27. syyskuuta 2016

Lofootit ja Pohjois-Norjan seutu; Reetta ruskaretkellä

Aluksi...






on tunnustettava Reetan suuri Rakkaus, joka on nimenomaan Norja. Olimme isännän kanssa viisi vuotta sitten ensimmäisen kerran Norjassa, silloin alla oli Suzuki GSX1300R Hayabusa ja suuntana Keski-Norja, jonne siirryimme lautalla Ruotsiin ja siitä läpi ajamalla - ilman sen suurempia suunnitelmia kuitenkin niin, että kunnon motoristeina piti nauttia kaikista mahdollisista mutkateistä ja mahdollisimman paljon. Joten silloin kävimme vain parilla pienellä retkellä: Jotunheimenin kansallispuistossa Gjendesheimistä Memurubuun ja Austerdahlsbreen:n jäätiköllä. 

Suotuisien tuulien ja myötämielisten työnantajien myötävaikutuksella lähdimme matkaan vain kolmisen viikkoa PTL:n ja Chamonix:in reissusta - taas ilman sen suurempia suunnitelmia siitä esimerkiksi missä haluamme käydä ja minne tarkalleen suuntaamme. Ainoastaan se oli päätetty, että Lofooteilla ainakin käydään ja vietetään pari kolme päivää. Ajankohta olis sopiva siinäkin mielessä, etten ollut koskaan käynyt esimerkiksi Lapissa katsomassa oikeaa ruskaa, toisaalta taas tähän aikaan vuodesta Lofooteilla sataa eniten.

Me olimme kuitenkin kuten liki aina, enemmän kuin onnekkaita koska meille paistoi aurinko ja lämpötila taisi käväistä saariryhmälle harvinaisissa lukemissa eli hiveli jopa pariakymmentä!



Lähdimme matkaan perjantai illalla 16.9. kun työpäiväni oli ohi. Suunnitelmissa oli ajaa tällä kertaa pohojanmaan kautta ja kävimmepä vilkaisemassa entistä kotianikin, tosin vaan pimeässä. Yövyimme retkiautossamme, jota kutsumme leikkisästi Pakastearkuksi, ulkomuotonsa ja pakkasenkestävyytensä vuoksi. Se tulisi olemaan kotimme runsaan viikon ajan. Näin pitkää reissua emme sillä ole vielä tehneetkään eli kaikki oli hieman uutta ja outoa. Mutta mikäs siinä oli körötellessä, kaapit täynnä ruokaa ja lämpimät untuvamakuupussit takaosassa olevassa nukkumatilassa. 

Lauantai 17.9.  Nakerijokk


Aamulla auton mittari näytti kolmea lämpöastetta ja ympäristö oli paksun sumun verhoamana ja kun pääsimme Kauhavan ja Härmän seudulle niin oli jo pakkasta, vaikka kellokin taisi olla jo kahdeksan. Ajelimme rauhakseen kohti Oulua ja rajanylityspaikkaa Torniota. Ruotsin puolella olikin harvinaisen tylsä tie, ainut ilopilleri taisi olla kun poikettiin kahville ihan hieman resuisen näköisen huoltoasemalle, astuimme sisään ja huomasimmekin että se oli oikeinkin hieno ravintola, jossa oli ihan hovimestari ja pöytiin ohjaus.  Saimme kuitenkin take away kahvimme :)

Kymmenisen tuntia taisimme ajella kun alkoi jo väsy painaa silmäluomia ja teki mieli hieman jaloitella, joten emme päässeet ihan Abiskoon asti vaan noin 50 kilometriä jäi vielä välimatkaa kun hoksasimme oikein kivan tienvarsiparkkiksen, jossa oli meidän lisäksemme kolme muuta asuntoautoa.



 Sillä aikaa kun toiset asuntoautoilijat käyttäytyivät kuten kunnon karavaanareiden pitääkin eli istuivat toppatakit päällä auton vieressä telttatuoleissaan ja grillasivat makkaraa - me laitoimme vedenpitävät Inovit jalkaan ja takit päälle ja lähdimme upeasti virtaavan joen uoman viereistä polkua pitkin, jonka löysimme oikeastaan ihan vahingossa, koska sieltä tuli pariskunta vaellusvarusteissaan juuri kun parkkeerasimme autoa. Rautatiekin piti ylittää ennenkuin päästiin polulle. 

Maasto oli tosi märkää, aurinko laski pian mutta saimme jaloitella muutaman kilometrin verran sentään. 





