7. syyskuuta 2016

Chamonix 20 - 29.8.2016; Les Köykäset ja Reetta

Tämä yhdeksän päivän lomanen oli Reetan(kin) vuoden huipentuma!

Taustaksi kerrottakoon, että olen ehkä liiankin empaattinen ihminen ja osaan elää ja eläytyä mukana, vaikka itse olisin tuhansien kilometrien päässä heistä, joiden menossa mieleni mukana elävi. Nyt en ollut niin kaukana vaan pääsin reitin varrellekin kahtena päivänä ja maalissakin tietysti. Joskus tuntuu, että jännitän miljoona kerta enemmän kuin itse päähenkilöt, mitä ja missä ikinä tapahtuukin.

Isäntä itse, The Les Köykäset Kapteeni sanoo, että ajatus iti mielessään jo pitkään. Minä taisin sen vaan sanoa ääneen kun ei toisen ajatuksia osaa lukea. Viime vuoden loppupuolella tätä ideaa alettiin työstämään, eli joukkue PTL:lään, tuohon 300 km 27 000 nousumetriä -kisaan Ranskan, Italian ja Sveitsin Alpeille pystyyn! Isäntä oli kahden vuoden takaisena UTMB finisherinä oikeutettu kisaan mukaan ja kokoamaan joukkueen. Tällä kertaa mukaan pääsyyn vaadittiin kuitenkin aikaisemmista vuosista poiketen oikein kirjalliset hakemukset ja niitä sitten vuodenvaihteen tienoilla väänsi yksi jos toinenkin. Lopputuloksena oli piletti kisaan ja kaveritkin oli katsonut jo valmiiksi, joten tiimi oli valmiina. Enää tarvi vaan rötväillä talven aikana mahdollisimman paljon mahdollisimman monipuolisissa maastoissa ja kehittää kuntoa ja nostattaa tiimihenkeä.

Koska Reetta toimii myös epävirallisena ja epäpätevänä valmennusjohtona isännälle niin joutui pari kertaa hieman innostamaan lenkille lähtöä, mikä tarkoitti sauvat käteen ja Mont Malminkartanonmäkeen tunkkaamaan tuupata isäntä. Tiesin kyllä, että jos vaan pää kestää ja haavereita tai loukkaantumisia ei satu niin kyllä ne maaliin tulee. Sijoitus oli kyllä yllätys! Harmittavaa vaan kun ei tullut voittoa tai viimeistä sijaa, koska näitä varten olivat kehittäneet hyvinkin omalaatuisen maaliintuloseremonian, epäilen kyllä olisivatko jaksaneet sitä performanssia esittää jos näin olisi käynyt. Mutta nyt ei tarvinnut, sijoitus oli 8. kun mukaan lähti noin 100 joukkuetta, joista vain alle puolet pääsi maaliin.

Arvostan jokaista joukkueen jäsentä todella korkealle ja tässä omassa blogissakin vielä huikeet ja lämpimät onnitteluhalaukset ihan jokaiselle.


Lauantaina


lähdimme matkaan ja saavuimme Chamonixiin muutaman muun suomalaisen kisailijan kanssa kun päivä oli jo kääntynyt iltapäivän puolelle. Majoituspaikkanamme oli hieman laitamilla sijaitseva kompleksi, jossa ranskalaiseen tapaan jumalattomasti ovia tungettu pieneen noin 30 neliön huoneistoon. Tänne mahtui kuitenkin näpsäkästi neljäkin henkilöä.

Majapaikamme jakoi kanssamme Päivi ja Juha. Loppuviikosta Anne ja Päivi ja loman pari viimeistä päivää Juha ja Mikko. Kaikkien kanssa elettiin sulassa sovussa. Mitä nyt Reetta itse oli hieman hukassa alussa.

Näkymä huoneiston keittiön ikkunasta



Sunnuntaina

Les Köykäset hakivat numerolappunsa ja valmistautuivat kisaan pakkaamalla ja purkamalla ja pakkaamalla reppujansa. Itse kävin hakemassa Multi-Passin, jonka olin ostanut etukäteen. Sillä pääsin seilaamaan kaikilla mahdollisilla hisseillä ja junillakin viiden päivän ajan mielin määrin. Hinta oli 113 e.



Kävin myös tutustumassa hieman maastoihin, jotain hölkkää ja kävelyä Montenviersin junaradan suuntaan. 

