Villin lännen vaellus, Kanadan Kalliovuoret 23.6. - 5.7.2018

"Kanadan länsiosaa hallitsevat mahtavat Kalliovuoret erottavat toisistaan Albertan provinssin preeriat ja Brittiläisen Kolumbian rannikon pohjoiset sademetsät. Täällä maisemia hallitsee villi luonto, havumetsät, kirkasvetiset vuoristojärvet ja monet yli 3000 metriset vuorenhuiput jäätikköineen ja alppiniittyineen." Mandala Travel.

Moraine Lake iltapäivän valossa

Lake Louise

Kalliovuoret (Rocky Mountains) on vuoristo läntisessä Pohjois-Amerikassa. Se ulottuu 4 800 kilometrin matkan Meksikosta Yhdysvaltojen halki Kanadaan. Se kuuluu niin sanottuihin nuoriin poimuvuoristoihin, jotka ovat syntyneet viimeisen 60 miljoonan vuoden aikana litosfäärilaattojen törmätessä. Kalliovuorten korkein huippu Yhdysvaltain puolella on Mount Elbert Coloradossa. Se on 4 399 metriä korkea. Kanadassa sen korkein huippu on Mount Robson, joka ulottuu 3 959 metrin korkeuteen.

Englannin kielessä vuoristoa kutsutaan usein lempinimellä The Rockies.

Pieni pätkä videon  muodossa...

Lauantai 23.6. 

Kun tämä uutuusmatka tuli myyntiin syksyllä 2017,  emme montaa minuuttia Tomin kanssa miettineet kun jo lähetin varauksen matkatoimisto Mandalalle. Loppu olikin sitten vaan kiinni siitä, saako kesäloman matkan ajankohtaan vaiko ei, hieman neuvotteluja se vaati, mutta onnistui kuten aina.

Iltapäivälento Helsingistä Islannin Reykjavikin kautta Edmontoniin Icelandairin koneella hieman jännitti, koska vaihto Islannissa tulisi olemaan tiukka - vain 45 minuuttia. Olin etukäteen ottanut selvää, että Icelandairin lennoilla ei tule olemaan kovin erikoiset tarjoilut asiakkailleen ja tämä pitikin valitettavan hyvin paikkansa. Matka-aika Helsingistä Keflavikiin oli noin 3 tuntia ja Islannin päästä Edmontoniin hieman yli 6 tuntia.

Koneemme nousi Helsinki-Vantaalta  hieman myöhässä ja laskeutuikin noin puoli tuntia aikataulustaan jäljessä. Koneessa saimme kuitenkin tiedon, että jatkolentomme odottaa meitä kentällä, mutta pitää kovasti kiirehtiä, että ehdimme. Saimme heti maihinnousun yhteydessä "pikapassit" joilla pääsi jonon ohi passintarkastukseen ja sen jälkeen oli käsky juosta. Ehdimme juuri ja juuri, toiset matkustajat olivat jo tovin meitä odotelleet, mutta odotus jatkui, ainakin puoli tuntia meni kun laukkumme saatiin koneeseen, odotettiin jopa yhtä unohtunutta laukkua. Näimme tämän koneen ikkunasta kätevästi :) Matkan aikana saimme kokea millainen lentoyhtiö Icelandair on, hyvin suppeasta ruokavaihtoehdosta jo valmiiksi oli monta loppu kun tarjoilu ehti kohdallemme. Onneksi meillä oli Tomin kanssa edes hieman evästä varattu mukaan, mutta nälkä alkoi jo olla kun kone laskeutui liki aikataulussaan Edmontoniin myöhään iltapäivällä paikallista aikaa.

Meitä oli vastassa paikallisen yhteistyökumppanin Windigo Travelin kaksi nuorta opaspoikaa Max ja Vincent jo kentällä. Siirryimme pikkubussilla hotelliimme, joka oli aika lailla itse kaupungin ulkopuolella.  Hotellilla  lyhyt infotilaisuus ja ilta kun oli jo niin nälkäkin kurahteli suolissa sen verran äänekkäästi, että syömäänkin piti päästä. Suuntasimme hotellin kanssa samassa rakennuksessa olevaan pikaruokapaikkaan Dennys:iin. Tarjolla oli amerikkalaiseen tapaan tosi tuhtia ja rasvaista ruokaa ja liekö sen syy, että kun pääsimme väsyneinä huoneisiimme niin aloin tuntea pahoinvointia ja mahassa kiersi sen verran vilkkaasti, että istuin enemmän tai vähemmän seuraavat tunnit vessassa ja välillä valvoin kippurassa sängyssä. Yö menikin sitten valvoen ja välillä tuntui mahdottomalta ajatus, että joutuisin siinä kunnossa istumaan seuraavana päivän autossa yli 4 tunnin siirtymän kansallispuisto-alueelle. Aamupala nautittiin noin viiden minuutin ajomatkan päässä olevassa ravintolassa, koska oman hotellimme ravintola oli remontissa. Olo oli jo kohentunut niin, että tiesin pystyväni matkaan.

...aamupalakin maistui kummasti!

Sunnuntai 24.6.  Edmonton - Jasper

Varhaisen aamiaisen jälkeen nousimme autoon ja saimme katsella 4 tunnin ajan maisemia kunnes saavuimme Kanadan Kalliovuorten suurimpaan, Jasperin kansallispuistoon, joka on myös UNESCON maailmanperintökohde.