Sunnuntai 18.9.  Kvalvika beach


Aamulla herätys heti auringonnousun aikaan tarkoituksena mennä sitä ihailemaan kun sattui olemaan melko selkeä sääkin. Nousimme pienelle kumpareelle ja ihmettelimme tovin kahta henkilöautoa, jotka olivat ilmestyneet aamuyön aikana parkkipaikalle. 

Isäntä oli edellisenä iltana jo käynyt katsastamassa paikan ja löytänyt jonkinlaisen tähystystornin ja sinne suuntasimme. Paikalla oli kaksi paikallista vanhempaa herraa, joilla haulikot tanassa jalkojen välissä. Hiljaisuuden vallitessa siinä me neljä seisoimme, me tähyilimme nousevaa aurinkoa ja miehet ilmeisesti jotain pienriistaa, ehkäpä lintuja? Se ei koskaan selvinnyt. Sanaakaan ei vaihdettu.

Pian tuli kuitenkin pilviverho nousevan auringon eteen eikä nähty ensimmäsiä pilkistyksiä ja oli aika kylmäkin, joten lähdimme autolle ja jatkoimme pian matkaa kohti Abiskoa.

Tämä kuuluisa retkikohde ja kansallispuiston portti näytti hyvin mielenkiintoiselta, vietimme ylempänä leirintäalueen huudeilla kahvitteluhetken ja ihailimme näkymiä. Mietimme josko paluumatkalla täällä pysähdymme. Mutta suunnitelmat olivat vielä täysin auki. 

Pian olimmekin jo Norjan puolella ja maasto muuttui yhä enemmän ja enemmän kumpuilevaksi. Samalla ruska näyttäytyi kaikessa komeudessaan kirkkaan kirpeän auringon säteiden osuessa sopivasti. Oli ihan pakko pysähtyä pari kertaa tien varteen ja ottaa kamera esiin. 





Pikainen Pakastearkun tankkaus Narvikissa poiketen. Se mistä Lofootit alkaa oli hieman epäselvää, mutta meille riitti ihmeteltävää ja etsittävää hieman huonosta netistä tulostetusta summittaisesta kartasta. Apuna oli kirjaston Skandinavian maantiekartta. Kaikenkaikkiaan taisimme ajaa noin 10 tuntia ennenkuin löysimme sinne minne isäntä oli meidät ajatellut seuraavaksi yöksi johdattaa.

http://www.68north.com/outdoors/travel-lofotens-3-best-beaches/ tästä  oppaasta olimme valinneet vierailukohteeksi vielä samalle myöhäisiltapäivälle Kvalvika beachin.



Upeiden siltojen kautta ajaen löysimme yhden polun aloituspaikan, kolmeakin eri polkua paikalle olisi päässyt, mutta ensimmäinen vaihtoehto ei tarjonnut parkkipaikkaa kapean tien varrelta, mutta seuraavasta se löytyi ja tähän jäimme myös yöksi. Tie oli sen verran rauhallinen, koska sitä pitkin ei ollut läpikulkua.

Polku oli märkä ja mutainen, mutta ylempänä harjanteella notkossa jo vähän kuivempi. Hiljaista oli ja harjanteen yli päästyämme silmien eteen avautui kyllä upea maisema suoraan Atlantille tai Norjan mereksi tätä osaa myös kutsutaan. Oli sopivan tuulista ja mukava ihailla rantaan iskeytyviä vaahtopäitä. Jo korkealta näkyi muutama trekkailija rannalla ja teltatkin olivat jo pystyttäneet, hieman meitäkin harmitti kun ei oltu huomattu pakata telttaa autoon mukaan. olisi ollut upeaa yöpyä rannalla. Tämä on myös kuuluisa ranta ihailla auringonlaskua, mutta valitettavasti tämä ilta oli utuinen ja pilvinen eikä sitä päästy ihailemaan.



Mahtavia paikkoja, samalla kerralla sekä vuoret että meri!








Pian alkoi kuitenkin jo hämärtymään ja päästyämme takaisin autolle alkoi jo tihuuttaa vettäkin, joten idea rannalla yöpymisestä ei enää ollutkaan yhtä houkutteleva. Tosin saattoihan olla, ettei sillä puolella harjannetta satanutkaan. 