Maanantai


aamulla klo 9:ksi saattelimme Les Köykäset starttiviivalle.



Tunnelma oli hilpeä ja pojat hyvällä tuulella, jännittyneisyydestä ei näkynyt merkkiäkään. Ennenkuin huomattiinkaan oli aika siirtyä kuvaamaan videoo vähän matkan päästä startista ja mennä mukaan fiilikseen. Startissa soi, kuten muissakin UTMB viikon matkojen aikana tämä eeppinen musiikki

KLIK

Me avecit eli kannustus ja huoltojoukot, minä, Päivi ja Anne olimme päättäneet mennä mahdollisimman moneen paikkaan päivän aikana katsomaan kisailijoiden menoa, tai Anne ja Päivihän homman olivat suunnitelleet ja hyvä niin, koska itse en olisi vielä siinä vaiheessa viikkoa liikkua en eteen en taakse, en vuorille en laaksossa. Oli mukava, että toiset olivat suunnitelleet päivän hyvin, mikäs siinä oli olla mukana - kiitos siitä tytöt!

Kiirehdimme siis heti hakemaan Midin hissiasemalta jonotuslaput. Kun edellisen kerran kävin Midillä niin ei mitään semmoisia ollut olemassakaan, toki pitkä jono, mutta nopeasti se meni. Nyt oli elokuu eli suosituin lomakuukausi keskieuroopassa ja vilkasta myös Chamonixissa puhumattakaan kaikista tuhansista juoksijoista ja heidän perheistään, joista osa oli paikalla jo alkuviikosta.

Kävimme myös hakemassa lisää vaatteita majapaikasta, koska aamu oli melko kylmä ja sen jälkeen hissille ja ylös Plan du l'Aiguillen hissiasemalle ja siitä lyhyen matkaa kiipeilijöiden käyttämää polkua pitkin reitin varrelle. Päivillä oli alueen kartta, johon reitti oli piirretty, joten siitä oli helppo nähdä mistä kilpailijat oli odotettavissa saapuviksi. Pelkäsimme olevamme myöhässä, mutta eikö mitä, saatiin odottaa yli puolituntia ehkä tunninkin verran ennenkuin nähtiin pieniä tikku-ukkoja lähestyvän polkua pitkin. Les Köykäset tunnistettiin vasta pitkän tähyilyn päätteeksi kun olivat jo melko lähellä. Toivottavasti kannustuksemme oli tervetullutta!







Päivi lähti hieman eri reittiä käyttäen jolkottelemaan kohti Monterversiä ja sieltä alas. Me mentiin flunssaisen Annen kanssa hissillä alas ja bussilla les Boisin kylää, jossa kohdattiin heti reitin kohdalle tultuamme kisaa alusta loppuun asti johtaneen parin Aprikoosit Sveitsistä. He olivatkin suvereenejä koko kisan ajan ja voittivat ylivoimaisesti.

Tässä vaiheessa meidän pojat olivat laskujeni mukaan noin sijalla 16-18, mutta osa porukkaa meni tässä vaiheessa hakemaan mm. lisää juotavaa ilmeisesti kylän leirintäalueelta, koska tulivat meitä vastaan tiellä kun lähdimme kävelemään kohti hissiä joka vei meidät Flegerelle, jossa seuraavan kerran nähtäisiin joukkueet.

On ehkä tarpeellista tehdä selväksi lukijoilleni se, ettei missään vaiheessa saatu huoltaa poikia millään tavalla, eikä auttaa. Ainoastaan kahdella nimetyllä paikalla, Champex:ssa ja Morgex:ssa oli ulkopuolinen huolto sallittua. Muutoin saivat tietenkin ostaa majoilta tai kylistä, jos sellaisia vastaan tuli juotavaa ja syötävää ja joissakin paikoissa oli järjestäjien tarjoamaa syötävää sekä mahdollisuus nukkua. Nukkumapaikkoja oli varattu tietty määrä kuhunkin kohteeseen eli jos saavut vaikkapa illalla paikkaan ja aikomuksesi on nukkua muutama tunti, mutta paikat on jo täynnä, joudut etsimään petisi muualta tai jatkaa vaan yksinkertaisesti matkaa.