Kesti ainakin kolme tuntia ennenkuin horisontissa näkyi ensimmäiset vuoret

Ohjelmassamme oli ensimmäisenä päivänä retki Mount Edith Cavell vuorelle ja vaellus siellä, mutta olin jo kotona lukenut netistä, ettei reitti sinne ole auki, joten itselleni se ei tullut yllätyksenä, mutta muille tuli, koska siitä ei oltu sen kummemmin informoitu. Kävimme mennessä nauttimassa kevyen kenttälounaan, joka koostui lähinnä vain naposteltavasta yhdellä järven vieressä olevalla leirintä-alueen kupeessa, mutta saimme kuulla ettei se olisi meidän leiripaikkamme. Jatkoimme matkaamme omalle lierintäalueellemme missä  tiedotettiin, että meidän tulee pystyttää omat telttamme, teltat itsessään tulivat siis paikalliselta yhteistyökumppanilta ja vasta sen jälkeen päästään patikoimaan. Tämäkin tuli hieman yllätyksenä, olimmehan monet meistä kolunneet niin Everestin BC kuin Inca trailin ja Annapurnan ja Bhutanin vaellukset ja muutama oli käynyt Kilimanjarollakin ja näillä matkoilla retkikunnassa on aina mukana kantajia jne jotka huolehtivat näistä faciliteeteistä. Eihän tämä sinänsä ollut mikään kynnyskysymys, mutta tiedottaa siitä voisi jo matkaohjelmassa. Alueen nimi oli Whistlers.

Toisin kuin me täällä Suomessa ja ulkomaillakin missä olemme käyneet on leirintäalueet yleensä hyvin varusteltuja, mutta täällä kaikki,  jossa me yövyimme sana "palvelut" käsitti vain suihkut ja vessat, ei muuta. Kaipasimme kovasti esim. kahvilaa tai pientä kioskia ja ehkä myös isompaa paikkaa, ravintolaa, jossa olisi voinut istua iltaa tai vaikka katsoa jalkapalloa televisiosta :D Leirintäalueet olivat myös todella isoja ja laajoja. Lisäksi, vaikka ne eivät olleet missään keskellä ei mitään niin "karhuvaara" oli todellinen, jopa sillä alueella missä olimme keskimmäiset yöt ja joka oli Kalliovuorten alueella ainoa alue mikä on aidattu sähköaidalla karhujen takia. Meluakin oli, joka ikisellä alueella, jos ei kuulunut ohi huristelevia rekkoja ja autoja niin ihan jokaisella leiripaikalla pääsimme  nauttimaan  junan pillin vihellyksestä öisin :) Junat olivat tooooooodella pitkiä, satoja vaunuja ja mittaakin niillä saattoi olla yli kilometri ja ne huudattivat pillejä tasoristeyksiin tullessaan.


Alueilla on myös ankarat säännöt niin alkoholin käytöstä kuin siitä mihin kohtaan saat telttasi pystyttää. Hyvää näissä telttapaikoissa oli se, että oli tulentekomahdollisuus ja puut, jokaisella paikalla omansa. Tosin me ei saatu pitää nuotiota kuin siinä kohtaa missä oli ruokailukatoksemme. Kaikki ruokatavarat ja elintarvikkeet kuten myös esim. hammastahna piti pakata aina yöksi traileriin mikä kulki mukanamme bussin vetokoukussa. Leirintäalueilla oli kyltit ja malliesimerkit "lunch bokseista",  järeätekoisistakin - joihin kuitenkin karhu on päässyt käsiksi havitellessaan siinä sisällä olevia houkuttelevan tuoksuisia ruokia!

Lyhyt patikka myöhään iltapäivästä tehtiin Five Lakes traililla, josta valitsimme kuitenkin ajanpuutteen vuoksi lyhyemmän reitin. Ihan kaunista - tietenkin. Kelikin oli hyvä ja melko lämminkin. Autosta näimme myös kojootin kuljeskelemassa lähellä tietä nurmikkoalueella, vaikkakin itse olisin sen tunnistanut sudeksi - niin kovin mielelläni :) Kyseltyämme mahdollisuudesta nähdä karhuja sanoi paikallisopas, että mahdollisuus että EMME näkisi karhuja on paljon pienempi kuin että nähdään.

Illallinen nautittiin keittiökatoksessamme lintuja ja oravia ihaillen. Joukossamme oli parikin lintubongaria.

 Kanadalaiset oppaamme valmistivat illallisen, mutta sen jälkeen kävi ilmi, että tiskeistä huolehdimme me, asiakkaat, niinpä teimme neljän hengen ryhmät tiskivuoroihin, kullekin vuorolle aina illallinen ja seuraavan aamun aamupalan tiskit. Kaksi vuoroa ehtisi tulla reissun aikana kullekin ryhmälle. Meitä oli matkalla siis 11 ja suomalainen oppaamme Kaj.


Vaellus: aika liikkeellä 1 h 30 min, 5,5 km ja nousua 185 m

Maanantai 25.6.  Jasperin Kansallispuisto ja Sulphur Skyline trail

"Niin alkoi hän laulaa.

Ja hän lauloi heille kodistansa: vuorien taa

se on silmiltä peittynyt aina.

Ja multa siellä loistaa ja läpi kimaltaa,

ja aina siellä nauraa ja tanssia saa,

sillä multa ei kenkiä paina."

Matkaohjelmamme sanoi tästä päivästä näin:

Tänään on ohjelmassa 5 tunnin päivävaellus Jasperin kansallispuistossa, hienoista vuoristomaisemistaan kuuluisalla Sulphur Skyline Trail -reitillä. Reitti ei sovellu korkean paikan kammoisille. Patikoinnin jälkeen rentoutumista kuumilla lähteillä ennen paluuta leirintäalueelle. (A,L,I)

Yöksi oli luvattu kovaa vesisadetta. mutta kun aamuneljältä heräilin puskapissalle (koska en uskaltanut edes isännän suojeluksessa kävellä kauempana olevaan vessaan karhuja peläten...), tuuli kyllä mukavasti mutta ei vielä satanut. Aamupalan jälkeen kun jo olimme lähtövalmiina päivän retkelle niin yhtäkkiä tuuli yltyi puuskittaiseksi ja ryntäsimme kiinnittämään telttamme paremmin ja me ainakin isännän kanssa laitoimme makuupussit suojaan varustelaukkuihin, jos vaikka tuuli päivänmittaan yltyy ja riepoo teltan rikki niin säästyy kuivana. Lähellä oleva puu kaatui rytisten, ihmettelimme ettei enemmänkin puita kaatunut lähistöllä sillä osa niistä oli kuivannut pystyyn ja näyttivät huonokuntoisilta. Päätimme lähteä kuitenkin matkaan.