Tuulikin yltyi jo melko hurjaksi ja pelkäsin, että automme lähtee vierimään yön aikana parin metrin päässä keulasta olevaan mereen :)


Maanantai 19.9.  Å ja Reinebringen


Tänään oli hento suunnitelma ajaa saariryhmän etäisimpään kolkaan eli sinne missä E10 tie alkaa, tai loppuu - miten vaan (Eurooppatie E10 on eurooppatie, joka alkaa Atlantin valtameren rannalta Å i Lofotenin kylästä ja kulkee Skandinavian pohjoisosan vuoriston halki, päättyen Luulajan kaupunkiin Perämeren rannalle).





ja tehdä pieni retki erääseen paikkaan, mikä mainittiin jossain sellaisena missä ihan kaikkien pitää käydä. Tämä oli ainut päivä runsaan viikon reissullamme kun ihan päiväsaikaan hieman sataa tihuutti ja sumua oli siellä täällä, mikä ei ole siis mitenkään harvinaista Lofooteilla, pikemminkin sääntö kuin poikkeus.




Poikkesimme ensin rannan tuntumassa ihailemassa näkymiä. Aurinkokin jo pilkahteli hetkittäin. Sen jälkeen katsoimme ViewRangerista, että läheisen järven kiertää polku ja pituutta sille tulisi noin 5 km. Vajaan tunnin kuluttua kuitenkin alkoi olla polku sen verran tekninen, oli erittäin märkääkin ja välillä joutui etsimään kunnon kiertoteitä. Jyrkkääkin oli liukasta Vaijeriavusteisessa kohdalla päätimme kääntyä takaisin, koska matka ei edennyt ollenkaan.







Ajoimme palan matkaa takaisin päin, Reinen kylä kupeessa olevalle parkkipaikalle ja lähdimme yrittämään tunkkausta Reinebringenin (448 m) huipulle.






Matkalla jo polun alkulähteille noteerasimme pari varoitustaulua, polkua oltiin uudistamassa ja kiellettiin käyttämästä uutta osuutta ja jos menee polulle niin on omalla vastuulla sitten. Alku olikin tosi hankalaa. Liukasta kalliota, mutta onneksi oli paljon vahvarunkoisia ja sitkeäkasvuisia koivuja, joista kiinni pitelemällä pääsi kuin pääsikin eteenpäin. Kohtasimme yhden kiinalaisen, joka käytti apunaan kameran isoa jalustaa, mutta hän oli juuttunut liukkaan kallion juurelle, ei päässyt eteen ei taakse, joten etsimme uuden väylän, jota myöten hänkin lähti könyämään peräämme.






Kohta tulimme kivistä rakennetuille portaiden juurelle, jossa kehoitettiin käyttämään vanhaa polkua, mutta koska ei työmiehiäkään näkynyt niin otin riemumielin vastaan tämän selkeän ja helppokulkuisen osan polkua. Portaat kuitenkin aikanaan loppuivat ja alkoi varsinainen rymyosuus, Varpujen ja sammalikon ja havukasveista kiinni pitäen pääsi jonkinlaista valmista uraa ylöspäin, mutta minä luovutin pian, sillä TUULI oli todella kova tässä vaiheessa avoimella rinteellä ja joutui välillä ihan maastoutumaan, ettei tempaa mukaansa! Isäntä jatkoi huipulle asti ja ei se nyt niin kova tai paha kuulemma sitten ollutkaan, paitsi tuuli ylhäällä huipulla, joka meinasi temmata kamerankin mukaansa. Jäin odottelemaan häntä portaiden juurelle ja siinä puhelimeni käynnistystä odotellessa tuli viimein kiinalainenkin ja jatkoi sinnikkäästi askel kerrallaan eteenpäin. Ylhäällä oli kuulemma muutama vaeltaja puolialasti tuulen armoilla ja alkoipa satamaankin hieman rankemmin kun päästiin isännän kanssa takaisin alas autolle. Liukkasteleminen oli varmasti mukavaa alamäkeen...





Tiistai 20.9.  Hoven




Illaksi ajelimme Gimsoyan saarelle. Matkathan ovat täällä pitkiä ja vaikka kartalla näyttää lyhyeltä niin tunteja kuluu yksi jos toinenkin ja viides ja kuudeskin helposti siitymisiin. Meren ranta houkutteli tälläkin kertaa, siltäkään ei voi täällä välttyä koska vettähän on kaikkialla. Eikä vaan merivettä vaan myös taivaalta tullutta eli Lofooteilla sataa aika usein. Maasto oli joka paikassa märkää ja kuraista. Vedenpitävät kengät olivat tarpeen retkillä.

