaussuhde kilpailemiseen. Kilpaileminen on ollut minulle aina tärkeää ja se on nimenomaan ollut se motivaatio liikkumisharrastuksiin.
Nosta jalkoja...
...tässä esimerkki miten maastossa pitäisi juosta, oma tyylini ei poikkea juurikaan hiihtämisestä, tällä kertaa mukana vaan ei ollut edes sauvoja. Jaana ja Maija, 21 kilometrin voittajakaksikko :)
(kuva Tomi)
Lähdön jälkeen mentiin liki kilometri hiekkapintaista ulkoilutietä ennenkuin ampaistiin polulle. Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 6:05. Aika kovaa, niillä harvoilla juoksulenkeillä mitä olen tämän vuoden puolella tehnyt olen juossut noin 6:50 - 7:30 vauhdilla ja nekin lenkit ovat olleet vain noin 5-7 kilometrin mittaisia. Polulla tietenkin vauhtini hiljeni ja välillä mentiin pitkiä pätkiä kävellen. Olen todella huono niissä juurakkoisissa paikoissa, joita hädin tuskin voi mielestäni poluiksi kutsua. Lisäksi takaraivossa oli edelleen muistijälki taannoisesta Irlannin reissun kaatumisesta. Yritin pitää kuitenkin ripeää kävelyvauhtia yllä ja pari pientä nyppylää meni yllättävän hyvin. Tuli jopa muutama ohitus. Toki minuakin ohitettiin ja päästin yhden pidemmän letkan ohitseni kun en tykkää mennä siten, että joku ihan kannoilla koko ajan puuskuttaa :) Samoin äänille yliherkkänä joskus törmää ihmisääniin jotka särähtää korvaan ja haittaa menoa. Olen vähän sellainen yksinäinen sielu. Samoin jos edellä menee joku niin samaa vauhtia, että roikun ihan kannoilla niin sekään ei ole minulle maastossa paras mahdollinen asetelma. Joten pikkasen jarruttelin ja joissakin paikoin tuli polulle jopa pientä sumppua ja joutui kokonaan pysähtymään.
Mutta takareisipakaraperkeleeni oli täysin kivuton! Matkan edetessä hymy nousi huulilleni ja vaikka olin edelleen kiero kuin korkkiruuvi ja juoksutyylini on lähinnä laahustamista, jopa niin, että kisan viralliset valokuvaajatkin olivat sen verran armollisia, etteivät julkaisseet onneksi yhtään kuvaa etenemisestäni. Siinäkin mielessä tuo metsässä hipsiminen on sillä tavalla mukavaa, ettei tarvi pelätä arvostelevia ja sääliviä katseita kun muori menee nenä liki maata laahustaen muka jotain hölkkäaskelia tapaillen :D Ja onneksi ei ollut yleisöäkään matkan varrella enää siinä vaiheessa juurikaan.
Juomapaikalla pyysin Karoliinalta paperia pyyhkiäkseni silmälasini puhtaaksi, ne kun olivat menneet koko ajan huuruun ja ilman lasejahan en näe mitään kun minulla on niin voimakkaat miinuslasit. Eli vaikka kroppa olisi suora kuin aidanseiväs ja jalat notkeet ja vikkelät ei liikkujan elämäni ole ollenkaan helppoa, varsinkin kun pitää koko ajan katsoa mihin jalkansa asettaa. Suunnistuksesta nyt puhumattakaan. Olen kerran jos toisenkin vesisateessa höyryävänä yrittänyt katsoa suunnistuskarttaa ja kun se on osoittaunut liki mahdottomaksi tehtäväksi niin lopulta ei ole voinut kuin nauraa itselleen ja tilanteelle. Karoliinalla ei ollut paperia, mutta oli mulla vielä nessusta pieni mytty kädessä, jolla yritin hinkata laseja puhtaaksi siinä kuitenkaan onnistumatta, päinvastoin sain ne jopa entistä likaisemmaksi kun kädet oli sen verran hikiset. Pysähdyin parikin kertaa ihmettelemään missä seuraava reittimerkki on tai laseja pyyhkimään. Juomapaikan jälkeen tuntui aivan siltä kuin olisin aloittanut varsinaisen ohittelurumban. Kyllä siinä taisin maaliin asti kymmenkunta selkää tulla vastaan. Onneksi isäntä oli juomapullon kanssa minua noin 9 kilsan kohdalla - ihailemassa :D - sain juotavaa ja pienen palan paperia, jolla sitten ihan reilusti pysähtyen putsasin kunnolla lasit.
Loppu pari kilsaa kulkikin aivan mahtavasti, suorastaan ralletellen. Olihan alusta nyt tasaisempaa kunnon polkua eli sitä hevospolkua ja jopa minä osasin sillä juosta. Viimeinen kilsa tuli 6:33 vauhdilla.
Loppuaika 1:44.41 ja sijoitus 128 - osanottajia naisten sarjassa oli kaikenkaikkiaan 194.
En onnistunut siis vieläkään olemaan viimeinen.