Ajoimme ylemmäs parkkipaikalle, jossa oli myös kuumien lähteiden kylpylä. Sataa tihuutti, laitoimme sadevarusteet päälle ja olimme valmiita päivän vaellukselle ylös vuorille, mutta oppaamme katselivat meitä epäuskoisina ja yrittivät houkutella viimeiseen asti, että eikö olisi mukavampi vaan lilluskella kuumissa lähteissä. Ehkä he, nuoria kun olivat ajattelivat ettei ryhmämme, jonka keski-ikä oli lähempänä kuuttakymmentä ikävuotta kuin neljääkymmentä suoriutuisi tulevasta reitistä. Lämmintä oli kuitenkin ja meillä hyvät varusteet, joten ei kun matkaan! Suomalainen ei ole sokerista ja taisipa joku antaa perusteellisen selonteon siitä mitä on Suomalainen Sisu . Talvisotakin tuli käytyä pikaisesti läpi....

Oppaamme Kaj:n mielestä matkamme taittui vähän turhankin joutuisasti. Päästyämme puurajan yläpuolelle tuuli oli välillä sellainen, että meinasi viedä sauvatkin mennessään ja siihen sai oikein kunnolla nojata! Sateen loputtua ja auringon valaistua alempana häämöttävän laaksonpohjan näimme myös upean sateenkaareen. Alaspäin mennessä aurinko paistoi jo lupaavasti ja lämmittikin.

Ylös mennessä alkumatkasta törmäsimme myös erikoiseen retkikuntaan, aika poikia nuo, jotka lykkäsivät tällaista vaunua pitkät matkat, mukana ilmeisesti ilmapuhallettava kanootti tai joku muu vesillä liikkumisväline?

Kuvat puhukoon tässäkin kohtaa puolestaan ja tekevät oikeutta Kalliovuorten kauneudelle enemmän kuin mairittelevat sanat...

'

Lopuksi kävimme myös siinä kylpylässä kuumissa lähteissä. Paikka oli nimeltä Miette Hot Springs.  Kuumin allas oli n. 40 asteinen ja viilein 19 astetta. Se tuntui kuumien altaiden jälkeen todella hyiseltä! Allashupailujen jälkeen maistui kahvilassa cappuccino taivaalliselta.

Aika liikkeellä;  2 h 40 min , 9 km ja nousua 695 m. Kokonaisaika n. 4 h.

Tiistai 26.6. Kahden karhun päivä ja Bald Hills 

Tämä päivä jää pysyvästi Reetan mieleen yhtenä elämän virstanpylväänä, tänään pääsin katsomaan  luonnossa elävää mustakarhua silmästä silmään noin 20 metrin etäisyydeltä. Lisäksi näimme Amerikan kansallislinnun valkopää merikotkan liitävän pesänsä vierellä ja pesässä näki juuri ja juuri kun oikein pinnisteli myös jo isoksi varttuneen poikasensa. Niillä, joilla oli kunnon putki kamerassaan pääsi hyvinkin lähietäisyydelle :)

Karhu oli tien varressa. Näimme jo kaukaa, että autoja oli muutama pysähtyneenä ja silloin heräsi jo uteliaisuus. Ensin pojat eivät olisi mitenkään halunneet pysähtyä, mutta me vaadimme sitä sen verran ponnekkaasti, että antoivat periksi ja jopa luvan poistua autosta. Moni muukin oli ulkona autoistaan ja kamerat vaan surisivat. Iso mustakarhu makoili laiskana ojan pohjalla syömässä kukkasia, nousi välillä jaloilleen ja siirtyi askeleen ja lösähti taas maahan puskan suojassa jatkamaan ruokailuaan. Katsoi kuitenkin kerran isännän kameraan. Tovin katseltuamme tätä luonnon ihmettä jatkoimme matkaa ja näimme pian toisenkin, ojassa sekin, mutta oli jo menossa metsän suojaan ja niin lähellä tietä, ettei saatu poistumislupaa autosta. Eipä mokomasta ollut sen kummemmin iloakaan kun suvaitsi näyttää vaan peräpäänsä!

Medicine Lake

The Karhu!

The Karhu myös, reissuilla aina mukana kulkeva Hemppa :) Ei pure. 

Automatkalla päivän vaellusreittimme alkuun pysähdyimme matkan varrella erikoisen järven rannalla, paikka oli Medicine Lake. Vastapäätä järveä oli lisäksi hiljattain palanut suuri metsäalue ja järven rannalla valkopää merikotkan pesä, joka tuntui olevan varsinainen nähtävyys. Itse järvi oli erikoinen siksi, että sen pohjassa oli maanalaisia onkaloita, joita ihminen ei ole koskaan vielä päässyt kunnolla tutkimaan, onkalot vetivät järven vedet liki tyhjiin mitä edemmäksi vuoden kierrossa kohti talvea mentiin. Alkuperäiskansa eli intiaanit pitivät järveä pyhänä.

Taivalsimme pidemmän vaellusreitin lähtöpisteestä Magline Lake  kolmen "huipun" kautta - huolimatta hyytävän kylmästä tuulesta.

Leirissä Max ja Vincent valmistivat meille illalliseksi aito amerikkalaiset hampurilaiset itse tehtyine pihveineen ja iltahämärässä vielä pääsimme ihmettelemään leirintäalueen laitamalla sijaitsevalle pellolle ruokailemaan ja lepäilemään asettautunutta vapiti laumaa pikku bambeineen. Äidit olivat sijoittuneet joukon laidalle korvat höröllä kuulostelemaan karhuja ja pienet lapset oli lauman keskellä nukkumassa tai nuokkumassa.