Taas ilta pääsi jo hämärtymään, Aurinko laski saarella iltaisin klo 7 ja 8 välillä. Löydettiin hiljainen golfkentän parkkipaikka, joka samalla toimi ihan karttaan merkityn polun alkuna, joten siinä oli sallittua pysäköidä ilmaiseksi viisi tuntia. Paikalla ei ollut ketään muita, joten yövyimme siinä. Teimme myös pienen iltakävelyn polkua pitkin ja ihailimme merta. 

Aamulla alkoi touhu golfkentällä, työntekijöitä sinkoili sinne tänne, mutta me lähdettiin tunkkaamaan ylös 368 metriä korkean vuoren huipulle. 

Keli oli aluksi sumuinen, mutta aivan ylhäällä selkeni sopivasti!

Mukava polku ja rauhallista, ketään muita ei tavattu. Ylhäällä tuulisella huipulla sai vetää taas takkia niskaan kahvihetken ajaksi.







Alas tullessa päätettiin käydä tutustumassa golfkentän toimistorakennukseen, josko siellä olis joku kotona ja maksettaisiin yöpyminenkin. Ja olihan siellä, vaikka toimistorakennus näytti ihan työmaaparakilta niin sisällä odotti yllätys. Hieno kahvila ja siellä olisi pystynyt yöpymäänkin. Juotiin kahvit ja saatiin vielä täyttää auton vesivarastokin. 

....ja käytiin me aina välissä täydentämässä auton ruokavarantoja paikallisissa kaupoissa, joskus löysi jotain erikoistakin jota piti heti maistaa :) 



Illalla vielä olimme onnekkaita, jokin aavistus laittoi meidät parkkiin paikkaan missä pääsimme todistamaan hieman ennen puoltayötä luonnon oman valoshown! Näin ensimmäisen kerran elämässäni näitä...






mutta ennen ilotulitusta kävimme vielä katsastamassa paikallisen leirintäalueen, josta tässä kertomus:




Matkalla pysähdyimme hienolle beachille ja kuvailimme vähän aikaa. Lofooteilla olisi ollut niin paljon kuvattavaa, että jos kaikki olisi halunnut ikuistaa ei oltaisi vieläkään kotona.



Pysähdyimme myös paikassa, josta löytyi ehkä koko reissun kaunein näkymä. Sen kuvaaminen vaan hieman epäonnistui, mutta tältä se näytti.




Olimme kaivaneet netistä tiedon leirintäalueesta, joka mainosti olevansa auki ympäri vuoden. Vielä kun mainos luetteli faciliteetit, mm. saunan niin mikäs sen mukavampaa kuin käydä tässä vaiheessa reissua saunassa ja sen jälkeen kunnon suihkussa - Pakastearkun ahtaan suihkukopin asemasta. Sinne siis. Se sijaitsikin jo käsittääkseni Lofoottien saariryhmän ulkopuolella. Paikan nimi oli Gullesfjord.

Ympäri vuoden aukiolo tarkoitti sitä, että paikalla oli ns. ikikaravaanareita muutama hassu auto ja vaunu ja reception oli tietysti kiinni. Käskettiin soittaa puhelimella annettuun numeroon ja sieltä vastattiin, että saa laittaa mihin haluaa autonsa ja yöpyminen 250 NOK postilaatikkoon. Vessat ja keittiöt oli auki, mainostettu sauna ei tietenkään ja no mikäs siinä tuumattiin ja katsottiin, että ehdittiin vielä lähteä tutkiskelemaan paikallista polkua.

Järvelle asti trekattiin, taas oli märkää eikä aurinkokaan jaksanut nyt helliä enää meitä kuin pikku pilkahduksin. Paikoin hieman tekninen polku, ihan vaan liukkauden takiakin. Onneksi Inovit osoittautuivat hyväksi ratkaisuksi jokaisena päivänä, pito oli hyvä märilläkin kallioilla.









Palattiin takaisin autolle ja hikisinä jo hekumoin lämpimästä suihkusta. Kerättiin kamppeet ja mentiin suihkuun. Ei aikaakaan kun isäntä huudahti, että tänne pitää laittaa rahaa  muuten ei tule vettä! No niinhän se oli, minä totesin saman. Kirosin ahneen GULLEN sinne missä aurinko ei paista, pesin hiukseni vessan lavuaarissa ja sanoin, että no sitten on ihan sama vaikka jatketaan matkaa, minä en yöpymisestä maksa jos ei saa mitään palveluja siihen. Meillä nimittäin ei ollut kruunuakaan Norjan rahaa kun kaikki vakuuttivat Visa Goldilla pärjäävän. Niin myös pärjäsikin, paitsi leirintäalueilla kun kaikki olivat kuitenkin kiinni vaikka muuta mainostivat.

