Olimme päättäneet viettää pidemmän pääsiäisenajan vapaamme tällä kertaa ihan vaan kotimaassa rakkaalla Pakastearkullamme eli retkiautolla matkaillen. Kohteeksi valikoitua itäisempi osa Suomea, koska se oli molemmille melko tuntematonta aluetta. Matkaan lähdimme keskiviikkoiltana. Ajoimme niin pitkään kuin jaksoimme etsien sopivaa puskaparkkia jostakin Kiteen seutuvilta. Käytin netistä löytämääni Puskaparkki -sovellusta ja kun uni alkoi painamaan silmäluomia jo neljän tunnin ajon jälkeen niin päätettiin kurvata Parikkalan Siikalahden lintutornin parkkipaikalle. Rauhallinen paikka pienen sivutien varrella vessoineen kaikkineen.
Kuva Petkeljärveltä pääsiäisviikon varrelta...
Torstai 18.4. Patvinsuon kansallispuisto
Aamulla herätys heti viiden jälkeen. Vain vaivoin sain isännänkin ylös ja lähtemään mukaan ihmettelemään heräävää luontoa. Lintutornille oli matkaa n.700 m ja auringonnousu käytiin ihailemassa sieltä. Upea paikka, paljon joutsenia ja muita lintuja!
Aamupäivän mittaan ajo Patvinsuon kansallispuistoon.
Nopeasti syötävää autossa ja talvella hankkimillamme OAC:in (tunturisuksien ja liukulumikenkien risteytys) suksilla matkaan hohtavan valkoisena kirkkaassa auringonpaisteessa kylpevälle suolle. Parkkipaikalla oli kaksikin autoa, joista toisen peräluukku auki, toisen auton omistaja taas kertoi juuri yöpyneensä uimarannan pukukopissa (?) ja sanoi, että se peräluukku oli ollut auki koko yön eikä omistajaa näkynyt. Juuri kun olimme päässeet suksilla matkaan vastaan tuli mies ihan tavallisilla suksilla, joten taisi olla hänen.
Suolla ei nähty minkäänlaisia reittimerkkejä, lunta oli reippaasti arviolta liki metri ja se kantoi vielä oikeinkin hyvin. Seurasimme hentoja suksenjälkiä ja hiihdimme kohti Teretin lintutornia ja laavua.
En olekaan ennen kärsinyt helteestä talvella, nyt tuli koettua sekin. Aurinko oli todella voimakas, onneks laitoin naamaan sk 50. Lintutornilta otimme suunnan kohti metsänreunaa aikomuksena käydä toisellakin laavulla, mutta kun yritti mennä metsän reunaan suojaan alta polttavan auringon niin suo upotti ja hanki ei enää kantanut ollenkaan. Osin oli vähän sulaakin jo. En jaksanut enempää kuin nelisen tuntia olla liikkeellä kun oli palattava takaisin kohti parkkipaikkaa. Alkoi olla jo ilta.
Kamalan kuuma, ja hiki valui ja vielä kun olin kovin flunssainenkin niin ei tuntunut kivalta. Isäntä läksi vielä juoksulenkille katsastamaan josko läheinen Suomun luontotalo olisi auki ja siellä vaikkapa sauna tarjolla. No, ei tietenkään ollut. Kiinni, kuten monet muutkin paikat tähän vuodenaikaan. Itse suolla ei nähty yhtään ihmistä! Eikä kyllä karhuakaan.
Tulipaikalla vielä perinteiset iltamakkarat syvässä hiljaisuudessa ja luonnonrauhassa.
Patvinsuolle vievä tie oli vielä hyvässä kunnossa, mutta matka meinasi tyssätä tähän, päästiin kuitenkin ohi
Teretin lintutornilla kahvitauko
Perjantai 19.4. Ruunaan retkeilyalue
Herätys ennen seitsemää ja hitaan aamupalan jälkeen liikenteeseen kohti Ruunaata. Valitsimme kartasta sopivan parkkialueen läheltä Ruunaan retkeilykeskusta. Siellä olikin muutama auto ja jo enemmänkin ihmisiä liikkeellä, ei tosin mitään tungosta. Emme oikein tienneet miten polut menee, joten otimme Retkikartta sovelluksesta suunnan polulle, joka kuitenkin osoittautui olevan lumen peitossa, joten lumikengät olivat toisaalta tarpeen, toisaalta kuten kohta ilmeni myös täysin tarpeettomat. Loppumatka meni esteetöntä rakennettua reittiä pitkin pariin Neitikosken ihailupaikkaan ja sieltä takaisin autolle. Yksi geokätkö löydettiin, mutta se jäi varsinaisesti loggaamatta, koska purkki oli täynnä vettä!
Siirryimme autolla toiselle puolelle retkeilyaluetta eli Siikakoskelle ja polulle emme nyt ottaneet lumikenkiä vaan jalkaisinkin pääsi. Tosin lumisia paikkoja oli paljon, mutta kelkan alla polku oli kovettunut sopivasti kunhan ei poikennut polulta. Ja osin oli taas metsän aurinkoisella puolella pitkälti sulia paikkojakin. Parkkipaikalle palattuamme kävin pikaisesti kastautumassa veneiden laskupaikalla :)
Myöhään iltapäivällä jo menomatkalla katsastettuun puskaparkkiin lintutornille jälleen. Itse torni oli kuitenkin suljettu sortumisvaaran vuoksi, mutta lättyjenpaistoon n 1 km päähän laavulle lähdettiin jälleen lumikengillä. Heti pian kuitenkin välillä molemmat upposi märkään suohon ja kun ei tiedetty yhtään missä pitkokset menee liki puolimetrisen pettävän hangen alla niin päätettiin palata takaisin. Istuttiin siinä suon reunassa nauttien hiljaisuudesta muutama tunti. Paikka oli Reposuo Lieksan kaupungin reunamilla. Auringonlaskun jälkeen tuli jo uni.
Lauantai 20.4. Louhikoskelta Katajapuron kuohuihin ja Koitajoki
Aamulla pari astetta pakkasta Reposuon reunalla. Koska meillä ei ollut koko reissullemme minkäänlaista tarkempaa suunnitelmaa niin aina illalla päätettiin mihin päin seuraavana päivänä suunnataan. Suunnitelmien apuna oli kirjastosta lainaamani Itä-Suomen alueen GT-kartta, jossa oli myös retkeily- ja pyöräilyreittejä.
Ajoimme ensin Lieksaan n. 10 km päähän uimahalliin suihkuun ja saunaan ja kävimme myös kaupassa täydentämässä ruokavarastoamme. Sen jälkeen matka jatkui niin, että puolenpäivän aikoihin olimme matkalla kohti Koitajoen retkeilyaluetta Koivusuon luonnonsuojelualueen laitamille. Pysähdyimme kuitenkin Louhikosken laavun (Suomen kuuluisin laavu) kohdalla ja päätettiin käydä hakemassa yksi geokätkö lumikenkäillen n. parin kilometrin päässä tieltä. Tämä oli kuulemma loppujen lopuksi Reetan Evakkoretkien järjestämä reissu, sanottiin kun kyselin hankalakulkuisen matkan varrella lumen kanssa painiessani, että kenenhän idea tämä oli :)
Lunta oli niin maan perkeleesti ja aurinko pehmitti sitä niin, että läheskään joka paikassa ei hanki kantanut ollenkaan. Aurinkoisimmilla paikoilla silti parhaiten, mutta metsän suojassa ei. Kosken vartta yritettiin suunnistaa ja mitä lähemmäksi oletettua kohdetta tulimme sitä haastavammaksi maasto kävi. Myös vuolas virta piti ylittää liukkaita ja heiveröisiä pöllejä pitkin. Laavua, joka piti olla jossain siinä kohtaa ei koskaan löytynyt, mutta pikkuruinen geokätkö kyllä ja vieläpä heti. Valtavan vuolaasti virtaava sivupuron putousmainen koski olikin hyvä merkki. Syötiin eväät ja ihailtiin maisemia auringon porottaessa kuumasti. Paluumatkan suunnittelun annoin navigaattorin huoleksi ja valittiin oletettavasti parempi maasto metsän läpi jonnekin kohti tietä ja se toki löytyikin. Tämä oli aivan erämaista aluetta ja oletin näkeväni suden tai ennen aikojaan heränneen karhun hetkenä minä hyvänsä. Kanadasta ostamamme karhukello toki kilkatteli repussa iloisesti.
Louhivuoren laavulla kosken partaalla teimme ruuat ja jatkoimme matkaa.
Koitajoki
"Koitajoki on Vuoksen vesistön latvavesiin kuuluva noin 200 kilometrin pituinen erämainen joki, joka virtaa sekä Suomen että Venäjän alueilla Suomen ja Venäjän rajan kummankin puolen. Koitajoki alkaa Venäjän puolelta pienistä rajajärvistä ja virtaa länteen Suomen puolelle Ilomantsin pohjoisosiin."
Myöhään iltapäivällä perillä. Loppuosa tiestä oli hiekkatie ja se alkoi jo routimaan kovasti, mutta vielä päästiin tukikohdaksemme valitulle parkkipaikalle. Paikka oli aurattu vain puoliksi, mutta onneksi paikalla oli entuudestaan vain yksi auto. Muutoinkin reissumme aikana tavattiin Ruunaata lukuunottamatta vain hyvin harvakseltaan muita patikoijia tai retkeilijöitä. Luulin, että suosionsa vuoksi esim. Koitajoella olisi enemmänkin ja olihan niitä sitten kun seuraavana päivänä autolla ajelimme paria tietä edemmäksi, mutta vain kolme neljä autoa siellä täällä varaustupien tai autiotupien edessä ja pari tienposkessa parkissa. Muutenhan paikka oli ihan erämaata ja rajalle vain muutama kilometri.
Koska oli kaunis sää ja parkkipaikalta n. 300 metrin päästä löydettiin hyvä tulipaikkakin niin päätettiin hiihtää vähän matkaa Tapion taivalta. Kohteeksi valittiin Kiimasaari. Suolle päästyämme oli kuitenkin jo hyvin märkää ja osa mättäistä ja pitkoksista jo sulanutkin, mutta sinnikkäästi vaan isäntä vielä veteli viimeiset metrit metsäsaareen kanervikossa :)
Tulilla sitten ilta ylhäisessä yksinäisyydessä joen varrella punaviinipullon seurassa ja makkarat paistaen. Yöllä nukuttikin vallan mainiosti autossa. Kuten aina ennenkin. Olenkin sanonut, että minun pitää varmaan muuttaa autoon asumaan kun saan siellä nukuttua paljon paremmin kuin kotosalla, olenhan kärsinyt liki kroonisesta unettomuudesta jo useamman vuoden. Niinpä nämä reissut Pakastearkulla on mulle ihan niinkuin terapiaa!
Sunnuntai 21.4. Suomen Itäisin piste ja Äiti Venäjä
Koska olemme äärettömän mukavuudenhaluisin ihmisiä, niin nukuimme aamulla pitkään. Pidämme autossa vain n 10 asteen lämpötilaa yllä niin superlämmin Cumuluksen untuvapussista on tosi vaikea nousta! Pakkasaamu, mutta aurinkoinen. Suunnitelmissa käydä Suomen ja Euroopan Unioinin itäisimmällä pisteellä mihin tavallinen ihminen pääsee ilman lupaa. Matkalla mennään siis rajavyöhykkeellä, mihin normaalisti ei ole mitään asiaa.
Aamupalan jälkeen ajoimme tietä vielä eteenpäin kohti Venäjää. Kuten arvasimmekin tie, joka vie liki perille oli auraamatta ja metrisen hangen syleilyssä. Kävimme kääntymässä rajavartiolaitoksen hulppean mökin liittymässä liki velliksi menevää tietä, joka juuri ja juuri vielä kantoi hieman raskaamman ajoneuvomme. Auton sai hyvin vielä parkkiin liittymän kohtaan, onneksemme ei muita autoja ollut. Oac:n sukset alle ja menoks.
Lopussa reitti kulkee vain muutaman metrin levyisellä vyöhykkeellä, missä molemmin puolin on lippusiimalla eristetty rajavyöhyke. Jos puskapissun tarve tulee pitää vaan malttaa olla menemättä sinne. Tie loppuu parkkipaikalle, missä oli autiotuvan näköinen pikkuruinen mökki , jossa oli ainakin vessa. Jatkoimme vielä n 200 metrin matkan kapeaa kujaa järven rantaan, jossa muistomerkki ja vain viidenkymmenen metrin päässä Äiti Venäjä. Pakolliset valokuvat ja evästauko. Palasimme samaa tietä ja autojen kääntöpaikalla olevalla mökillä liikkui joku etsimässä geokätköä. Hän oli iloinen saksalainen himokätköilijä, joka keräili erikoisia kätköjä. Englanniksi käydyn sananvaihdon jälkeen päädyimme etsimään kätköä yhdessä. Selvisi, että se oli terassin alla lumen peitossa, joten Niilos nuorempana teki lumityöt ja kätkö saatiin logattua. Muistomerkillä oli toinen kätkö, joka oli jo toimestamme logattu, mutta isäntä palasi saksalaisen kanssa takaisin auttamaan etsimisessä ja minä hiihtelin takaisin autolle. Miehet tulivat kaukana perässä, isäntä suksin ja saksalainen jalkaisin upoten vähän väliä reittä myöten lumeen. Hikimärkänä sitten autolla hän hyvästeli meidät. Oli menossa Nordkappiin ja kyseli vinkkejä missä kannattaisi matkan varrella käydä.
Hieno retki, erikoinen kokemus. Näin ensimmäisen kerran Venäjän, toki maa jäi edelleen "todo" listalle!
Petkeljärvi
Koitajoki on siis Ilomantsiin kuuluvassa Hattuvaaran pitäjässä. Kävimme vielä tuonne Itäiseen pisteeseen vievän hiekkatien varrella muutamalla sivutiellä katsomassa mitä siellä olisi päiväpatikointiin tarjolla, mutta autiotupien edessä oli parikin autoa parkissa, joten olivat ilmeisen suosittuja täällä, joten päätimme jatkaa matkaa kohti Petkeljärven kansallispuistoa Ilomantsin eteläisemmässä päässä. Itärajalla on kaikki kaukana kaikesta, joten ajomatkaakin tuli reippaasti yli 100 km.
"Petkeljärven kansallispuisto sijaitsee Ilomantsin kunnassa Pohjois-Karjalassa. Se on osa Pohjois-Karjalan biosfäärialuetta. Aluetta hoitaa Metsähallitus. Petkeljärven puiston erikoisuuksiin kuuluvat mm. arvokkaat, jyrkkärinteiset harjut sekä jatkosodan aikaiset taisteluhaudat ja -varustukset, joista osa on entisöity. Lainaus Wikipedia".
Perillä upea harjun läpi kulkevan tien päässä oli kiinni oleva caravan alue. Pari autoa parkissa kyllä. Käytössä kuitenkin kota, jossa pari rouvaa piti tulia. Me tehtiin lounas tuulisella nuotiopaikalla ja sen jälkeen nautittiin kahvit rannassa auringon häikäistessä ja lämmittäessä mukavasti.
Katsoimme lyhyen reitin vastapäiselle harjulle ja illansuussa kävelimme sen. Nyt oli jo sulaa suurimmalta osin ja lumikengät olivat turhat, joten ne jätettiin suosiolla autoon. Alkumatkasta piti kuitenkin kahlata lumessa, mutta parit jalanjäljet auttoivat siinä, ettei lumi päässyt kenkiin asti. Niemen kärjessä oli kaunis paikka.
Illalla kodalle tulet autiolla parkkipaikalla ja maailma parani taas muutaman aatoksen verran!
Lopuksi yksi ei niin tavallinen geokätkö korsusta...
Maanantai 22.4. Elovaaran luontopolku, Vuoniemen lintutorni ja Varpasalon seikkailu
Petkeljärven typötyhjältä parkkipaikalta aamulla rapaisen auton, yhden edelleen kovin räkäisen akan ja unisen ukon nokka kohti kotia jo. Mutta vielä oli pari päivää jäljellä...
Pysähdyimme matkalla Joensuusta Rääkkylään vievän tien varrella yhdelle luontopolulle, taisi olla Hammaslahti kylän nimi. Kiersimme välillä kovin jäisen polun pikaisesti, tähän vuodenaikaan ei ollut paljoa nähtävää, mitä nyt lueskelimme harjun jolla polku kulki olevan osa tärkeää pohjavesialuetta.
Seuraava pysähdys komean niemen nokassa nimeltä Vuoniemi, jossa lintutorni ja sieltä mahdollisuus myös Saimaanorpan tarkkailuun. Komeat vesistöt aukenivat joka suuntaan, mutta sää oli harmaa eikä tarjonnut oikein mitään kiinnostavaa. Rannassa oli Maailman Luonnonsäätiön omistuksessa kaistale maata, jossa saimaannorppa oletettavasti hoivaili parasta aikaa kuuttia. Se oli tietenkin rauhoitettu, kuten kaikki luodot jne tähän aikaan vuodesta. Ja pääsy tietenkin kielletty myös.
Lopulta iltapäivästä olimme päässeet jo Rääkkylän ohi seuraavaan kohteeseen, paikka oli Varpasalo. Kohteena geokätkö yksityisen mailla olevan luontopolun varrella. Vaikka lunta näytti olevan hyvinkin vähän niin heti kohta metsän reunan jälkeen jo kohtasimme kunnon kinoksia, mutta kun olimme päättäneet kiertää polun ja päästä tulipaikalle tekemään iltapalaa niin myös teimme. Välillä jalat upposivat metsäojaan, välillä oltiin kontillaan kun lumivalli murtui jalan alla ja olin reittä myöten lumessa. Hirvenpaskaa oli joka puolella ja kohta näimmekin kaksi hirveä, jotka pelästyivät meitä. Olisi laavulle päässyt lyhyemminkin, mutta me päätettiin mennä näin. Jouduttiin kuitenkin luovuttamaan ja oikaisemaan vähän. Laavu olikin tosi hieno, paljon kuivia puita, uusi vessa jne. Valitettavasti vaan näkymä järvelle oli hieman kaukainen ja edessä ruma hakkuuaukio. Laavulla kuivateltiin likomärkiä kenkiä, onneksi olin ollut kaukaa viisas ja ottanut reppuun mukaan kuivat villasukat.
Lyhyt kävely takaisin autolle ja sieltä kävelimme vielä hieman rantoja myöten kiertelevää tietä pitkin etsien sopivia kuvakulmia tulevaa auringonlaskua varten. Lähellä olisi ollut yksi vuokramökkikin - todella upealla paikalla! Hieman odottelua ja käveleskelyä ennen varsinaista luontonäytöstä... Mutta se kannatti!
Auringonlaskun jälkeen autoon ja kohti Liperiä, josta olimme katsoneet jo sopivan puskaparkin.
Tiistai 23.4. Punkaharju ja Kummakivi
Viimeisenä päivänä ajoimme Liperin suunnalta hassusti alaspäin takaisin kohti Punkaharjua. En ollut ennen käynytkään ja kävimme pari pientä kävelylenkkiä samalla pari geokätköä logaten. Yksi oli kyllä puussa korkealla eikä meillä ollut kiipeilyvälineitä mukana, tai ainakin itse niin ajattelin koska en ole kyllä ikinä ennen sen näköistä pahkaa männyssä kasvavan ja apuvälineitä käskettiin vihjeessä käyttää.
Punkaharjulta Ruokolahden suuntaan pienempiä teitä ja viimeiseksi käytiin ihmettelemässä Kummakiveä, jonne sai taas osin kahlata lumessa, onneksi oli liikkeellä ollut muitakin hulluja ja valmiit jalanjäljet mitä seurata. Metsässäkin oli todella märkää. Geokätkökin löytyi jonkinlaisen laskutoimituksen jälkeen. Minä en niistä mitään tietenkään ymmärrä :)
Summa summarun - oli hieno pääsiäisenaika. Mieluusti olisin matkustanut jonnekin kaukomaillekin, mutta ei tämä kotimaanmatkailukaan ja retkeily siellä täällä hullumpaa ollut!
Auto voi olla toista mieltä - mittarissa taas 1600 kilometriä enemmän :)