Flegerellä oli muitakin suomalaiskannustajia ja ei tarvinnut kauaa odottaa kun pojatkin tulivat yhä vaan hilpeinä, vaikka olivat jo taittaneet matkaa noin 8 tuntia. Ja parasta oli ollakin, olihan sitä vielä jäljellä monta päivää!




Keli oli suorastaan kuuma. Sitä itse etsiytyi jo varjoon mielellään, mutta kilpailijoille ei aurinko armoa vuoren rinteillä juuri suonut. Ainoastaan yö soi sen, jos sekään. Edessä heillä nimittäin oli - näin jälkikäteen kun on käynyt ilmi, koko reissun vaikein ja vaarallisin osuus. Mutta siitä minä en esimerkiksi tiennyt mitään sinä kauniin aurinkoisena iltapäivänä kun hyvillä mielin läksimme takaisin alas laaksoon ja lepäämään.

Tiistai


En saanut tietenkään nukuttua yöllä. Sen verran jännitin ja kun heräsin useamman kerran yöllä, kuten aina, oli pakko ihan vaan pikkasen vilkaista missä poikien gps pallukka juuri sillä hetkellä menee. Ja vilkaista myös virallista väliaikataulukkoa.

Meillä oli Päivin kanssa herätys aamulla kuuden aikoihin tarkoituksena lähteä junalla le Buet:n kylään, jossa oli huoltopaikka aivan lyhyen kävelymatkan päässä. Mutta gps pallukka näytti olevan vielä sen verran kaukana huollosta, että päätimme mennä vasta seuraavalla junalla ja se ajoitus olikin sitten täydellinen. Ehdimme kysyä järjestäjiltä vaan lyhyesti tilannetta ja samassa kun lähdimme kävelemään reittiä vastaan niin pojat jo näkyivät rinteessä ylempänä laskeutumassa.

Kun tulimme kuuloetäisyydelle Mikko huusi jo kaukaa, ettei ikinä lähde enää tuonne ilman kiipeilyvarusteita tai ainakaan ilman kypärää. Vaikka samaan hengenvetoon taisivat todeta, että eipä siellä paljoa kypärästä olisi iloa ollut, jos ote tai jalka olisi livennyt tai kivet vyöryneet niin se olisi ollut menoa se. Tämän johtopäätöksen tein itse kun myöhemmin lauantaina odotellessani poikia maaliin juttelin MP:n kanssa reitistä.

Tunkkaajat saivat syödäkseen ja ruoka näyttikin maistuvan hyvin. Kun pojat tulivat huoltoon sisälle, liki samalla ovenavauksella oli JMP:n joukkue lähdössä jatkamaan. Olivat yrittäneet nukkua hieman, siinä juuri onnistumatta. Taisivat olla tässä vaiheessa peräkkäisillä sijoituksilla 6 ja 7. Jos nyt oikein muistan. 

Ruuan ja pikaisen jalkojenhuoltosession jälkeen Les Köykäset päättivät jatkaa matkaa, vaikka uusi kuuma päivä ei tainnut houkutellakaan kovin. Päivi lähti juoksemaan reittiä eteenpäin, luvassa hänelle oli useamman tunnin siirtyminen ja täytyy nostaa hattua korkealle tästäkin suorituksesta!





Minulle Anne viestitti, että lähtee bussilla ja hissillä kohti seuraavaa sopivaa kohtaa reitillä, joten minun vaihtoehdoiksi jäi hänen yksityiskohtaisten ohjeiden mukaan siirtyminen Le Tour:iin tai sitten junalla Chamonixiin. Juna kulki vain kerran tunnissa ja odotellessani sitä päätin kuitenkin yrittää selviytyä seuraavaan etappiin ja kysyin joltakulta ilmeisesti kilpailijoita odottavalta naiselta, että missähän on bussipysäkki. Hän ei tietenkään puhunut juurikaan englantia ja minäkin aina sekoilen sanoissani, mutta selvisi se lopulta. Seisoinhan ihan sen vieressä :D NIIIIIIIN tyypillistä Reettaa!





Odottelin bussia ja kun se tuli se pysähtyi toiselle puolelle katua ja kuski ystävällisesti heilutteli minulle sieltä merkin, että hyppää kyytiin. Olin perille saakka ainut matkustaja, vaikka tienvarrella oli monta kulkijaa tulossa kyytiin niin kuski heilutteli heille vaan kättään ja hoki, että Le Tour no Chamonix....vaikka bussissa luki kyllä Chamonix. No se teki vaan koukun Le Tour:iin ja noukki sitten paluumatkalla matkalaiset kyytiin. Koko matkan ajan kuski selitti minulle jotain touhukkaasti - tietysti ranskaksi.