Niinpä jatkettiin matkaa ja Gulle jäi nuolemaan näppejään... Me nimittäin oltiin tuumattu, että aamulla soitetaan että ei ole käteistä ja maksetaan vaikka pankkitilille jos sellainen saadaan. Onneksi Gulle ei saanut meitä jäämään leirintäalueelleen vaan jatkoimme matkaa, onneksi siksi, koska satuimme parkkeeraamaan lyhyen ajon jälkeen paikkaan mistä näimme komeat revontulet iltamyöhään. Jokin aavistus isännällä oli, että nyt voisi olla sopiva aika kun oli tähtikirkas taivas ja kaunis vuonon ranta tien vierellä.



Kuvat ottanut isäntä, minulla ei tietotaito riitä näihin yökuvauksiin :D 


Keskiviikko 21.9. Hamperokken


Yöllisen ilotulituksen jälkimainingeissa heräsimme auringonnousuun, kokkasimme aamupalan ja jatkoimme matkaa. Olimme käyneet kahdenvälisen neuvottelun siitä suuntaammeko Abiskoon Ruotsin puolelle vaiko Tromsan seudulle. Tromssa voitti, tosin itse kaupungissa emme ajatelleet käydä ollenkaan, kaupunkimiljöö kun ei sinänsä kiehdo meitä. Mutta tämä paikka sen sijaan kiehtoi...


http://www.tiltoppsinord.no/?p=2066



Isäntä yritti etsiä taas ViewRangerista polkuja Hamperokkenin juurelta, että löydettäisiin paikka mistä Hamperokken Skyrace menee ja alkaa nousemaan itse vuorelle. No, eipä löytynyt tätäkään. Ajelimme kohti Tromssaa ja katselimme enimmäkseen maisemia mitä isomman tien varrelta löytyi, harmi vaan että kaikista kauneimmat paikat oli tehty mahdottomaksi kuvata, koska kapean tien varrella oli harvakseltaan levennyksiä missä olisi voinut pysähtyä ja kun oli niin siinä oli vain pusikkoa edessä.



Hoksasin katsoa Skyracen reittikarttaa ja siitähän tuo paikka löytyikin, tien varrella oli vain yksinkertainen kyltti



ja paljon kuljettu polku tiheään kuusikkoon. Sen löytäminen oli kuitenkin suhteellisen helppoa kun itse vuori näkyi hyvin jo hyvissä ajoin, vaikkakaan ei itse paikanpäältä. Paikalla oli kolme autoakin. Oli jo iltapäivä ja laskimme, että parisen tuntia ehditään könytä ylöspäin ja tunnin verran alas. Päätettiin yöpyä paikalla myös.


Kuusikon läpi päästyämme tulimme aivan mahtavalle suolle. Ja yllätyksekseni se olikin ihan kuiva. Syksyisessä värityksessään lumoavan kaunis. Sen jälkeen tuli tiheähkö koivikko ja solisevia sinne tänne valuvia vuoristopuroja.

Lopulta alettiin nousemaan, välillä jyrkkääkin polkua. Jokaisen harjanteen päälle päästyämme näkyi aina seuraava harjanne ja sen päältä taas seuraava. Itse huippua ei siitä suunnasta näkynyt ollenkaan. Vain sivusta päin esimerkiksi seuraavana päivänä tieltä katsottuna koko komeus!

Näimme kaukaa laskeutuvan muutaman ihmisen ja pian vanhempi vaari ohitti minut kun olin jäänyt hieman jälkeen isännästä ja lupasin, että voi mennä vähän joutuisampaa vauhtia kun itse jouduin aika hitaasti kiiruhtaa siinä vaiheessa, sen verran jyrkkääkin oli jo. Sinnikkäästi kuitenkin jatkoin minäkin ylöspäin, vaikka olin sanonut siinä odottavani. Pian isäntä katosikin näkyvistä seuraavan harjanteen taa. Hamperokken on 1404 m korkea ja kun lähdetään liki n. 20 metriä merenpinnan tason yläpuolelta tasolta niin minä pääsin 860 metriin asti ja isäntä kävi liki tonnissa. Täysin poiketen Skyrace kisojen aikaisesta säästä meillä oli liki pilvetöntä ja aurinko paistoi lämpimästi! Lämmintäkin taisi olla autolta lähtiessä 17 astetta, mikä taitaa olla harvinaista siellä näin syyskuun loppupuolella. Ilta kuitenkin alkoi jo lähestyä uhkaavaa vauhtia ja tällä kertaa huiputus jäi. Ehkä isäntä sitten ensi vuonna itse kisassa joutuu sen tekemään :D







Autolle tullessa oli jo pimeää, mutta meidän jälkeenkin tuli vielä pieni juoksijoiden porukka alas. Samalle parkkipaikalle tuli myös muita yöpyjiä, jotka pystyttivät telttansa. Mukava lenkki saatiin aikaiseksi 7,5 km, josta 840 m nousua ja aikaa kului taukoineen kaikkieen noin 4 tuntia. Mielenkiintoinen paikka! Tässä video kisasta, siitä saa ehkä hieman käsityksen mistä on kyse.


Torstai 22.9. Lyngen, Rottenvikvatnet 


Aamulla käväisimme Hamperokken Sky racen reitillä ihan palan matkaa vaan happihyppelöllä. Reittimerkinnätkin olivat vielä paikallaan. Pian kuitenkin törmäsimme jokeen, joka olisi pitänyt ylittää, kastumatta sitä ei voinut tehdä, joten palattiin autolle ja lähdettiin ajamaan kohti Tromsöön kaupunkia.


Siellä ei kuitenkaan ollut meille mitään tarjolla, ei edes kahvilaa josta olis saanut jotkut makoisat aamunisut. Tomi kävi Infossa vähän stalkkaamassa paikallisia trekkauskarttoja ja päätimmekin poistua pika pikaa ja ajaa Breivikeidetkin lautalle ja siitä laivalla Svensbyyhyn, Ja näin tehtiin. Lautalla kahvit pikaisesti ja hillitöntä valokuvausta tietysti. On tainnut tulla tällä reissulla isoonkin kameraan jo parisen tuhatta kuvaa. Mutta kuten aina, niistä ehkä yksi tai kaksi on sellaista liki täysosumaa.





 Isäntä oli ottanut selvää parista kivasta polusta ja taaskaan polun alkulähdettä ei oltu mitenkään merkitty, mutta hyvän suunnistajan tavoin isäntä tiesi heti mistä kääntyä pikkuruiselle ja huonokuntoiselle "metsätielle". Sitä muutaman kilometrin ajettuamme tulimme pienelle levennykselle ja siitä onkin hyvä arvata, että jotain kinttupolkuja siitä lähtee. Oli paikalla kolme infotauluakin, mutta ne olivat tyhjiä. Liekö talvea varten tyhjennetty kun vaelluskausi on ohi.


Syötiin kanakeitot autossa ja lähdettiin tunkkaamaan. Tällä kertaa alla oli leveähkö kivinen ja jyrkkä tienpohja, jota jokin nelivetoajoneuvo oli kyllä mennyt. Hiljaista oli. Kohta avautui hienot näkymät vuonolle. Parkkikselta lähti myös hiihtolatu, jonka viitta oli liki piilossa sekin. Meidän polku oli koko matkan ajalta varustettu ehkä kolmella reittimerkinnällä, ensin pieni kyltti jossa trekkaajan kuva ja sitten pari kolme läiskää jossain matkan varrella maalia kivessä. Ei muuta. Mutta ei sitä ollut eksymisenvaaraakaan. Tunturissa ei paljoa polku paikkapaikoin näkynyt ollenkaan, mutta siellä porojen laiduntaessa mekin sulauduimme joukkoon hyvin.

Perillä odotti upea näkymä kahdelle jäätikölle sinivihreän jäätikköjärvi sylissään. Jonkinlainen voimalaitoskin siellä taisi olla tai sieltä tuli vesi alas kylään.
Poukkoilimme siellä täällä ja nousimme aina sopivalle töppyrälle katsomaan ja ihmettelemään. Kyllä oli hieno paikka. Näimme myös kolme muuta ihmettelijää kun tulivat vastaan. Oikein meinaa säikähtää jos jotakuta muitakin näkee täällä liikkeellä.
Liekö noille jäätiköille päästä kiipeilemään, jäin pohtimaan.
Alas tullessa halusin kastaa kipuilevat koipeni puroon ja kylläpä teki gutaa!












Perjantai 23.9. Lyngen ja Kåfjorddalen


Yö ei ollut suotuisa revontulille vaan oli pilvistä. Aamulla runsaan tunnin kävelyretki metsäpolkua pitkin hyttelle ja tutustuminen paikalliseen ulkoilmaihmiseen. Hieno oli hytte ja jos olis tietty niin siellä olis voinut olla kiva nukkua edellinen yö. 100 nokkia per yö/hlö. Kaunista tasaista tunturimaisemaa tällä kävelyllä vaan.




Jatkoimme taas matkaa, nyt suuntana netin syövereistä kaivettu Kåfjord eli saamelaisittain Kaivuono, jota mainostettiin retkeilijän paratiisiksi.

Ylitimme vuonon lautalla ja näkymät eilisen päivän etapille olivat huimaavan kauniit ja jäätiköt näyttäytyivät suurina ja massiivisina.

Taas löysimme leirintäalueen, joka piti olla "auki", täällä taas vettä tankkiin ja kaupasta juomavesi kerjäämällä. Ajoimme ensin ylemmälle parkkipaikalle ja täälläpä olikin jo hyvät opastekyltit eri reiteille. Valitsimme polun, joka osoittautui alussa leveäksi rollaattoribaanaksi päätyen aivan mahtavalle paikalle.

Gorsabrua ja Paulanhytte


Upea 150 metriä korkea putous ja sillalta sai ihailla. Tosin se oli aika jännittävä paikka, monenlaista varoituskylttiä, että omalla vastuulla ainoastaan. Jatkoimme siitä matkaa Paulanhyttelle, josta oli Haltille matkaa 19 km. Palasimme autolle takaisin tietä pitkin. Tie todettiinkin sen verran hyväksi, että päätimme ajaa sitä vielä niin pitkälle kuin sitä riitti, vaikka kuoppia oli kyllä aika tavalla.







Retken pituudeksi saatiin 9 km.

Nyt oli jo vähän ilmakin viilennyt, taisi olla kylmimmillään ylempänä poroaidan tuntumassa ja  Guolasjärven rannalla vain 6 astetta enää lämmintä ja tuulikin oli aika mojova. Vielä siitäkin olisi tie jatkunut, mutta ei sillä kertaa menty edemmäksi. Tien päästä olisi ollut Haltille polku, jonka pituus olisi ollut vain n. 6 kilometriä. Se mennään sitten seuraavalla visiitillä, sillä kyllä me tänne tullaan uudelleen.




Yövyimme alempana olevalla isolla parkkialueella, jossa oli vessa ja hyvät opastetaulut poluille. Paikalla oli yksi toinenkin asuntoauto ja pari autoa toi ilmeisesti läheiselle tulentekopaikalle nuorisoa grillaamaan. Rauhassa sai nytkin yönsä nukkua.

Lauantai 24.9. Monte Carlo


Vielä oli lomaa jäljellä sen verran, että aamusta päätettiin käydä tutustumassa Pohjois-Euroopan syvimpään kanjoniin. Sen verran meni reitinvalinta kuitenkin pieleen, että vaikka nyt löytyi polut jopa ViewRangerista niin ei löydetty oikeaa. Ajauduimme rinteeseen, vaikka polku olisi pitänyt kulkea ihan kanjonissa virtaavan joen vieressä. Oikaistiin rinteestä viereiselle polulle ja sen sijaan tunkkasimme Monte Carlo nimiseen paikkaan.



Paikka osoittautui vanhaksi kaivokseksi, oli ollut toiminnassa joskus 1900 luvun alussa. Muistaakseni kuparikaivos. Alempana oli vielä museoituina muutama rakennuksen raato muistona kaivostoiminnasta.




Alasmennessä isäntä halusi vielä kuitenkin sinnikkäästi tutustua siihen kanjoniin ja päättelimme, että polku olisi pitänyt kulkea ihan siinä vaan joen pohjalla. Lupasin jäädä odottelemaan siihen vuolaasti ja kovaakin virtaavan joen uomaan kun isäntä loikkimalla pääsi sen ylittämään ja lähti kohti tuntematonta. Sanoi viipyvänsä noin puoli tuntia. Minulla oli akku puhelimesta loppu - se kun kenkkuili koko reissun ajan, eikä auttanut vaikka pidin sitä varavirtalähteessäkin, joten minulla ei ollut kelloa eikä meillä mahdollisuutta näin kommunikoida toistemme kanssa.




Puoli tuntia voi ihmiselämässä tuntua joskus pitkältä, varsinkin kun toinen lähtee isojen kivien peittämän joen uomaa pitkin menemään kohti syvää kanjonia ja vettä tulee ylämäestä hurjalla vauhdilla. Yritin muka ylittää joen heittämällä siihen isompia kiviä astinlaudoiksi, mutta totesin sen turhaksi. Huonostihan siinä olis käynyt jos jalka olis livennyt vähänkään. Jostain Jäämerestä olis saanut Reetan raatoa kalastaa!

Kolme varttia isäntä oli reissussa ja Reetta huokaisi tietysti helpotuksesta kun kirkkaan vihreän olennon lähestyvän näki.

Tästä matka jatkui jo kotia kohti Skibotnenin kautta. Ja kohtahan sitä oltiinkin jo Kilpisjärvellä ja voi että ... suomalainen ruoka, muusi ja muikut maistuivat ällistyttävän hyviltä Retkeilykeskuksessa.

Vielä yöpyminen "oma maa mustikka, muu maa mansikka" tyylillä Äkäslompolossa, ilta tulilla istuen ja Haakonista nauttien. harmikseni meillä oli vain norjalaista makkaraa paistettavaksi, mutta näin hätätapauksessa sekin kävi. Hieno paikka oli tämäkin viimein yöpymispaikkamme, Äkäsmylly.

Lopuksi


on sanottava, että suosittelen erittäin lämpimästi Lofootteja ja Lyngenin seutua varsinkin näin syksyiseksi reissukohteeksi. Auto on välttämätön tuolla liikkuessa, vaikka kyllä bussejakin kulki joka kylällä. Autolla silti näkee niin paljon. Ruska oli kaunis, oli yllättävän lämmintä ja erittäin rauhallista poluilla. Isoista turistimassoista ei tietoakaan tähän aikaan vuodesta. Kaupungeissa emme viihtyneet, pari pakollista pysähdystä tankkaamaan ja Lofooteilla syötiin yhdessä pitsapaikassa ja pikaruokapaikassa myös, muuten teimme ruuat itse automme pikku keittiössä. Toki Norja on kallis maa, mutta ei juurikaan sen kalliimpi kuin rakas kotimaamme Suomi.

Auton mittariin tuli muutamaa kilometriä vajaa 4000 km. 

Haaveissa on nyt, josko ensi kesänä päästäisiin kolmen, jopa neljän viikon reissulle Pohjois-Norjan kautta ajaen ihan Keski-Eurooppaan asti. Yhdistettäisiin se viikon lomaan Interlakenissa, johon ollaan haikailtu kisaamaan Eigen Ultralle, tosin vaan lyhyemmälle matkalle.

Ollaan kuulolla!





4 kommenttia:

Marko kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Marko kirjoitti...

Hauska ja hyvin kirjoitettu juttu oli lukea ja monissa tutuissa paikoissa olitte käyneet.
Sekä Lyngenin alue että Lofootit ovat ehdottomasti parasta ja kauneinta Norjaa myös omasta mielestäni.
Lyngenin alueella olen viettänyt jo monta kevättalvea hiihtovaellellen, mutta vasta viime keväänä satuimme "välipäivänä" tuonne Ankerlian kaivoskylään (rautamalmikaivokset) ja MonteCarloon.
Jokiuoma oli aivan huikea kokemus myös aurinkoisena talvipäivänä ja taisi siellä useampi tunti vierähtää jyrkkiä seiniä ja lumivyöryjä ja jääputouksia ihaillen.

Kvalvikan rannalle kävelimme porukalla parkkipaikalta vuorten satulan yli ja hetken rannalla istuttuamme ja harmiteltuamme teltan poisjättämistä, päätimme hakea teltan ja palata.
Aikaa meni, matkaa tuli, mutta kyllä kannatti.
Oli ehkä elämäni upein aamuherätys ja aamu-uinti auringon helliessä rantaa ja isojen maininkien iskiessä hiekalle. Kiipesimme myös viereiselle vuorelle.
Tuossa vähän omia kuvamuistoja noista reissuista.
Lofootit 2016
https://www.flickr.com/photos/marko_p/albums/72157670547872330
Lofootit 2015
https://www.flickr.com/photos/marko_p/albums/72157656446825960
Lyngen ja Monte Carlo
https://www.flickr.com/photos/marko_p/albums/72157667323376755

rauta reetta kirjoitti...

Kiva kuulla muidenkin kokemuksista, olisi pitänyt tosiaankin palata kuitenkin sinne Kvalvikalle - vaikka aamuvarhaisella, matkahan ei kovin pitkä lopulta ollutkaan. Katsastampa kuvatkin nyt. Jos huomasit, mulla oli blogissani muutakin turinaa, esim. kesän Andorran reissulta ja isännän turinoita löytyy niilosmc.blogspot.fi (esim. viime kesän Zermattin reissultamme).

rauta reetta kirjoitti...

Aivan käsittämättömän upeita kuvia sinulla Marko! Huikeita suorastaan.