Tässä muuten kuva tämän leirintäalueen erikoisuudesta eli karhuvaarasta, metsästävät tähän aikaan vuodesta juurikin noita wapitteja. Jopa vessan ovea avatessa piti olla varovainen, ettei oven takana odota mikään karvanaama :)

Vaellus; aika liikkeellä 4 h, matkaa taitettiin 15.3 km ja nousua 880 m. Kokonaisaika n. 6 h. Noustiin aina 2300 metriin asti.

Keskiviikko 27.6. Banffin Kansallispuisto Parker Ridge trail

Aamulla heräsimme siihen jo neljän viiden aikaan, että jokin rapisee leirin ympärillä, taisi jonkun teltan narutkin kiristyä ja Tuija ensimmäisenä kömpi ulos teltasta katsomaan mikä siellä on ja kas kummaa pieni hentoinen bambihan se siinä eli vapitin poikanen, ilmeisesti laumasta minkä edellisenä iltana näimme niityllä. Joku ehti varmaan saada kuvankin tuosta aamuauringossa kylpevästä luonnon lapsesta, mutta me ei ehditty kun könysimme ulos teltasta lähti jo loikkien pois ja kauempana menevän emonsa perään. 

"Vapiti eli kanadanhirvi (Cervus canadensis) on suuri hirvieläimiin kuuluva nisäkäs. Se on hirven ja sambarhirven jälkeen suurin hirvieläin. Vapitia ja saksanhirveä pidettiin pitkään samana lajina, mutta DNA-tutkimukset ovat osoittaneet, että kyseessä on kaksi eri lajia. Vapiti on itse asiassa läheisempää sukua japaninhirvelle kuin saksanhirvelle. Vapitia tavataan lähinnä Pohjois-Amerikassa sekä pohjoisessa ja itäisessä Aasiassa."

Aamupalan jälkeen, joka  koostui jogurtista, marjoista - tänään oli tuoreita mansikoita, kaasulla lämmitetyistä paahtoleivistä, hedelmistä ja jopa puurotarpeet olivat pojat hankkineet ja lisäksi olivat ottaneet selvää siitä, että suomalaiset ovat maailman kovimpia kahvinjuojia eli runsaasta kahvista pakkasimme teltat ja muut varusteet tiskin jälkeen perävaunuun ja lähdimme ajamaan kohti seuraavien neljän yön etappiamme Lake Lousia.

Oppaamme Kaj oli kuullut luotettavista lähteistä, että Englannin Prinssi Harry nuorikkonsa Meganin kanssa olisi tehnyt Lake Lousieen häämatkansa. Tästä aiheesta sitten riittikin muutamaksi päiväksi "keskustelua" :) Mutta, jos se kelpasi heille niin kyllä se kelpaisi meillekin. Tosin leirintäalueemme ei ihan niillä sijoilla sijainnut, mutta loppusijoituspaikaksi tuo ei olisi hullumpi, mietiskelin kun muutaman päivän kuluttua itse järvellä kävimme.


Matkaa oli n. 300 km ja aikaa koko päivä käytettävissä, joten teimme matkan varrella useampia pitstoppeja, mm aivan upealla  vesiputouksella, mikä tosin oli kansoitettu hieman röyhkeilläkin kiinalaisturisteilla ja kävelimme ihailemaan kerrassaan upeaa jäätikköä

Pitkä ajomatka kuuluisaa Icefields Parkway'ta pitkin sujui rattoisasti 

tienvarsimaisemia ihaillen. (Ja auton kaiuttimista poikien netistä kaivamaa "supi"suomalaista
musiikkia kuunnelle, sinä tuli lauleskeltua niin Rentunruusut kuin ...niin nyt en enää tätä kirjoittaessani muista mitä muuta :D) 

Athabasca Waterfalls

...oli suosittu nähtävyys sekin. Ja se näkyi myös niin, että

osa turisteista käytti jopa kyynärpäätaktiikkaa päästäkseen

kuvaamaan parhaimmille paikoille :( 

Athabasca jäätikkö oli vaikuttava nähtävyys, patikoimme jäätikön 

alle. Myös itse jäätikölle olisi päässyt eräänlaisella jäätikköbussilla ja kävellä

jäätikön päällä. Ilmeisesti kuitenkin asianmukaisilla varusteilla.

 sekä patikoimme jäätikön toiselle puolelle  ja silmänruokaa tarjosivat aivan käsittämättömän hienot maisemat,  lumihuippuisia vuoria joka suunnalla, sininen taivas ja aurinkoinen sää, mutta vinkeä tuuli. Reitin nimi oli Parker Ridge.

Ja aina kun suomalainen näkee lunta on lumessa käpsöteltävä

Athabasca hallitsee jo nimenä näitä maisemia:

" Athabasca on  joki  Albertan provinssissa. Se saa alkunsa Columbia Icefieldistä, Kanadan laajimmasta ei-arktisesta jäätiköstä Jasperin kansallispuistossa ja laskee Athabascajärveen. Joki on pituudeltaan 1 532 kilometriä."

Athabasca Falls (klikkaa tuosta jos haluat lisää tietoa...)


Lopulta myöhään iltapäivällä vain noin puoli kilometriä ennen päämäärää näimme ison harmaakarhun, jota täällä kutsutaan sanalla  crizzly  syömässä tienvieressä... onneksi leirintäaluettamme ympäröi sähköaita, mutta ei se kuulemma karhua pidättele vaan samat ruokasäännöt pätevät täälläkin!


Illalla oli mukava tehdä tulet illallisen jälkeen kun täällä ei enää ollut metsäpalovaroitusta voimassa kuten Jasperissa. Päästiin kunnolla leiritunnelmaan. Nyt tätä kirjoittaessa en enää ole ihan varma, mutta taidettiin lauraa lirauttaakin :) Jostain kumman syystä paikallisoppaamme sanoivat ihan viimeisenä päivänä ennen jäähyväisiä, että tulevat muistamaan meidät suomalaiset siitä, että olimme kovia laulamaan.