Konstit on monet
Kisan jälkeen tuttu selkäjumi tai mikä lie - takareisipakaraperkele vaiva palasi. Ei niin pahana kuin ennen kuitenkaan Olin jo päättänyt, että menen käymään tällä kiropraktikolla ja kun ajankin sai kätevästi varattua netistä otin heti ensimmäisen mikä sopi aikatauluuni. Lisäksi hän antoi alennuskupongin niin miksipä ei. Olinhan jo kokeillut monenlaista kuten alussa kerroin.
Tänään tätä kirjoittaessani tiistaina olen nyt käynyt Anders Åkermanin luona Espoossa.
Ihmeellinen on elämä!
Meni aikansa ennenkuin löysin paikan Leppävaarasta. Sinänsä hauskaa, että olin kuullut Bodomilla pesulla ollessani eräältä kanssakilpailijalta, että kiropraktikko on suunnistaja, joten hyvä oli aloittaa jutustelu siitä miten eksyin useamman kerran etsiessäni vastaanottoa. En kuulemma ollut ensimmäinen.
Ensinnäkin täytyy mainita, että minuun teki syvän vaikutuksen jo se, että hän muisti minut Bodomilta ja jopa vaivani ja kysyi miten kisa meni. Olihan hänellä kuitenkin siinä kahden päivän aikana varmaan kymmenittäin potilaita. Sitten kerrattiin vähän missä mulla vaivat on, jätin pari vaivaa kertomatta - suoraan sanoen minua vähän oikein hävetti kun olen vammainen sieltä täältä.
Sitten katsottiin takaapäin miten seison ja huomaahan minusta oitis, että olen ihan korkkiruuvilla. Aikaa oli varattu vain se 20-30 minuuttia, mutta lähtiessäni huomasin että olin ollut liki tunnin siellä. Kaikki vaivat on minulla täysin oikealla puolen. Kolme isoa lihasta oli kuten hän sanoi "poissa pelistä" ja nämä toki itsekin tunnistin. Pakaralihas ja selkälihas nyt ainakin. Siinä sitten hoidon aikana hän huomasi toki nekin vaivat, jotka olin jättänyt kertomatta. Jalkaterästä löytyi nimittäin kolmekin eri paikkaa, jotka olivat "lukossa", jopa kantapää. Lopuksi irtosi jo vähän naurua häneltä kun polvestakin löytyi vikaa, sitä en ollut myöskään kertonut. Polvea hoidettiin hermoa "ärsyttämällä" - näin jotenkin käsitin vastakkaisen puolen kyynärpäästä. Lihaskalvot irrotettiin jollakin tärisevällä laitteella, joka teki tosi hyvää. Yllättäen pakaran, takareiden ja alaselän vaiva on paitsi jossain määrin nikamasiirtymässä, joka minulla on todettu kolmisen vuotta sitten mutta myös vasemman puolen jossain - olisko se ollut sitten nikamassa? Olin niin autuas siinä maatessani milloin selällään milloin mahallani ja milloin kipparassa jne että en viitsinyt kamalasti kysellä, vaikkakin tekniikka ja se mitä tehtiin kiinnostaa toki tosi paljon. Pitää kysellä myöhemmin lisää.
Vaikka jalkateräni lukkotilaa on hoidettu asiantuntevalla fyssarilla niin en ollut saanut siitä apua, kävin siellä kolme kertaa. Nyt jää nähtäväksi saatiinko se kuntoon heti kerralla, vaikka tietenkin asia on niin, että kun näiden vaivojen syntymiseen on kulunut aikaa vuosia niin ei niistä eroon pääseminen mitään hokkus pokkus juttuja ole, se on ihan järkeenkäypää - vaan se vaatii useampia käyntejä ja aikaa - sekin. Sain kehoituksen tulla jo mieluummin alle viikon päästä takaisin. Ja näin aion tehdä. Kysyin toki mitä voisin itse tehdä, kuulemma saan tehdä ihan mitä minua huvittaa, olla venyttelemättä tai venytellä, rasittua ja rasittaa.
Ja mikä parasta, kun tunnustin, että olin jo aikeissa lopettaa kaikenlaiset hikiliikkumiset niin ei kuulemma ole mitään syytä! Päinvastoin, voin ja pystyn vielä liikkumaan vuosia ihan miten haluan. Ja nämä vaivat eivät kuulemma ole mitenkään myöskään vanhuudesta johtuvia, näitä on ihan nuorillakin, jopa lapsilla.
Niin, että enpä heitäkään vielä kirvestä kaivoon, tämä antaa ainakin hieman toivoa, jos ei nyt vaikka kokonaan paranekaan.
Täältä tullaan - ensin seikkailukisa Vierumäki Adventure parin viikon päästä, sitten Karhunkierrokselle treenimielessä vähän vaikka siinä Valtavaaralla sauvailua ja muita kannustaen, sitten toiveissa että saisin töistä vapaata Yö-rogaining SE kisaan kesäkuun alussa. Jukolassa Venlojen viestin aloitusosuus (kiitos vaan Saija kun kysyit mukaan) ja sitten kutsuukin heinäkuussa kauden pääkisa Eiger Ultra 51 k yhdessä isännän kanssa Couple sarjassa. Loppuvuodellekin jotain kivaa toki!
Ihan vaan elämän ilosta kävin samalla reissulla shoppailemassa
ja palkitsin itseni uudella lippiksellä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti