15. helmikuuta 2016

4. Reettaa ravistellaan

Koko elämäni ajan olen ajatellut, että olen keskimääräistä epäonnisempi tapaus, mutta nyt vanhempana olen rehellisesti ajateltuna tehnyt sen loppupäätelmän, että olenkin ollut keskimääräistä onnekkaampi :) Minullahan on kaikki mitä ihminen tarvii, katto pään päällä, ruokaa ja juomaa, hyvä kaveri ja takana loistava tulevaisuus!

Lempisanontojani on monia, mutta yksi on ylitse muiden "kohtuus kaikessa". Jo Arvo Ylppö oli sitä mieltä. Mitä tämä omalla kohdallani tarkoittaa, siitä seuraavaksi.

Vastoin kaikkia nykysuuntauksia, tarkoitan siis että monien mielestä se ei ole ihminen eikä mikään, jolla ei ole vähintään sata rautaa tulessa yhtäaikaa, itse olen eloni kelkan kääntänyt juuri toiseen suuntaan. Elän hidasta elämää ja voin kertoa, että se on ihan ihanaa! Tosin eihän sillä hirveitä respektejä saa vaan juurikin päinvastoin. Kerroin kerran jollekulle, että teen kolmipäiväistä työviikkoa niin vastaus oli ihmettelevä katse ja "eihän semmoista ole olemassakaan". Tykkäyksiä ei tässä luterilaisessa perisuomalaisessa yhteiskunnassa tipu jos ei koko aikaa ryntää rahan perässä ja sen LISÄKSI käy kaksi kertaa viikossa zumbassa, pt:n ohjauksessa salilla, viisi kertaa juoksulenkillä, joista yksi on 30 kilometriä kolmessa tunnissa, ulkoiluta kolme kertaa päivässä kolmea koiraa narun perässä, aja läskipyörällä töihin, juokse poluilla ja kaduilla, treenaa triathlonille kuusi kertaa viikossa ja siinä sivussa tee kahta vapaaehtoistyötä jossain trendikkäässä järjestössä ja hoida omat viisi kakaraa ja siinä sivussa kuskaa niitä neljään eri harrastukseen viikossa... ja ja... (Tosin zumba taitaa olla jo menneen talven lumia?).  Päättymätön tarina.

Oma tarinani ei vielä ole päättynyt, mutta aion tämän loppuajan käyttää elämällä ne neljän seinän sisällä vietetyt vuodet uudelleen - tällä kertaa "My Way".






VIIMEISET VIIKOT


ennen h-hetkeä. 


Valehtelisin jos kieltäisin ettenkö ole odottanut 3. maaliskuuta alkavaa lomaa. 10 päivää Kanarialla. Ahaa, joku saattaa luulla, että menen aurinkolomalle. Siinä ei voisi pahemmin erehtyä!

Ensinnäkin, kenenkään ei hirveästi kannattaisi tykätä  auringosta. Toki tykkään minäkin lämpimästä, mutta parempi pieni pilviverho kuin vaarallinen auringon porotus. Yksi elämäni käännekohdista liittyykin aurinkoon.

En ole mielestäni ollut kovin kova ottamaan aurinkoa koskaan, toki sitä en kiellä etteikö minusta kivasta ruskettunut ihminen ole eri tavalla terveen ja kivan näköinen kuin ihan vaalea ja siitä ehkä juontaa juurensa, että olen jalkoja ennen vanhaan mielelläni ruskettanut, nyttemmin verhoan ne pitkälahkeisiin trikoisiin. Onneksi ne on niin rumatkin, että senkin takia :) Mutta silti vuonna 2000 minulta leikattiin viattoman näköinen luomi nilkasta, ja sekin ihan sattumalta. Se miten ylipäätään leikkaus tehtiin liittyy pieni tarina, jota en nyt jaksa tässä kertoa - mutta siinä oli yllättäen pahalaatuinen ihosyöpä eli melanooma. Kyllä se pelästytti. Ja niin pitikin. Joskus on hyvä herätä. Sen jälkeen elämä ja monet aatokseni muuttuivat, jos ei nyt ihan silmänräpäyksessä niin ainakin pikkuhiljaa. 

Menemme siis Kanarialle ensin juoksemaan tai omalta kohdaltani voisi käyttää sanaa "sauvakävelemään" Transgrancanaria - 44 km matka. Kisa on lauantaina 5.3. ja sen jälkeen pyhitämme jokaisen päivän jos vain kynnelle kykenemme vaeltamiseen ja könyämiseen. 

Kanarialla en ole koskaan ennen käynyt. Teneriffalla olimme viime keväänä, silloinkin ohjelmassa vain ja ainoastaan retkeilyä ja vaellusta, enimmäkseen siellä pohjois-osassa Anagan luonnonpuiston hellässä huomassa. Tykättiin molemmat. Ehkä vielä tänä syksynä palaamme niille laitumille!

Teneriffan polut ovat maailman parhaimmistoa...



Vähän olen yrittänyt jopa treenata kisaa varten. 12 tuntia on aikaraja missä pitäisi maaliin päästä ja pieni toive ja tavoite on, että ei ihan kisan viimeinen olisi juuri oma nimeni tulosluettelossa. Toki pieniä lisätavoitteitakin olen asettanut, mm. 9 tunnin alitus toisi jotain lisäpontta loppuvuoteen kun olen - jos se onnistuu, luvannut ilmoittautua vielä johonkin muuhunkin rymykisaan mukaan. Muuten ei ole mitään sen kummempaa tiedossa. Toivoisin kuitenkin löytäväni kaverin ainakin kevään Salpaus rogaan 12 tunnin sarjaan ja myös SM rogaan elokuussa. Kesäkuulle on tuttu Jukolan viesti jo ohjelmassa, uudessa tiimissä, Variksenmarja ja Metsätähdet!

Tarkoitus ei ole pitää tätä minkäänlaisena liikuntablogina, mutta kun kaikellainen ELÄMÄ ON ULKONA tekeminen kuitenkin on suuri, jollei ihan se kaikista suurin osa minua niin sitä tärkeää asiaa elämässäni nämä raapustukset kuitenkin enimmäkseen käsittelee...

Tässä esittelyssä parin viikon "treenit" (kuumeisesti olen yrittänyt miettiä mikä olisi kuvaavampi nimi näille touhuilleni - sana treeni kun maistuu aivan liian mahtipontiselle kun tekemiset on lähinnä säälittävää räpellystä :D ). 


Vko 5

Perinteistä hiihtoa 38 km
Maasto"juoksua"   14 km
Kävelylenkkeilyä  10 km
Potkukelkkailua    20 km
Soutelua ja 
vuoristojumppaa   vajaa tunti - yhteensä liikuntaa 10 h

Vko 6

Juoksulenkkeilyä   20 km
Kävelylenkkeilyä   12 km
Maastolenkkeilyä    6 km
Sauvakävelyä          4 km
Soutelua ja 
vuoristojumppaa vajaa tunti - yhteensä 7 h 15 minuuttia. Tämä viikko olikin poikkeuksellinen ja tunsin että tehokaskin kun tein yhden pidemmän juoksulenkin ja yhden kovemman juoksulenkin. Aikaahan näihin saa onneksi meikäläisen vauhdeilla kulumaan hulvattomasti, joten voi merkitä hienoja lukemia ylös!

Tähän väliin sopii pari kuvaa Reetan lempitreenimaisemista :) 


ja toinen, vähemmän eskoottisempi


Pari viimeistä vuotta on mennyt aika sumussa ja saarekkeella liikunnan harrastamisen suhteen. Mukana on ollut melko vahvasti niin rogaaminen kuin ylipäätään metsässä hiippailu. Sen sijaan varsinainen juokseminen on jäänyt vähiin. Jo viitisen vuotta olen tehnyt hiljaista surutyötä juoksemisen lopettamisen suhteen. En tietoisesti vaan tiedostamattomasti. Voisi sanoa, että vanhuuttaan rapistuva kroppani on siihen pakottanut. Ei ole päivääkään, ettenkö olisi jostain kipeä. Kivun kanssa joutuu opettelemaan elämään niin silloin ei aina tule mieleen laittaa juoksukenkiä jalkaan ja lähteä tepsuttelemaan. Tilalle on tullut hidas elämänmeno, elämysliikunta, vaellus ja retkeily vesillä, vuorilla, lumella, jäällä ja tietysti luonnossa, suurta roolia näyttelee olemisen sietämätön keveys ja kaikkien näiden nautintohetkien  ikuistaminen kameran kennolle.

LOPUKSI


Olen kuitenkin nyt päättänyt, että starttaan  5.3. lauantai aamuna klo 10:30 paikallista aikaa, jos nyt olen yhtään puoliksikaan hengissä. Hyvässä muistissa on viime kesäinen luovuttaminen Cortina traililla kun en edes sekuntiakaan enää kisaa edeltävinä päivinä harkinnutkaan lähteväni matkaan, lähinnä vaan hävetti kun olin edes ilmoittautunut. VAIKKAKIN kun reitin varrella Passo Giua:lla odoteltiin Markoa ja Tomia ja tuli katseltua parin tunnin verran tuon lyhyemmänkin matkan 53:kilsan taittajia niin en minä siitä porukasta ehkä nyt sitten kuitenkaan olisi niin kovin paljoa poikkeava ollut etteikö olisi voinut mukana olla ja ehkä maaliinkiin päästä.


Hyvässä muistissa on kuitenkin Karhunkierroksen lyhyenlännän matkan keskeytys ja todella huono fiilis koko matkan ajan kun tajuntaani iski valtava epäilys tai lähinnä tietoisuus siitä, ettei enää pysty oikein mihinkään, jalka ei vaan nouse ja olo oli aivan kamala. Itkin koko 25 kilometrin ajan mitä reitillä olin, vesi vaan valui silmistäni enkä pystynyt nauttimaan enää yhdestäkään askeleesta. Jokainen askel painoi satoja kiloja ja maailma ympärilläni oli äärettömän musta. Olin valvonut koko edellisen yön, pari tuntia saatoin torkahtaa välillä ja aamulla en saanut aamupalaa alas. Tein ison virheen kun en lähtenyt taivaltamaan matkaa Atte Sakarin ja Suskin kanssa kuten oli alkuperäinen suunnitelma vaan lähdin ennen viimeistä aaltoa jo matkaan Miian mukaan. Se kyyti oli mun kunnolle aivan liian kovaa ja parin kolmen kilsan jälkeen olin aivan puhki jo, mutta eniten se oman kehon romahtaminen otti päähän ja tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vaikka olihan siitä jo viitteitä ollut vuoden parikin. En vaan ollut millään uskonut sitä - kroppani viestejä. Niitä kannattaisi aina kuunnella niin säästyisi monelta mielipahalta.

MUTTA


ei luovuteta vielä. Vielä en ole ihan valmis, ehkä jo ensi vuonna - ehkä en. Aina kannattaa pitää toivoa yllä, tosin mitään ihmeparantumista en usko kokevani, joten ainoa tie on opetella elämään näiden kolotuksien, vaivojen ja rajoitteiden kanssa. Niillä vesillä olen nyt.


















2 kommenttia:

Kalevi Montela kirjoitti...

Hienoa Rauta- Reetta! Kyllä näitä kirjoituksia lukee innolla. Jännitystä ja mielipidettä sopivasti! Hyvää Matkaa!

rauta reetta kirjoitti...

Kiitos Kalevi. Sanasi saavat ilon siemenet soljumaan sieluuni ja hymyn huulilleni :)