Päivän kävelyt 8,9 km ja 2 h 15 min nousua 380 m.

Pienenä kuriositeettina laitetaan tähän kuva Kaj:n vetämästä liki joka-aamuisesta aamujumpasta, kepit kainaloon, ketoon tai tanaan ja kroppa notkistuu ja mieli vetristyy :) Jonain toisena aamuna leikittiin junaa...

Torstai 28.6. Yohon Kansallispuisto - Yoho Lake ja Iceline trail

Aamupalan jälkeen heti puoli yhdeksän maissa matkaan. Matkan aikana kuuntelimme Maxin innostunutta esitelmää milloin Kalliovuorten synnystä milloin taas esimerkiksi tämän päivän reitille osuvasta rautatiestä, sen rakentamisesta ja erikoisuudesta. Pysähdyimme näköalapaikalla, joka oli omistettu rautatielle. Tunneli missä juna menee tekee vuoren sisällä kahdeksikon, tunneli rakennettiin 1900 luvun alussa ja tuntuu käsittämättömältä, että nämä valtavan pitkät junat pystyvät siellä kiemurtelemaan. Täytyy myöhemmin etsiä faktaa netistä... Harmillista reissussa oli, että leirintäalueilla kun nettiä yritimme käyttää vanhan voimassa olevan edullisemman liittymän kautta, oli käyttäjiä ilmeisesti niin paljon, että se toimi erittäin hitaasti jos ollenkaan. 

Ajoimme autolla vajaan tunnin matkan British Columbian puolelle Yohon kansallispuistoon määränpäänä ylhäällä sijaiseva Lake Yoho, mikä tarkoittaa alkuperäiskansan kielestä käännettynä lähinnä ehkä sanaa "vau.." Todella hieno metsäreitti Takakkaw vesiputouksen alta -  mikä sekin oli niin hieno ettei oikein sanotuksi saa - järvelle nousten ja järveltä, jossa oli muuten aivan turkoosi vesi, sekin oli täysin keskellä ei mitään eli nyt päästiin näkemään kyllä ihan sitä kuuluisaa villiä luontoa, jatkui matka vielä ylemmäs kohti puurajaa ja sieltäkin vielä ylemmäs kohti "The President" jäätikköä eli suoraan sen alle. Reitin nimi oli Iceline Trail. Siitäkin olisi vielä päässyt jatkamaan mutta mustat sadepilvet lähestyi kovaa vauhtia ja lähdimme alas. Koko päivä taas käytettiin. 

Vaellus pituudeltaan 16,3 km ja aikaa kului  4 h 30 min, nousua 745 m

Päivän polkumme oli ympäröity "Flower Powerilla" 

Clacier Lily on kukkasen nimi!

johon myös ryhmän vetäjämme Kaj halusi päästä tutustumaan lähemmin...

Alueen yli oli pyyhkäissyt luultavasti edellisenä talvena kunnon lumivyöry ja myrskyjäkin, 

jäljet olivat selvästi nähtävillä

Yoho Lake, järven rannalla oli myös pikkuruinen leiriytymiseen sopiva alue ja muutama teltta paikalla olikin, ruokapussit korkealle ylös tankoon ripustettuina. Kaunis paikka, joten mikäs tuolla oikeassa erämaassa olisikaan ollut majoittua.

Iceline Trail

Illalla yhdeksän aikaan kuulimme huhun, että leirialueen aidan vieressä n 200 metrin päässä meidän teltoista on harmaakarhu kahden poikasen kanssa ja siellähän ne temmelsi. Kuvia oli vaan hieman hankala saada kun ruohikko oli korkeaa, tosin jotkut oli kiivenneet autonsa katolle kuvaamaan. Upea hetki! Näin saman karhun vielä viimeisenä aamuna tuolla leirintäalueella kun olin tulossa vessasta pesemästä hampaita. Pienet takamukset vaan vilahti nurmikon seassa kun äitikarhu johdatteli lapsukaiset metsän suojaan. 

Perjantai 29.6. Banffin Kansallispuisto - Moraine Lake ja Sentinel Pass trail

Aamiaisen ja  aamujumpan jälkeen ajoimme n 40 minuutin matkan Moraine Lake järvelle. Matkan aikana Max kertoi meille tuosta ehkä Kalliovuorten kiinnostavimmasta paikasta ja sitähän se olikin mikäli paikalla olleesta turistien määrästä voi päätellä. Vaikka olimme paikalla jo ennen aamuyhdeksää oli iso parkkipaikka jo liki täynnä  busseja ja henkilöautoja.

Järven vesi on nimittäin syvän turkoosia väriltään, toki riippuen siitä mistä kulmasta ja missä valossa sitä katsoo. Iltapäivällä päivän vaelluksen jälkeen kun laskeuduimme alas se oli rannaltakin kuvattuna ihan huikea.

Sen sijaan vaellusreitti, mikä lähti rannalta ylös kohti Sentinel pass nimistä harjannetta oli mitä korkeammalle päästiin sitä rauhallisempi niin, että lopulta ylhäällä 2611 metrin korkeudessa taukoa pidettäessä olimme vain me.  Söimme tyypillisen lounaamme,  jota itse kutsuisin ennemminkin piknik ateriaksi eli aamulla täytimme lunch boximme naposteltavalla, jokin hedelmä joskus ja itselläni oli myös pari paahtoleipää. Munakokkeli leivän päällä oli ravitsevaa, mutta kanadalaisten tekemää papumössöä ei valitettavasti vatsani olisi sulattanut :( 

Paikallisoppaamme ihmetteli kovasti sitä ettei paikalla ollut muita, hän oli käynyt siellä lukuisia kertoja eikä koskaan ennen ollut sellaista tapahtunut. Arveli sen johtuvan siitä, että reitti saattoi olla virallisesti suljettu, koska polku meni parin pitkän pätkän lumessa ja rinne oli tosi jyrkkä, ilman sauvoja olisi ollut hankalaa. Kaj ohjeistikin meitä mitä tehdä jos liukastuu ja lähtee liukumaan lumista rinnettä alas. Onneksi ei tainnut muut kuin minä - kompastuin ja pyllähdin pyllylleni, onneksi niille sijoilleni enkä polun viereen koskemattomalle liukkaalle lumelle. 

Ylhäältä avautui todella vaikuttavat maisemat ympäröivään Ten Peaks laaksoon. Nimensä mukaisesti kymmenelle vuorenhuipulle - jos ei alhaalla roikkuva pilviverho olisi estänyt näkyvyyttä, tosin se repeili aina vähän ja toi omaa dramaattisia vivahteitaan ympäröivään maisemaan.

Reitti harjanteelta olisi vielä näppärästi jatkunutkin kuvassa näkyvään solaan, mutta meidän piti palata alas takaisin samaa polkua mitä tultiin. Hyvin olisi voinut osa ryhmästä jatkaa ja kuski olisi noutanut meidät tien varresta. Huomattiin tuo vasta myöhemmin karttoja tutkaillessamme isännän kanssa. 

Vettä sateli ihan vähän silloin tällöin, alhaalla järvellä oli aamulla n. 7 astetta lämmintä. 

Paluu alas järvelle, jonka aurinko valaisi upeasti. Kahvilassa cappuccino ja voileipä maistuivat taivaalliselle ja heitimme haikeat hyvästit kaikille alueen oraville. Isäntä oli juossut alas, retkeilykengissään ja minäkin hölkkäsin palan matkaa lämpimikseni niin, että jouduin sitten talsimaan jonkinaikaa yksikseni ja kun ei karhukelloa ollut niin lauleskelin karhun mieliksi... Muu porukka ei tullutkaan kahvilaan, jossa me odottelimme, joten kun mentiin viimein autolle niin siellä jo odottelivat, mutta pyysin isäntää vielä kerran kipuamaan pienelle kumpareelle, suosituimmalle kuvauspaikalle ja ottamaan joku kulma sieltä kiinalaisturistien massan keskeltä GoProlle kuvausta varten :) 

Päivän kävelyt; 13,5 km ja aika liikkeellä 3 h ja nousua 790 m. 

Ylimmäisessä kuvassa on Moraine Lake aamun valossa, ei siis väri näytä ollenkaan siltä miltä se näyttää ylempää katsottuna ja varsinkin iltapäivällä. Mustiin pukeutunut turisti kokeili leikkiä tukkijätkää - tuloksena oli plumpsahdus veteen ja kännykän kalastusta. Ei edes huomannut ensin että kännykkä putosi, Kaj sitten taisi huutaa hänelle siitä :D 

Järvelle pääsi myös melomaan. Olikohan se muistaakseni 120  dollaria  tunti tai peräti puolen tunnin melonta. Melko kallista!

Järvelle polku nousi Moraine Lakelta hyvinkin metsän suojassa...

, muuttui sitten puurajan yläpuolella moreeniski ja lopulta  nousimme ylös harjanteelle...

Moraine Lake vielä alastullessa iltapäivän valossa sädehtivän kauniina

Lauantai 30.6. Bow Lake ja Dolomite Pass 

"Tänään on vuorossa ajo Bow Lake -järvelle, josta käsin patikoimme n. 4 tunnin matkan Dolomite Pass Trail reittiä pitkin Helen Lake järvelle." Mandala Travel

Näin kuvailtiin päivämme retkeä matkaohjelmassamme. Emme kuitenkaan ajaneet ihan järven rannalle saakka vaan pienelle parkkipaikalle tien varteen ja siitä reittimme lähti.  Tämän päivän muistiinpanot ovat aika hatarat, joten täytynee turvautua kuten aina enimmäkseen vaan kuvamateriaaliin. Onneksi niitä riittää, olihan meillä käytössä kaikkiaan neljä kameraa, kahdessa kännykässä, yksi järkkäri ja GoPro. 

Sen muistan, että reitille oli ihan lyhyt ajomatka. Polku oli melkoisen paljaaksi kaluttu, juurakkoinen ja leveä. Tätä päiväämme oli mainostettu kevyenä, mutta onnistuimme saamaan tällekin päivälle oikein mukavasti nousua. Polun yli meni siellä täällä mukavia lorisevia puroja. Oli myös paljon kukkasia, sikäli mukava matka-ajankohta oli, että kevätkukkaset olivat tähän aikaan parhaimmillaan. 

Tässä yksi kukka, jota esiintyi paljon polkujen varsilla - Indian Paintbrush.

Puurajan yläpuolella silmiemme eteen kohosi Dolomiittien näköiset vuoret. Mielikuvissani kuvittelin ne kaikkiin punaisen sävyihin auringonlaskun aikaan...

Saavuimme Helen Lake:lle ja ryhmä asettautui viettämään lounastaukoa piknikeväineen. Järven rannalla asusteli murmelipopulaatio, joka ei tuntunut ihmistä pelkäävän. Kuvailimme niitä ahkerasti ja yritin päästä tekemään lähempääkin tuttavuutta vaihtamalla kuulumisia. Sitten minulle tuli kuitenkin tarve mennä pissille, joten otin reppuni selästi ja paperia repun taskusta, unohdin sen ilmeisesti auki koska kun tulin takaisin oli isäntä kuvaamassa varsin rohkeaa murmelia, joka meinasi jo kerran hypätä hänen syliinsä. Taas kamerat kävivät ahkerasti. Murmeli siirtyi vähän matkan päähän ja me perässä. Yhtäkkiä ihmettelin, mitä se lutkuttaa kielellään ja pitää käsissään jotain. Jonkun roskan löytänyt ja muovia vielä, nyt pitäisi saada se pois siltä ennenkuin syö koko muovin!!!!