Hissiasema oli ihan bussipysäkin vieressä ja siitä sitten pienen epätietoisuuden jälkeen astuin hissiin. Toinen hissi oli tuolihissi, jossa en ollut ennen mennytkään. Sanoinkin sen hissipojalle ja istuin tukevasti vanhemman herrasmiehen viereen, jolle myös tunnustin että "my first time". Hän puhuikin erinomaista englantia ja juttu luisti hyvin koko lyhyen matkan ajan. Neuvoi minut vielä Balmen refugiolle, jonne Anne oli neuvonut tulemaan.

Siellä taas kompastuinkin siihen, että kun en löytänyt tyttöjä mistään niin kyselin ihmisiltä, että mistähän ne juoksijat mahtavat mennä. Kukaan ei tiennyt mitään. Ei edes kaksi japanilaista juoksuvermeissä ollutta, jotka vaan hokivat utmb utmb... Yritin soittaa Annelle, mutta juuri siinä kohtaa ei ollut kenttää.

Lopulta selvisi, että tytöt olivat sisällä ja vaikka olin vilkaissut sinne niin nurkan takana istuivat ilmeisesti juuri silloin JMP:n poikien kanssa etten heitä huomannut. Pian pitäisi poikienkin tulla...


Ja ei aikaakaan kun kolme pientä porsasta marssi polkua pitkin kohti majaa ja me mentiin tietysti vastaan.





Nyt oli jo havaittavissa pientä väsymystä, olivathan jo tallanneet vuoria ylös alas jo toista vuorokautta. Ostivat majalta kokista ja vettä ja pitemmittä puheitta matka jatkui ylös kohti harjannetta. 

Päivä oli jälleen kuuma, edellistä päivää kuumempi. Arviolta noin 30 astetta, missään ei oikein mittareita näkynyt. Ylempänä harjanteilla ei kuulemma oikein tuulikaan viilentänyt, kuten usein vuorilla kuitenkin on tapana.

Päivi oli vieläkin voimissaan ja päätti juosten jatkaa matkaa Champexiin. Hurja nainen! Juha olikin keksinyt avovaimonsa pään menoksi, että kirjoittaa sellaiset suositukset hälle ja tuuppaa tytön mukaan ensi vuonna PTL:lle!

Kallioniemen Jussi oli laskeutunut kaupunkiin ja koska hän ei osallistunut loukkaantumisen vuoksi UTMB:lle niin oli tullut Le Tour:iin meitä vastaan ja päästiin hänen kyydillä Champexiin. Kävimme syömässä ja kulutimme aikaa. Pojat tulisivat vasta myöhään illalla.

Kaunis paikka tuo Sveitsin puoleinen kylä.


Ensin tuli JMP joukkue, hieman nuutuneissa tunnelmissa koska MP:llä oli todella kova yskä. Myöhemmin joukkue joutuikin keskeyttämään. Tytöt ja Jussi huolehtivat pojista hyvin ja pöytiin tarjoilu otettiin vastaan. 



Vajaan tunnin kuluttua, illan jo hämärtyessä näkyi järven rannalla kolmen kopla. Juoksuaskelia ei enää tässä vaiheessa nähty, mutta kävelytahti oli ihan reipas vielä. 





Pojat huollettiin, nyt sai siis huoltaa, tosin kun kuskasin keittoa ja pastaa isännälle pöytään ei huoltopöydän toisella puolella oleva järjestäjä meinannut sitä minulle antaa, luuli minun syövän sen itse. Ihmettelivät kun huolsimme niin monta kilpailijaa, joten Päivi sai selittää, että meillä on kaksi joukkuetta. 



Jätimme pojat hyvillä mielin nukkumaan. Herätyksen laittoivat kolmen tunnin kuluttua. Toivoin parasta, että heräisivät, ajattelin että se voi tehdä tiukkaa kun tiettävästi kaikki kolme omasivat hyvät unenlahjat. Mikä on tietenkin erinomaisen tärkeä asia sekin näissä karkeloissa. Kuten myös se, että ruoka maistui kaikille hyvin. Joten ei ollut minkäänlaista huolta mistään, tosin isäntä hieman kiukutteli minulle väsyneenä, mutta onneksi Reetta on tottunut siihen ja antoi toisen olla rauhassa kun on tottunut itsenäisesti hommansa hoitamaan ja itsensä huoltamaan.



Yöllä oli silti pakko taas heräillä tämän tästä katsomaan, onko pollukka lähtenyt liikkeelle ja väliaikatiedoista kävikin ilmi, että tasan klo 1.00 yöllä oli joukkue lähtenyt matkaa jatkamaan. 

Keskiviikko


Nyt oli osaltani huoltajan ja kannustajan roolit tehty ja aika viettää omaa aikaa. Olin ostanut siis viiden päivän hissilipun ja tälle päivälle olin kaavaillut käväisemistä Aquille de Midillä eli ylhäällä 3800 metrissä asti. 

Näkymät oli taas huikeat. Eniten maailmassa Reetta rakastaa valkoisia vuorenhuippuja, hohtavan valkeaa hankea. Ja vielä kun näen siellä täällä eläviä ihmisiä kapuamassa kohti huippua ja vielä niin läheltä niin se salpaa ihan hengitykseni.









Minua ei kiehdo mitenkään se itse kiipeily vaan se saavuttaminen. Vaikka en montaa asiaa ole elämässäni saavuttanut niin muutaman vuorenhuipun olen. 6189 metrisen Island Peak:n Himalajalla, nepalilaiset kutsuvat sitä Imja Tse ja 4164 metrisen Breithornin Alpeilla, joka on osa Monte Rosan massiivia. Nämä on ne varsinaiset huiputukset, toki pienempiä sitten lisäksi. Mutta näille pitää mennä kiipeilyvarusteissa. 

Palasin hissillä alemmaksi aika nopeasti, koska noin korkealla liki 4000 metrissä minua alkaa helposti huimaamaan ja päätä särkemään. Alempaa hissiasemalta lähdin patikoimaan kohti Montenversiä. 

Aluksi oli polku kateissa ja kuten aina, Reetta sääti nytkin ennenkuin oikea polku löytyi. Hämmennystä aiheutti sinne tänne sinkoilevat polkujuoksijat treenilenkeillään ja yhden sellaisen perässä tallustaessani löysin itseni auton kokoisten kiviröykkiöiden syleilystä ja en sieltä enää ulospääsyä löytänyt, joten jouduin palaamaan omia jälkiäni takaisin kohti alempana näkyvissä olevaa selkeää ja leveää polku-uraa. Suunta oli kyllä ollut oikea. 



2 h 20 minuuttia tallusteltuani välillä ihan mukavaa, mutta välillä aika jyrkkää ja kivikkoistakin, varsinkin loppuvaiheessa - polkua olin taittanut matkaa liki 8 kilometriä ja sain näkyviin rakennuksia ja saavuin perille juna-asemalle josta huikaisevat näkymät Mer de Glacen jäätikölle! 







Junalla alas laaksoon Chamonixiin. 

Ja edessä oli jälleen yksi jännittävä ja huonosti nukuttu yö kun ei sitä gps pallukkaa voi olla seuraamatta :D

Torstai


En oikein ollut tehnyt tälle päivää mitenkään erityistä suunnitelmaa muuta kuin, että mennä lompsottelen hissille ja hissillä ylös Breventille. Siellä olimme käyneetkin isännän ja Kukkosen Jukan kanssa pari vuotta sitten kun olivat utmb:llä. Muistelin, että yhdellä hissillä ylös ja se on siinä.

No, olihan mulla Päiviltä lainattu kartta, mutta en tullut sitä katsoneeksi.

Anne ja Päivi olivat jo kotimatkalla Suomeen ja nyt olin oman onneni nojassa. Se se vasta olikin Reetalle jännää kun Reetta on niin vähän matkustellut ja yksikseen ei koskaan.

Katsoin hissiasemalla, joka myöhemmin osoittautui Planpraziksi, että mukavan näköinen leveä huoltotien tapainen kivikkoinen baana menee ylöspäin. Sinne siis.

Ensin kuitenkin piti ihailla varjoliitäjien mielenkiintoisia puuhia....

Tunkkasin ja tunkkasin, huilasin ja tunkkasin. Oli hirveän kuuma. Tie mutkitteli ja näytti ettei alempaa katsottuna johtanut mihinkään. Paitsi tietysti ylempänä näkyvälle hissiasemalle, jonne näköjään meni hissikin. Mikähän paikka se mahtoi olla????

Pysähdyin ottamaan pienelle ulokkeelle kuvia ja paikalla oleva pariskunta sanoi, että sinne vaan, ei ole enää pitkä matka. Jatkoin matkaa vaikka kuumuus meinasi kyllä uuvuttaa. Olin noussut jo 500 metriä. Se on näin huonokuntoiselle vanhukselle kuumalla kelillä aika paljon. Juotavaakin oli aika vähän matkassa. Mitähän se Reetta taas oli oikein ajatellut lähtiessään?

Silloin tällöin minut ohitti kepeällä askeleella toki kävellen ylemmäs kipuavat polkujuoksijat. Täällähän kaikki tervehtivät toisiaan ja minäkin opin tavan nopeasti. Suomessahan ei me sentään niin tuttavallisia olla :)

Lopulta pääsin ylös, matkalla oli kiipeilijöitäkin ja pieni luminen kaistalekin, joka piti ylittää.

Se oli Brevent. 2525 m.




Kylmä kokis maistui taivaalliselta.

Ja sitten ei kun alas samaa tietä. Muuten ihan kivaa, mutta liki samaan aikaan sammui puhelin yhtäkkiä kun akku loppui vaikka virtaa piti olla vielä runsain mitoin ja myös mittari eli en tiennyt mitä esimerkiksi kello oli. Onneksi ei ollut vielä hätää, että olisin missannut viimeisen alas menevän hissin.

Perjantai


Nyt olin päättänyt nukkua kunnolla, joten jouduin ottamaan lääkkeen, että jalat rauhoittuisivat ja myös kipulääkkeen, sillä tiesin että tällä yhdistelmällä saisin nukuttua kunnolla. Jussi oli lähdössä vielä aamuyöksi huoltamaan porukoita Mortex:iin, joka oli siis toinen paikka missä oma huolto oli kilpailijoille sallittu. Luotin siihen, että Jussi miehenä ja kovana kestävyysurheilijana hoitaa homman ja saa pojat puhuttua takaisin reitille mikäli siihen ilmenee tarvetta. Ei tainnut ilmetä vaan pojat olivat hyvissä voimin ja jatkoivat huollon jälkeen matkaa. 

Minullakin oli fiilis siis oikein hyvä.

Aamulla hyvien unien jälkeen riensin taas Breventin hissille, tietämättä tarkalleen taaskaan mitä oikein tekisin. Päätin nyt tällä kertaa käyttää sitä toistakin hissiä ja kotvasen ihmettelyn jälkeen tein päätöksen lähteä hissiasemalta alas kohti Chamonixia. 

Ylhäällä oli oudon hiljaista, verrattuna edelliseen päivään jolloin näin Chamonixin suunnalta tulevan väkeä polkua pitkin ylös ihan jonossa. Nyt oli vain muutama pällistelijä ja minä liityin joukkoon eli katsoimme ihan kosketusetäisyydeltä miltä näyttää vapaalasku liitopuvulla. Se oli erikoinen hetki ja mielenkiintoisen näköistä puuhaa :D

Alku polusta oli isojen kivien päällä pompahtelua, tai tömähtelyksi sitä Reetan menoa kyllä täytyy kutsua. Minut ohitti pian pariskunta koiran kanssa, jolta vielä varmistin, että polku menee taatusti Chamonixiin, pienen empimisen jälkeen sain myöntävän vastauksen ja vinkin kääntyä Merlet nimisessä paikassa vasemmalle.






Matka olikin yllättävän pitkä ja keli jälleen edellistä päivää hiukkasen kuumempi. Lähetin mielessäni voimakkaita kannustushuutoja pojille sinne jonnekin. Voimaa taistella väsymystä ja keliolosuhteita vastaan. 

Lopulta saavuin noin parin tunnin laskeutumisen jälkeen majalle jonka nimen tarkistin kartasta "Lachat". Siellä oli porukkaa tauolla ja kauniit näkymät alas ja tietysti Blancille itselleen. Oltiin siis taas vastakkaisella rinteellä mitä tuo massiivinen vuori. 

Alhaalta nousi muutamia patikoijia ja kysyin yhdeltä tyypiltä, että kumpaa polkua laskeudun Chamonixiin. Katsoimme yhdessä hänen kartastaan, että molemmat meni, mutta lyhyempi oli jyrkkä ja "very dangerous"- näin sanoi ja minä uskoin. Valitettavasti :D

Valitsin siis isomman polun, joka näytti olevan merkitty GR5:ksi. 

Polku oli todella hiljainen, taisin nähdä koko matkalla kaksi tai kolme patikoijaa vastaantulevan. Oli myös pari melko jännittävää paikkaa, josta toinen tässä kuvassa.




Vihdoin viimein pääsin alas ja ihmisten ilmoille, paikka oli Merlet ja siellä oli parkkpaikka ja ilmeisesti jonkinlainen eläintarha? Käännyin vasemmalle, vaikka juuri siinä kohtaa ei ollutkaan minkäänlaisia reittiopasteita. Kohta semmoisen sitten näin ja koska siinä luki Chamonix 1 h päätin juoda viimeisetkin juomanrippeet tissipulloistani. Kyllä sitä tunnin jaksaisi kun sai vielä olla metsän viileydessä. Ja jatkoin matkaa. Kuuma oli silti.

Noin 40 minuutin kuluttua tulin paikkaan missä oli opaste Gaillands ja bussin kuva. Toisessa kyltissä luki Les Tines. LES TINES???? Kaivoin kartan esiin ja katsoin, että Tineshän on Chamonixistä eteenpäin. Polku menee kyllä molempiin, mutta olenko nyt sitten jollain ylemmällä reitillä koska polku lähtee tästä nousemaan. Läksin kuitenkin eteenpäin kohti tätä Tinesiä ja polku vaan nousi ja nousi. Kaivoin taas kartan esiin ja en vaan käsittänyt miksi se nousi. Vaikka mielessä kyllä kävi, että noin suuressa mittakaavassa mitä kartassa oli ei välttämättä parinkaan sadan metrin vertti näytä mitenkään mutkikkaalta nousulta siihen piirrettynä. Sahasin ylös ja alas ennenkuin lopulta uskoin, että kyllä mun pitää ylöspäin vaan mennä. Oli kuuma ja juoma loppu. Nälkäkin oli.

Lopulta näin taloja ja että tulen ihmisten ilmoille. Mikä helpotus! Näin pian kaupankin, mutta en löytänyt sieltä mitään kylmää juotavaa joten loin silmieni eteen jääkaapissa odottavan kylmän kokiksen kuvan ja jaksoin kuin jaksoinkin viimeiset sadat metrit majapaikkaan. Jopa osasin siitä kohtaa kaupunkia suoraan perille.

Vielä illalla ehdin hyvin tunnelmoimaan UTMB:n tuon viikon pääkisan lähdön merkeissä kuten suunnitelmanakin oli. 

Matkaa tuli kaikenkaikkiaan 14,5 km ja aikaa meni taukoineen noin neljä tuntia. Laskua n. 1500 m. 



Lauantai


Tämän päivän vietin ihan vaan hengaillen ja ihastellen utmb:ltä maaliintulijoita, mm. voittajan maaliintulo on aina yhtä hieno! 

Loppupäivä kului taivaalle huolestuneena tuijottaen ja Les Köykästen pallukan intensiivistä seuraamista kartalla. Minulle vaan kävi niin kummallisesti, että poikien pollukka katosi ja minun kartallani näkyi vaan harmaa pallo, joka näytti kuuluvan kilpailun jo varhaisessa vaiheessa keskeyttäneelle Team Vasaloppetille. Kummallista?

Niinpä vaihdoinkin tekstareita isännän kanssa, että varmistuin siitä että kaikki on hyvin. 

Olin joskus myöhään iltapäivällä oluella ihan maalipaikan vieressä olevassa baarissa kun alkoi yhtäkkiä sataa. Olin kyllä huomannut mustat pilvet vuorten yllä, joten se oli odotettavissa. Helle oli ollut koko päivän suorastaan painostava ja ensi kerran huomasin vastapäätä olevan bussiaseman seinällä olevan lämpömittarinkin. Se näytti 30.5 astetta.

Kohta pian jo kuului ukkosen jyrinää. Sade kiihtyi kiihtymistään ja kävi sääliksi juuri siihen aikaan maaliintulevia, väki maalista kaikkosi kuin pieru saharaan. 

Päätin palata majapaikkaan kun sade hetkeksi taukosi. Matkalla näin miten valtavan isot salamat löivät koko taivaan täydeltä ja ukkonen jyrisi todella kovaa heti perään. Olen jonkinlainen myrskybongari ja tykkään seurata ukkosta ja salamointia, mutta nyt täytyy tunnustaa että pelotti. Pelkäsin poikien puolesta. He kun olivat juuri laskeutumassa kohti Les Houchesia reittiä pitkin, joka oli Road bookissa kuvattu erittäin hankalaksi. Matkaa maaliin oli muutama tunti.

Sain yhteyden isäntään, sain rauhoittavan tiedon lopulta että olivat laskeutuneet onnistuneesti ja päässeet pahimpaa myräkkää suojaan. Saatte lukea lähemmin hänen omasta blogistaan, mutta kyllä on tunnustettava että olihan se hieman tarpeettoman jännittävä loppuhuipennus monen päivän pituiseen kisaan. Nyt tarvitsivat niitä sadevaatteitakin.

Heti pian puolenyön jälkeen päätin lähteä seuraamaan maaliintuloa tuohon samaiseen baariin. Paikalla oli myös muuta suomalaisjoukkoa ja lopun ajan kulutin kuuntelemalla MP:n mielenkiintoista esitelmää reitistä ja kilpailun kulusta siltä osin mitä olivat joukkueena menneet. 

Lopulta noin klo 2:40 sain viestin isännältä, että ovat nyt kävelykadun päässä....

Voi sitä tunnelmaa, helpotuksen huokaus ja läksin mukana olevan Suomenlipun kanssa heitä vastaan. Pimeässä kadun päässä heilui kolme pikkuruista valotuikkua, autiot olivat kadut, luovutin lipun kantoon joukkueelle ja riensin kuvaamaan itse maaliintuloa. Onneksi oli hienosti suomalaisia vastaanottamassa huolimatta myöhäisestä ajankohdasta, kiitos teille omasta puolestanikin - Ali, Eetu, MP, Antti ja kuka lie sinä yksi olit. Pojille varmasti hyvä muisto jää.





Varsinkin kun siinä baarissa vielä vierähti tovi jos toinenkin olutlasien ääressä matkaa muistellen.

Sain Köykäset lopulta nukkumaan ja iloisia veikkojahan nuo olivat. Ja kuten Anne sanoi, pääasia että tulevat kavereina maaliin - näin voidaan varmasti todeta tapahtuneen.

Sunnuntai ja maanantai 

Sunnuntaina oli palkintojenjako ja kävi ilmi, ihan sattumalta - kun pojat päättivät käydä vaihtamassa Finisher liivinsä kokoa kisapaikalla, että heille oli edellisenä iltana tai aamuyötähän se oli, unohdettu antaa maaliintullessa lehmänkellot ja samalla kutsu tulla muiden PTL finishereiden kanssa palkintojenjakotilaisuuteen. Kovasti pahoittelivat, mutta hyvä niin, siellä pojat sitten lopulta seisoivat, ainoina suomalaisina osallistujina palkintojenjakokorokkeella. Se oli hieno hetki varmasti heille itselleeen, mutta myös minulle - koko viikon huipennus.




Kävin maanantaina aamusta vielä pienellä lenkilläkin lähimaastoissa, mikä oli sääli että joutui lähtemään jo kotiin, juuri kun alkoi osata kulkea tienoilla ja maastossa.


Kiitokset kanssasisarille Annelle ja Päiville seurasta, opastuksesta ja ohjeistuksesta :) Kiitokset kaikille kolmelle Köykäselle, Juhalle, Mikolle ja Tomille siitä jännitysnäytelmästä mitä sain kisan seurannan kautta kokea. 

Sen pituinen se.


Seuraavia seikkailuja odotellessa....

ja se koittaa jo puolentoista viikon kuluttua 


kun asuntoautomme nokka starttaa kohti Lofootteja.











2 kommenttia:

Trail Plodder kirjoitti...

Hurjaa meininkiä taas kerran, mutta lopulta kaikki aina sutjaantuu. Kyllä Reetta on rautaa!

rauta reetta kirjoitti...

:D Reetta on vähän semmonen arka hiiri...