Yhtäkkiä havaihduin siihen, että Tuijako se mahtoi olla sanoi että  muovikääreessä lukee DEXAL. Ihmettelin kuka nyt tuota Suomessakin tuttua geeliä on tänne tuonut, kunnes älysin katsastaa reppuni taskun ja ylläri pylläri - sieltähän se Kolan makuinen Dexalin energiageeli oli hävinnyt :) Kyllä meillä naurua piisasi ja pikkasen säikäytettiin murmeliparkaa että saatiin geelipussi siltä pois. Oli aika epeli kun oli sen aukikin saanut, eihän sitä nimittäin meinaa saada ihminenkään kovin helposti auki!

Niinpä tämän Kalliovuorten  matkan ylivoimaisesti unohtumattomimmat

hetket Reetta kokikin juurikin näiden eläinten kohtaamisissa. Tässä tämä

GEELImanipuloitu murmeli!

Dolomite Pass trail

Yksi ehdottomasti lempikuvistani reissulta, kiitos Niilos ja GoPro 6. 

Iltapäivällä palattuamme leiriin Reetta ja Niilos karkasivat karhuaitauksesta kylille. Satoi vettä välillä ja kävelimme noin 2 kilometrin matkan Lake Louisen pieneen kylään, jossa oli pari baaria, ravintoloita, kahviloita, ruokakauppa ja alkoholimyymälä. Ihanan kylmä olut kieltämättä maistui ja illaksi piti ostaa punaviiniä Karhupeijaisiin!

Päivän kävelyt yhteensä 17,3 km ja 4 h 20 min, nousua 510 m.

Sunnuntai 1.7. Lake Louise ja Big Beehive trail

Edelleen olemme siis Banffin Kansallispuiston alueella. Wikipedia tietää kertoa seuraavaa:

"Banff oli Kanadan ensimmäinen kansallispuisto. Aluksi alueella oli vuodesta 1885 lähtien pieni suojelualue kahdelle kuumalle lähteelle (Cave ja Basin). Suojelualue laajennettiin 673 neliökilometriin, ja nimettiin Rocky Mountains Parkiksi 23. kesäkuuta 1887. Nimi ’Banff’ tulee Canadian Pacific Railwayn asemalta, jonka uskotaan olleen nimetty Skotlannin Banffshiren mukaan. Canadian Pacific Railway halusi houkutella alueelle turisteja rakentamalla hotellit Banff Springs Hotel ja Chateau Lake Louise.

Banff haki vuoden 1972 talviolympialaisten isännyyttä, mutta hävisi sen Sapporolle.

Banffin kansallispuisto pääsi vuonna 1984 yhdessä muiden Kanadan Kalliovuorten luonnonpuistojen kanssa Unescon maailmanperintöluetteloon vuorihuippuja, jäätiköitä, järviä, vesiputouksia, kanjoneita ja kalkkikivivuoria sisältävistä maisemistaan sekä alueelta löydetyistä fossiileistaan."

Aamupala koostui Kanadan kansallispäivän kunniaksi englantilaisesta aamupalasta eli pekonia ja munia ja paahtoleipää, plus tietenkin kaikki lisukkeet mitä oli pöydässä runsain mitoin.

 Kansallispäivän kunniaksi kanadalaiset oppaamme lauloivat meille kansallislaulun, jota kumpikaan ei entuudestaan tuntenut, koska he ovat molemmat kotoisin ranskankieliseltä alueelta ja siellä on oma kansallislaulunsa ja päivänsä. Lunttasivat netistä sanat ja sävelen :) 

Kiirehdimme vain noin vajaan puolen tunnin ajomatkan päähän Lake Louisen rannalle, jossa oli aamuyhdeksältä juhlallinen lipunnosto loistohotellin edessä. Paikalle oli sonnustautunut myös ratsupoliisi King kavereineen ja paikallinen näyttelyintiaani. 

Lake Louise 

Aamu oli hieman usvainen ja sadetta oli luvattu pitkin päivää. Lähdimme isännän kanssa etujoukossa kipuamaan ylös kohti noin 2100 metrin korkeudessa harjanteen notkelmassa olevaa teetupaa. Polku oli leveä ja erittäin vilkas, mutta kuten aina täälläkin joka paikassa oli varoitukset karhuista ja kiellot ettei mitään metsän eläimiä saa missään tapauksessa ruokkia. Kyltissä näimme ensimmäisen kerran myös sanktiot mitä siitä voi saada - enimmillään 25.000 Kanadan dollarin sakot. 

Teetuvalla hulppean nousun jälkeen maistui kuuma tee, jota piti kyllä jonottaa aika kauan sillä paikka kuhisi turisteja. Ohitimme matkan aikana myös yhden järven ja teetupa oli toisen ylempänä olevan rannalla ja siinä oli myös upea vesiputous. Loput ryhmäläiset tulivat myös paikalle kun me isännän kanssa jo valmistauduimme laskuun. Teetuvalla oli kyltti, että vieraiden toivotaan vievän ainakin omat roskansa, mutta myös muut roskat alas, koska joka aamu henkilökunta joutui kapuamaan polun ylös, paikoin loppuvaiheessa se oli melko jyrkkäkin ja näimmekin yhden tytön tulevan vastaan roskapussi kädessä. Niinpä mekin isännän kanssa kysyttiin, josko jotain voi viedä alas, mutta muuta roskia ei silloin ollut kuin viiden litran ketsuppipönikkä. Se me sitten vietiin, tai isäntä vei :)

Juostiin loppumatka alas ja teki mieli uimaan, mutta sade tuli taas päälle ja käytiin vaan kahvilla ja sen jälkeen liruttelin vähän aikaa jalkoja jääkylmässä järvivedessä. 

Mukava, hieman erilaisempi päivä! Päivän patikoinnin 8,5 km ja aikaa kului parisen tuntia + tauot ja touhut alhaalla ja ylhäällä. Nousua 400 m. 

Tänään vaihdoimme myös vielä kerran leirintäaluetta, nyt lähelle Banffin pientä kaupunkia, joka kuitenkin oli paljon isompi kuin Lake Louisen pieni kylä. Kaupunki on myös talviurheilukaupunki ja siellä on pieniä hiihtorinteitä, lähinnä vapaalasku harrastusta varten. Kuulemamme mukaan siellä ei juurikaan ole ympärivuotista asutusta vaan ainoastaan kausittaista, kesä- ja talvisesonkia varten. 

Leirintäalueita oli useampia ja ne ovat todella isoja. Täällä ei ollut sähköaitaa ja jälleen aivan samat säännöt oli voimassa. Myös palvelut olivat samaa meikäläisittäin katsottuna vaatimatonta luokkaa, vain vessat ja suihkut. Kaupungillekin oli matkaa yli 3 km. 

Täällä vietimme vielä kaksi yötä.  Näin jälkikäteen ainakin siirtyminen kahdeksi yöksi tuntui hieman turhalta, leirin purkaminen ja pystyttäminen vei varmaankin sen ajan mitä siirtymisiin poluille olisi tuhlaantunut aikaa. 

Maanantai 2.7.  Bow Trail ja Johnson Falls

Vielä edellisenä iltana oli ryhmän johto tarkastellut sääennustuksia ja tulleet siihen tulokseen, ettei kannata lähteä päivän ohjelmassa mainitulle hieman ilmavammalle ja matkan pisimmälle reitille koska sadetta oli luvattu todella runsaasti. Olimme isännän kanssa varautuneet siihen ja aamulla kun opas pyörsi päätöksensä ja vaikka suurin osa  lähdössä sinne niin me isännän kanssa ei jaksettu enää alkaa  jahkaamaan vaan pidettiin omastamme kiinni ja saatiin kaveriksi toisen pariskunnan ja erittäin innokkaan kanadalaisen oppaan, jota ei myöskään houkuttanut lähteä koko päiväksi vesisateeseen. Me ajattelimme sen niin, että ollaan me harjanteita nähty ja pitkiäkin nousuja tehty eikä se ole sen arvoista jos ei ylhäältä mitään näe pilviverhojen takaa. Saimmekon Maxin ystävällisellä avustuksella ja myötävaikutuksella oikein mukavan, leppoisan ja myös mielenkiintoisen päivän. 

Aurinkokin paistoi välillä lämpimästi ja ja vain pari  pisaraa kasteli meidät kahdella eri putouksella ja mieleen jäi myös kahvihetki ja pissillä käyminen -  todella upeassa hotellissa! Nimi jääköön salaisuudeksi, mutta kun tänään tätä kirjoittaessa katsoin umpimähkään kahden hengen huoneen hintaa niin kone antoi hotellin sivuilta n. 600 Kanadan dollaria...

Aamusta ensin käyskenneltiin Banffin kaupungin liepeillä kauniissa englantilaistyylisessä puutarhassa kansallispuistojen päämajan pihamaalla ja kävimme eksoottisessa Native kaupassa, jossa oli mm. alkuperäiskansojen tekemiä käsitöitä kaupan. Reetta osti aidon lehmän mahalaukusta tehdyn rummun... tai ainakin se näyttää siltä. Saattaa olla kyllä ihan vaan nahkaa :D Tai mistä sitä tietää vaikka olis puhvelia! Sillä on kuitenkin kiva iltaisin kumauttaa ittensä uneen unisiepparin alla... Iltapäivällä paluumatkalla kävimme vielä nauttimassa virvokkeita eksoottisessa Wiskitislaamossa.

Koko ilta satoi leirialueella, oli hieman ankeaa istua tulilla, mutta kuivia puita sentään löytyi! Seuraavan päivänä purimme leirin - märkänä  - ja lähdimme kohti Edmontonia toista tietä kuin tullessa ja sille päivälle suunniteltu neljän tunnin patikkaretki jäi välistä. Toki olisi opas lähtenyt viemään jos yksikin olisi halunnut, mutta jatkuva sade ei houkuttanut. Vähän se harmitti,

 Päivän tappiolistalle on luettava myös pudonnut puhelin, joka ei suostunut enää toimimaan.

Tiistai 3.7. Paluu Edmontoniin

pitkä koko päivän ajomatka ja illalla vielä syömässä Pohjois-Amerikan suurimmassa ostoskeskuksessa, jossa oli mm. laiva, jonkinlainen vesiuimala, eläintarha - jota me ei nähty mutta jotkut näki ainakin jotain eläimiä ja jääkiekkokaukalo, jossa oli peli käynnissä ja korvia huumaavan kova musiikki ja äänet muutenkin, varsinainen sekamelska! Oli siellä kauppojakin...

Keskiviikko 4.7. Edmonton ja paluu kotiin

Tutustuminen Edmontonin kaupunkiin, jota kutsutaan kuulemma Kanadan tylsimmäksi kaupungiksi. Sitä se kyllä olikin. Illansuussa lento myöhässä tunnin, mutta huolimatta vain 50 min vaihdosta Islannissa ehdimme kuin ehdimmekin vielä Helsingin koneeseen. Ja myös matkatavaramme, mitä voi ehkä pitää eräänlaisena ihmeenä.

Loppusanoina Kaj:n uudelleensanoitus  Lännen Lokari  Hiski Salomaan lauluun..

Kiva,  jos jaksoit lukea, mutta jos et jaksanut toivottavasti katsoit ainakin kuvat :) 

Kaunis kiitos, Thanks!

Mandala Travel

Windigo 

ja tietenkin aina turvalliselle matkaseuralleni Niilosmc:lle <3 

sekä reissumme muille jäsenille!

kuten myös Kalliovuorten lukuisille veikeille eläimille. Tarjositte Reetalle sitä mitä tulin hakemaankin. Oli hauska tutustua!